perjantai 26. joulukuuta 2014

Joel Haahtela Perhoskerääjä ja Lukuiloa Perhoslaaksossa




Joel Haahtela (1972) on suomalainen kirjailija ja lääkäri. Perhoskerääjä oli hänen viides romaani ilmestyessään.

Kirjan päähenkilö on helsinkiläinen mies, mutta tarinan minämuotoisen kertojan nimeä ei kerrota. Mies saa asianajajalta huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen talon ja jonkin verran rahaa. Testamentin on tehnyt Henri Ruzicka, jonka nimi ei sano mitään kertojallemme. Asianajajan luona käynti ei valaise mitään. Asianajaja oli kuvitellut, että näiden kahden miehen välillä olisi jokin yhteys. Henri Ruzickalla oli postikortti, jossa oli nimi ja osoite.

Perhoskerääjä on matkagenren kirja, kirjan mies matkaa ensin Saksaan ja sitten Välimerelle, mutta myös koko ajan itseensä. Kirjan keskeinen teema on, miksi tuntematon saksalainen mies testamenttaa omaisuutensa suomalaiselle miehelle? Näiden kahden ihmisen välillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymää. Yleensä yksinäiset ihmiset, joilla ei ole sukulaisia, tekevät testamentin jonkun säätiön tai järjestön hyväksi. Onko Ruzicka valinnut miehen vain sattuman oikusta perijäksi?

Testamentin tekijä, Henri Ruzicka on saksalainen mies, joka on asunut Suomessa seitsemänkymmentäluvun lopulta lähtien. Ruzicka toimi saksalaisen koulun opettajana, kunnes jäi eläkkeelle. Perhoset olivat hänelle enemmän kuin harrastus, hän eli niille ja kulki niiden matkassa.

Seuraavana viikonloppuna mies lähtee ajelemaan Tammisaarta kohden kääntyen ensin Fagervikiin ja sitten Snappertunaan ja Raaseporin linnan raunioille. Pian hän löytää Henri Ruzickan talon ja villiintyneen puutarhan. Talon eräässä huoneessa on kirjasto, jonka hyllyt notkuvat kirjojen painosta ja tilaa hallitsee vanhojen kirjojen ikiaikainen tuoksu. Suurin osa kirjoista ovat saksankielisiä, mutta osa myös englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä. Kirjat käsittelevät yhtä ja samaa aihepiiriä: perhosia. Varastotilalta näyttävä huone sisältää puukaappeja, joissa on lasikantisia laatikoita. Kaapit kätkevät perhokokoelman, jossa kukin perhonen on lävistetty ohuella neulalla keskiruumiistaan.  Pieni lappu kertoo lajinimen, keräyspaikan ja vuoden. Osa on säilynyt paremmin, osa huonommin.

Työpöydän laatikosta mies ottaa mukaan ainoat vihjeeksi kuviteltavat tavarat: nipun vanhoja kirjeitä, mustakantisen muistikirjan sekä pienen puulaatikon, jossa  on pala vaaleaa kangasta, kuin veren tahrimaa. Lisäksi hän löytää asianajajan mainitseman postikortin, jossa lukee Agios Nikolaos sekä miehen nimi ja osoite. Se on tyypillinen eteläeurooppalainen maisema valkoiseksi kalkituista taloista ja tyynessä vedessä kelluvasta veneestä.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa.

 Miehen löytämät kirjeet ovat Saksasta Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Kirjeet ja muistiinpanot vievät miehen Anna Prinzin kotiin ja sieltä Etelä-Eutooppaan, ensin Gardajärvelle ja sitten Kreetalle ja sitä myötä menneisyyteen, jossa yhden arvoituksen selviäminen johtaa seuraavaan. Anna Prinz asuu Itä-Saksassa Pirnassa, joka sijaitsee hieman Dresdenin eteläpuolella Elbe-joen varrella.

En halua kirjoittaa enempää tarinasta. Elämänlangan kutojattaret katkaisevat ihmisen elonlangan kunkin omalla kohtalon määräämällä hetkellä. Haahtela kuljettaa ihmisiään muistoissa ja elämänarvoituksissa. Kipeitä asioita on helpompi olla muistamatta. Kertojamme saapuu Kreetalle 16. heinäkuuta. Neljäntenä päivänä hän pysäyttää auton ja lähtee kävelemään rantaan ja tuntee huonon olon kuin pahoinvoinnin tuossa läkähdyttävässä kuumuudessa.

Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni. Tunsin veden äkillisen painon, aaltojen kuohun, kivien varjot, jotka vetivät minua mukaansa, kiskoivat minua sisäänsä.


Ehkä Henri oli vain yhtäkkiä väsynyt, huomannut olevansa vieraassa maassa yksin, eikä hänellä ollut ketään muut kuin minä, tuntematon poika rannalla.

Miehen vaimo, Eeva, on pidemmällä kuukausia kestävällä työmatkalla ja työskentelee Museoviraston rakennushistorian osastolla. Hänen roolinsa on hyvin irtonainen ja tarinan kannalta olematon.

Haahtela kirjoittaa kauniisti ja tiiviisti. Toisin kuin toinen suosikkini, Johan Bargum, niin Haahtela ei leikittele lukijan kanssa. Haahtelan teksti on helppotajuista, selkeää, ei unenomaista tai haparoivaa. Tarina tulee kerrottua.  Arvoitukset saavat selityksen ja alussa esitetty kysymys vastauksensa. Haahtelan vahvuus on kuvauksessa; elämän tuokiokuvissa, ihmisen mielen liikkeissä muistojen etsinnässä ja niiden merkityksessä. Kuvaus Annan kodissa saksalaisessa kylässä on äärettömän kaunis.

Luin kirjan Kirjasähkökäyrä Main Lukuiloa Perhoslaaksossa haasteeseen.



Perhoskerääjä on luettu monissa blogeissa:

Lumiomena

Mari A:n Kirjablogi

Kirjasähkökäyrä

 Lukuiloa Perhoslaaksossa Kirjasähkökäyrä Mai

Yhden kirjan lukija lukeutuu Kaaliperhosiin.
Kaksi kirjaa lukevat liittyvät Sitruunaperhosiin.
Kolmen kirjan lukijat voivat röyhistellä rintaansa Amiraaleina.
Neljän kirjan lukijat ovat itseoikeutettuja aatelisia eli Ritariperhosia.
Viiden kirjan lukijat ovat vannoutuneita perhosfaneja ja liittyvät Neitoperhosiin.
Yli viisi kirjaa lukeneet kuuluvat ehdottomasti Isosiilikkään eli Isosiilikehrääjän heimoon. Isosiilikäs on Suomen suurin ja värikkäin kehrääjä. Isosiilikäs on yleinen Suomessa, mutta sen näkee vain yöaikaan.
Lukuaikaa on vuoden 2014 loppuun.


Olen lukenut
1. Daphne Kalotay Bolsoin perhonen
2. Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.
3. Joel Haahtela Perhoskerääjä.
Kolme kirjaa lukeneena pääsin siis Amiraaleihin.

Kiitos Mai ihanasta haasteesta.

10 kommenttia:

  1. Hauskaa Ulla, juuri ennen joulua luin Perhostenkerääjän ja ajattelin siitä myös postata, mutta en vielä päässyt sinne asti. Aikaisemmin olen lukenut Lumipäiväkirjan ja olen aloittanut myös Tähtikirkasta ja lumivalkeaa. Pidän Haahtelan tyylistä, mutta tähän mennessä kirjojen minä-kertoja on kaikissa kertomuksissa jollain tavalla samanlainen -- yksinäinen mies, ongelmia naissuhteissa, vaimot etäisiä... Minulle tuli Perhostenkerääjästä mieleen kansleri emeritus Olli Lehto, joka on intohimoinen perhostenkerääjä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana sattuma. Toivottavasti saan lukea pian sinun tekstisi. Lumipäiväkirja on erilaisin näistä kolmesta, kun mainitset Perhostenkerääjän ja Tähtikirkkaan, lumivalkean sekä Lumipäiväkirjan. Luulen, että Haahtela saa voimansa minussa, kun parisuhdedraama ei ole keskiössä. Kirjoitan Lumipäiväkirjan pian blogiin. Luen sen tuohon oman Talven lukuhaasteeseen.

      Poista
    2. Joku oli tietävinään, että Haahtela ihailee Pamukia -- mielestäni se näkyy hänen teksteissään. Lumipäiväkirjasta postasin viime helmikuussa, siinä satoi pamukmaisesti koko ajan lunta...

      Poista
    3. Taisin tukehtua tuohon lumeen. Lumi ei ole minun elementti. Siis luin eilisen ... paremminkin viime yön. Lumipäiväkirjaa ja en tiedä, mitä kirjoittaa. Sulattelen....

      Poista
  2. Pitäisikin taas palata Haahtelan pariin. Olen hänen kirjoistaan pitänyt kaikista, vaikka Elena on toistaiseksi luku (tai siis kuuntelu-) kokemuksena ykkönen.
    Ihanan kuuloinen haaste - tuo onkin mennyt minulta ihan ohitse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta Elena on lukematta eli voin odottaa jotain hyvää. Yritän täyttää omaa Talven lukuhaastetta syksyn, joulun ja talven osalta. Tuo Perhoskerääjä sopi vain niin ihanasti Main haasteeseen.

      Poista
  3. Minulla jäi tämä kesken, kun tuntui niin vaisulta hienon Kaksi kertaa kadonnut -kirjan jälkeen. Bolsoin perhonen kiinnostaa kovasti, jospa ensi vuonna :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bolsoin perhonen on hieno tarina, koukuttava. Se on pakko lukea nopeasti. Se on huikea tarina. Sen palaset vain kasaantuvat kokonaisuudeksi. Siihen uskoo loppuun asti.

      Perhoskerääjä vaatii oikean hetken, sen tarina ottaa aikansa. Se esittää alussa kysymyksen, miksi joku aivan outo tyyppi tekee testamentin päähenkilölle. Tämän nimettömyys ärsyttää. Kirjan huikeus on siinä, että se vastaa kysymykseen lopussa eli lukijaa ei heitetä tuuliajolle. Pidän Bargumin Syyspurjehduksesta, mutta sen loppu ei sopisi tuohon. Toivoisin, että kukaan ei aloittaisi Bargumia tuolla.
      Minua kiehtoi Perhoskerääjässä tuo Henrin talo ja sen seutukunta. Tuo Fagervikin seutu, perhoset, kokoelmat ja latina. En hennoisi tehdä tuota perhosille, vaikka kerään kasveja.

      Poista
  4. Onnittelut uudelle amiraalille :) Upea perhonen ja sen kyllä huomaa, kun se lentelee puutarhassa tummat siivet auki levitettynä.
    Olen lukenut muutama vuosi sitten Bolsoin perhosen ja voisin lukea sen uudestaan.
    Perhosenkerääjä jäi minulle sellaiseksi haaleeksi ja vaaleeksi kirjaksi. Siksi en ole tarttunut hänen kirjoihin, vaikka tuolla hyllyssä yksi odottelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Haaste oli ihana. Bolsoin perhosen voisi lukea uudelleen, kun ei tarvitsisi kantaa huolta tarinasta.

      Mikä Haahtela sinulla on hyllyssä? Tähtikirkas, lumivalkea on ihana. Minulle tämä kirja osui tilanteeseen, jossa toinen kirja aiheutti minulle ongelmia. Ihan pieniä, kuten miten menikään loppu, mikä olikaan genre ja mikä oli kenenkin rooli. Toinenkaan lukukerta ei avartanut mieltäni. Perhoskerääjä esitti problemaattisen alun, mutta tarjosi vastauksia pala palalta.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!