Joel Haahtela Lumipäiväkirja

Olen saanut nauttia joulusta, lukemisesta. Jälleen Haahtelaa. Lumipäiväkirja on hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Haahtelat. Haahtela on hyvin luettu kirjailija blogien keskuudessa, mutta hän myös jakaa mielipiteitä. Lumipäiväkirja ei saa minulta varauksetonta ylistystä, sillä lukukokemus jäi vajavaiseksi, ehkä petyinkin hieman. Laitan loppuun linkkejä blogiteksteihin. Etenkin Elämäni krestomatia reflektoi lukemaansa mielenkiintoisesti. Hän takertuu ajatusrakennelmaan, joka vaivaa minuakin. Lumipäiväkirjassa tapahtuu asioita, joihin en usko, jotka tuntuvat epätodellisille ja mahdottomille, kun tapahtumiin kytkeytyy RAF.

Lumipäiväkirjan päähenkilö on oikeustieteen professorina työskentelevä mies, jonka nimeä ei kerrota. Kirjan miljöönä on joulukuinen, luminen Helsinki ja Saksan kaupungit takaumina sekä nykyhetkessä. Tyypillisesti on odotettavissa, että kirjamme mies astuu matkaan.

Mies lukee aamun sanomalehdestä, että saksalainen äärivasemmistolainen terroristi on laskettu ehdonalaiseen vapauteen kahdenkymmenenkuuden vankeusvuoden jälkeen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan ja toiminut aktiivisesti 1970- ja 80-luvuilla ja murhannut yli kolmekymmentä ihmistä.

Palasin Helsinkiin vuoden 1968 kesällä, jolloin Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille ja yksi aikakausi päättyi. Sigrid vietti elokuun kaksi viimeistä viikkoa Suomessa, valokuvissa hän oli näyttänyt onnelliselta. Kirjeitä oli saapunut tasaiseen tahtiin syksyn mittaan. Hän suunnitteli tulevaisuutta, hän voisi anoa opiskelupaikkaa ja tulla Suomeen seuraavana vuonna.

Miehellä on menneisyys eli hän opiskellut 1960-luvun lopulla Heidelbergin yliopistossa. Hän oli tuolloin tutustunut Sigrid Eisenbergiin, jonka vanhemmat asuivat kahdeksankymmenen kilometrin päässä Frankfurtin esikaupunkialueella. Miehen ajatukset painuvat vääjäämättä muistoihin, kun hän taustoittaa tapahtumien rinnakkaista kulkua vuonna 1977, kun pankinjohtaja Ponton murhataan ja Sigrid Eisenbergin nimi mainitaan jutun yhteydessä, kuinka hän oli avioitunut Erikan kanssa edellisenä vuonna ja Erika odotti tuolloin Lauraa ja hän itse oli valmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan ja melko onnellinen. Miehemme alkaa etsiä ullakon hämärästä pölyyn peittyneitä muistojaan opiskeluajoista Heidelbergissä: kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, kuinka vuonna 1980 Sigrid pidätetään Punaisen armeijakunnan terroristina, ns. toisen sukupolven kannattajana Baader-Meinhof -ryhmän ideologiaan kuuluneena

Ehkä unohtaminen oli paras tapa kätkeä hänet. Ehkä halusin pitää hänet vain itselläni, jotain omaa. Ehkä halusin, että elämässäni oli ajanjakso, johon kenelläkään ei olisi asiaa, kukaan ei saisi koskaan tietää kaikkea, edes Erika. Tai ehkä pelkäsin, että minua syytettäisiin jostain, urani saattaisi kärsiä, tai toisaalta, ettei kukaan uskoisi minua, oli kulunut liian kauan aikaa.

Niin Erika kuin Laurakin jäävät tarinassa sivulliseksi. Aikuinen tytär, Laura kärsii mielenterveydellisistä ongelmista. Kuusikymppinen (?) miehemme elää menneessä laahustaen. Miehen työ tarjoaa kulissit, vaikka elämä koettelee oman terveyden, avioliiton ja tytärsuhteen osalta. Mies hoitaa määräaikaista oikeustieteen professuuriaan Porthanian työhuoneessa ja on kiintynyt enemmän työhuoneensa interiööriin, umpipuiseen työpöytään kuin varsinaiseen työtehtäväänsä. Miehellä on kuitenkin muistona Sigridin viimeisen kirjeen pyyntö: Sinä voit pelastaa minut. Miehemme ei voi vastustaa menneisyyden kutsua vaan ostaa junalipun Saksaan. Miehemme lähtee kansainväliseen oikeustieteelliseen kongressiin Kööpenhaminaan, mutta päätyy sieltä Frankfurtiin.

Lukiessani mietin kirjan etenemistä. Loppu olisi voinut olla erilainen, mutta se piti realiteetit hyvin hallussa ja oli lopulta helpotus. Luin juuri tätä ennen Haahtelan Perhoskerääjän, joten muistin tämän kirjan sivuilla vierailevan saksalaisen Henri Ruzickan.

Lumipäiväkirja on erittäin hieno kirja, mutta tässä kirjassa ei ole mitään sellaista, että sen kehuminen toisi lukijalle sulkia lukukokemuksesta selviämisestä. Haahtela kirjoittaa vain hyvin, mutta kaikesta huolimatta minua tämän kirja kosketti vähiten. Kirjassa oli minulle jotain vastenmielistä, että jankataan yhtä ja samaa tarinan verran ja päätetään sitten kursia tarina kasaan sadan sivun haahuilun jälkeen. Mikä minua sitten eniten ärsytti? Että terroristityttären vanhempien kodin ovet aukeavat tuosta noin vain. Että elämän varren aikana kukaan ei ole puhuttanut arvon professoria, eikä vaimokaan tunne nuoruuden polkuja.


Lähes lopun kohtaus on upea. Haahtelan tiivis kieli ja kauniit kielikuvat vakuuttavat minut. Eikä hän edes kiusaa minua luontokuvauksilla. Siedän lumenkin hänen takiaan.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?”…..

Ei sellaista hetkeä ole”, nainen sanoi.

”Anteeksi?”

”Ehkä hän ei tule, koska sellaista hetkeä ei ole. Te muistatte väärin, me kaikki muistamme.”

Lumipäiväkirjan mukana ovat kulkeneet myös mm.

Mari A:n kirjablogi
Ja kaikkea muuta
Elämän krestomatia