Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

Olen miettinyt omaa viehtymystäni Haahtelan teksteihin. Varmasti yksi on kieli ja toisena elementti, joka ei kuitenkaan ole läsnä tässä kirjassa, Haahtela on hyvin eurooppalainen kirjailija, hän sijoittaa teokset usein johonkin toiseen maahan kuin Suomeen joko osittain tai kokonaan. Pidän siitä, että avataan ovet maailmalle, otetaan etäisyyttä. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä sekä Traumbachista. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini.


Lilian ja Klaus Manner ovat menestyvä pariskunta, joka palaa häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. He ajavat Kirkkonummen suuntaan, kohti merenrantaa, kohti uutta hulppeaa merenrantataloa. Lukijalle välittyy kuva, että kaikki on päällisin puolin enemmän kuin mukavasti. Ajankuvana on 1970-luvun alku. Itse asiassa vuosi on 1972, sillä Münchenin olympialaiset ovat alkamassa. Mies työskentelee arkkitehtinä Helsingissä ja nainen kääntää kotona.

Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa ulos kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.

Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?

Mannerten naapurina on boheemia elämää viettävä pariskunta, joka on myös äskettäin muuttanut taloonsa. Pariskunnat tutustuvat ja tapailevat. Jimi ja Emma ovat erilaisia. Lilianin ja Klausin idyllissä on kuitenkin säröjä. Klaus näkee vaimonsa kaupungissa, kun tämän pitäisi olla kotona. Italiassa vaimo livisti toisen nukkuessa. Emma ja Lilian kohtaavat yhdessä syviä salaisuuksia. Menneisyys palautuu muistoista. Kirjan tunnelma on vahva ja arvoituksellinen ja sen kuvaukset aistillisia: valo ja varjon läsnäolo, rantaan huuhtoutuneet simpukat, unissa Firenzen kultaiset kupolit, mullan tuoksu, puutarhakeinun vaimea kitinä, sateen jälkeinen hiljaisuus, ikkunan pielessä lepäävä kehrääjä…


Emma nukkuu. Hänen hiuksensa ovat silmillä ja hengitys kevyttä kuin lapsella. Huone on äänetön ja kuuma, ikkunat itään. Sen siniset seinät. Aamun valo heijastuu tunkkaiselle kokolattiamatolle ja peittää vuosien jäljet, viinitahrat ja savukkeiden polttamat reiät. Lilian on hereillä ja kuuntelee. Hiljaisuus. Pölyä kaikkialla, valojuovia. Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella.

Lilian ja Emma

Varjelkaa toisianne.

Vaalikaa haurautta. 

Tukekaa voimaa

Puolen välin jälkeen on hetken liian salaista. Tämä unenomaisuus ja arvoituksellisuus häiritsee. Mainitsen usein Fuentesin Inezin, koska se on hyvä esimerkki rakkaustarinasta, varsin aikuinen mies on kirjoittanut sen. Inez on selkeää kieltä, niukalti sivuja ja lukijalla elämää suurempi tarina. Se on upeimpia lukemiani kirjoja, sielun kirja.


Naiset katsovat vastavaloon on saanut säröääniä, ”ei niin täydellistä kuin aiemmin luetut”, en kaikkea ymmärtänyt, mutta kaunista oli”. Minulle pelkkä kauneus ei riitä, jos en ymmärrä. Siksi teos ei yllä aivan ylimpiin suosikkeihini, vaikka kirja on tekijän vahvaa tuotantoa.

Kirjan loppu on hallittu ja ajankuva vaihtunut toiseksi, illuusio on särkynyt tai muuttunut toiseksi. Jälkimmäisessä ajankuvassa on siis vuosia välissä. Illuusio ei kestä, sillä elämässä on säröjä. Elämä on harvoin unelmista tehty. En kirjoita lopusta enempää. mutta pidän siitä. En tiedä, mistä johtuu, mutta tunne halua tarttua seuraavaksi Scott Fizgeraldin kirjaan Yö on hellä.


Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

2001. Kotikirjasto


Kirja on luettu monissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi

Luettua elämää