Kun olin lapsi, äiti sanoi minulle, että jokaisessa tähdessä on tähdensytyttäjä. Kun ihminen kuolee, hänestä tulee tähdensytyttäjä. Aina iltaisin tähdensytyttäjä herää, sytyttää tähtilyhdyn ja valvoo tulta kunnes tulee aamu. Ja vielä on taivaalla liikaa valoa, vielä se on meille liian kirkas. Yritän löytää yhden tähden, vaikka kevään tähtiä on vaikea erottaa.
Ennen kirjaesittelyä on ihan pakko kertoa, että torstai on suosikkipäiväni. Ja niin oli tänäänkin, sillä minua odotti WSOY:n ihana, mahtava paketti, jota tutkin lämpimässä takkatulen loisteessa. Kiitokseni jälleen ihanista kirjoista. Olen oikeastaan hyvin epätyypillinen kirjabloggari. En viihdy messuilla, olenkohan peräti neljä kertaa kärsinyt kuumuuden, jonot. Tuonakin aikana ainoa uutuuskirja taitaa olla Vantaan arkeologiaa käsitellyt tarjouskirja. Eli olen kiertänyt vain antikvaarisen osaston kauppiaat ja tavannut ystäviäni. Messari on minulle ihan eri näyttelyareena kuin kirjojen tarjoama. Minulle kirjailija puhuu sanoillaan, en halua enempää, olisiko Faulknerin, Modianon, DeLillon, Handken ja Seppälän vaikutusta. Kirjoja enemmän minua kiinnostaa tulevana viikonloppuna Prahan tulokset.
Joel Haahtela (1972) on kirjailija ja lääketieteen lisensiaatti. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan yhdeksäs romaani. Hän on kotimaisista mieskirjailijoista ehdoton suosikkini. Pidän hänen monista kirjoista ja omistan kaikki tähän mennessä ilmestyneet.
Tähtikirkas, lumivalkean miljöönä on aluksi Pariisi. Toisaalta olisi parempi puhua näyttämöstä, kun tarina vie 1889 luvun Pariisiin. Niin kiinteästi kun Pariisiin kytkeytyy Eiffel-torni, niin tässä kirjassa näyttämönä on Pariisin maailmannäyttely ja silloin tuohon ranskalaisten uuteen voitonmerkkiin eli Eiffel-torniin syttyivät sähkövalot.
Olen viimeksi kulkenut Modianon ja Trussonin mukana Pariisissa. Nyt jälleen Haahtela vie samaan kaupunkiin. Pidän Haahtelan tyylistä, se on eteerisen kaunista, lauseet niin täysiä. Miten hän saa mahdutettua kaiken aina niin ahtaaseen tilaan? Minulle ei tule hänestä ketään kotimaista nykykirjailijaa mieleen, ehkä eniten toinen suosikkini eli Katja Kaukosen Kohina. Perhonen on vanha sielun symboli, muodonmuutoksen ja muutoksen metafora. Perhonen kulkee usein mukana Haahtelan tarinoissa. Haahtelan teemana ovat muistot, muistaminen, yksilön identiteetti ja sen rajat sekä sivullisuus. Samat teemat, jotka niin Camus, Handke ja Modiano ovat tallentaneet.
Kertojana on nuori ylioppilas, joka kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa vuonna 1889. Vähitellen hän kertoo kotimaassaan kokemastaan tragediasta. Setänsä avulla hän pääsee sähköttäjäksi toimistoon ja ajan myötä reportteriksi. Lukija pääsee kertojan kiehtovaan elämän varren matkaan. Pariisi jakson lopussa lukijaa saa tietää kenelle kertoja kirjoittaa, mitä on tapahtunut. Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta seuraavat tapahtumat kertoja tallentaa vasta 24 vuoden jälkeen Berliinissä. Vuosina 1913-1914 kirjassa eletään Berliinin huumassa. Sieltä matka vie Kaukoitään vuoden 1923 Siamiin, Kambodžaan. Kertoja päättää tarinan vuoteen 1936 Berhburgissa. Tässä kuvauksessa ei ole enää päivänmääriä, kertomat ovat pirstaloituneita, fragmentaarisiahippuja.
Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.
Lopuksi lukija päätyy Helsinkiin vuonna 2012. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa ja kirjoittaa ne neljän kuukauden aikana puhtaaksi. Vasta tässä vaiheessa lukijaa saa tietää kertojan henkilöllisyyden ja siksi en käytä sitä tekstissäni. Miehen jälkeläinen saa päiväkirjat haltuunsa isoisänsä kuoleman jälkeen ja tämän isoisä on kertoja. Tämä on kuollut 7. kesäkuuta 1941 Bernburgin mielisairaalassa keuhkokuumeeseen 71-vuotiaana. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu Berliinin matkalla, jota en kuvaa tähän tekstiin.
Olen maininnut Rax Rinnekankaan tekstin yhteydessä termin name dropping. Olen ihaillut, kuinka taitavasti Rinnekangas käyttää sitä. Haahtela pystyy samaan, mutta tuo on taitolaji, sillä se murhaa tekstin, jos se muuttuu näppäilyksi. Haahtelan kirja on upea matka ihmiseen. Täydellinen lukukokemus.
Olin itsekin unohtanut paketin yli vuodeksi. Viime syksynä, sen jälkeen kun olin ollut hoidettavana Hesperian sairaalan psykiatrisella osastolla masennussairauden vuoksi, löysin paketin uudestaan. Olin juuri palannut kotiin sairaalasta, ja etsiessäni ihan jotain muuta paketti sattui käteeni. Ja koska olin sairauslomalla ja tunsin vointini vielä kaikin puolin heikoksi tekemään muuta, minulla oli aikaa perehtyä löytöön.
Nappasin tämän kirjan omasta kirjahyllystäni Talvihaasteeseeni.
