Milan Kundera:
Olemisen sietämätön keveys
Alkuteos:
Nesnesitelná lehkost bytí 1984
Suomentaja:
Kirsti Siraste
WSOY. Bon
pokkari. Marraskuun ostos.
Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, kahden pariskunnan tarina, sillä tarinan keskiössä ovat Tereza ja Tomás sekä Sabina ja Franz. Ja Karenin, joka on nimetty Tolstoin Anna Kareninan mukaan. Takakannessa sanotaan, että kirja on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu. En kyseenalaista tuota lausetta.
Kunderan
kirja jakautuu lyhyisiin lukuihin, mutta tarina soveltuu parhaiten
intensiiviseen lukuun. Näin tarina rakentuu ehjänä mielessä. Teemat ovat moninaiset, sillä niin rakkaus,
ero, yhdessäolo, ihmissuhteet kuin elämän tarkoitus ovat olennaisia.
Seksuaalisuus siten, että se on elokuvan tuomaa enemmänkin. Olemisen sietämätön keveys on osin intertekstuaalinen, mutta ehkä kaikkein
tärkeimmät sanat ovat oleminen ja keveys sekä niiden sietämättömyys. Tomásilla
on heikkoutena naiset. Kunderan teksti on paikoin filosofista. Tekstissä on lähes jatkuvasti lauseita, jotka
haluaisi tallentaa mieleensä. Yksilöä repii ja koettelee usko yhteiskunnan
rakenteisiin, ennen kaikkea yhteiskunnan edellyttämä sitoutuminen poliittisiin vaatimuksiin.
Elämä draama on aina ilmaistavissa painon
metaforalla. Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen
joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai
voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli
jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut
häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden
draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön
keveys.
Minun
heikkouteni ovat keskiaikaiset hautausmaat, elävän kulttuuriperinnön osalta.
Saanko kuljettaa sinut muutamaan lainaukseen?
Tsekkien maan hautausmaat ovat kuin puutarhoja. Hautoja peittävällä
nurmella kasvaa monivärisiä kukkia ja vaatimattomat muistokivet häviävät
lehtien vihreyteen. Hämärän langettua hautausmailla palaa lukuisia pieniä
kynttilöitä ikään kuin vainajilla olisi lastenkutsut.
Lähin oli Montparnassen hautausmaa, jonka jokaisella haudalla komeili pieni
talo tai pienoiskappeli. Sabina ei voinut käsittää, miksi vainajat halusivat
haudalleen palatsijäljitelmän. Koko hautausmaa henki kiveksi muutettua
turhamaisuutta. Hautausmaan asukit eivät olleet kuoltuaan järkevöityneet vaan
käyttäytyivät vielä mielettömämmin kuin eläissään, toivat muistokivissään esiin
tärkeyttään. Haudoissa ei levännyt isiä, veljiä, poikia tai isoäitejä, vaan
arvokkaita julkisuuden henkilöitä, arvonimien, ansiomitalien ja kunniamerkkien
haltijoita.
Olemisen sietämätön keveys löytyy
hyvin kirjablogeista, mutta kuitenkin odotettua vähemmän. Luin kirjan
ensimmäisen kerran, kun se suomennettiin. Eilen ostin puhtaan, uuden pokkarin.
Kirjan loppupuolella on surullinen kappale, joka ei liity Terezaan ja Tomásiin,
ei toiseenkaan pariin. En siis spoilaa. Se kertoo menetyksestä ja kuolemasta,
joka itkettää joka kerta, kun ihminen joutuu tilanteen eteen. Kymmenen tai viisitoista
vuotta ovat vain raakoja numeroita. Se on
silti täysin ymmärrettävää, luonnollista, jokainen sen kokenut tietää tuon
surun. Se vain ottaa koville, olen
kiljunut ja huutanut tuskissani, mutta vain aika tuo surkean helpotuksensa, jos
sekään. Voit silmäillä tuon ostamani pokkarin kantta, joten siitä voit arvata,
mistä minä puhun, kun puhun surusta.
Hän oli itsekin yllättynyt toimiessaan
vastoin periaatteitaan. Kymmenen vuotta aiemmin hän oli eronnut ensimmäisestä
vaimostaan. Ero oli ollut hänelle yhtä juhlava kokemus kuin toisille häät. Hän
oli tajunnut, ettei ollut syntymään elämään naisen rinnalla, että hän saattoi
olla täysin oma itsensä vain poikamiehenä. Sen jälkeen hän oli pyrkinyt
huolellisesti muovaamaan elämänsä sellaiseksi ettei yksikään nainen voisi enää
koskaan työntyä siihen matkalaukkuineen. Siksi hänen asunnossaan oli vain yksi
vuode.
Tomás on prahalainen kirurgi ja naistenmies, joka rakastuu herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Tomás havahtuu tunteisiinsa halutessaan viettää yön tuon naisen kanssa, nukahtaa tämän kanssa. Olivatko he pidelleet toisiaan kädestä koko yön? Tomás haluaa tytön mutta hän haluaa pitää myös muut naisensa. Heistä tärkein on Sabina, joka on vapauttaan rakastava taiteilija. Ajankuvana on 1960-luku ja erityisesti Prahan kevät 1968 ja keskeisenä miljöönä Praha ja Neuvostoliiton miehityksen aika.
Tereza on
henkilöistä vapain, mutta hänen lähtökohtansa elämään olivat vaikeimmat. Kundera
pohtii elämää: elämän ainainen paluu (Nietzsche) vai vain kerran (Kundera). Meillä on vain tässä ja nyt. Frank tunnustaa Marie-Claudelleen pettävänsä
tätä, joka johtaa kotoa muuttoon, mutta Sabina on paennut jo aiemmin. Tomás maksaa kalliin hinnan vakaumuksestaan, sillä hän päätyy
ikkunanpesijäksi ja sieltä maaseudulle.
Tomás
pohtii suhdettaan tyttöön, onko hänen rakkautensa Terezaan todellista rakkautta
vai hysteeristä, sentimaalista rakkauden kuvittelua. Keskivaiheilla kerrotaan Sabinan saamasta kirjeestä, jota ei avata tarkemmin tarinassa, mutta lukija jatkaa tuon tiedon varassa kirjan
loppuun.
Jos
Olemisen sietämätön keveys on sinulta
lukematta, niin kiiruhda kirjastoon. Miten tästä saisi ruman? Ei mitenkään.
Ehkä tämä vaatii useampia lukukertoja, ehkä kokemuksia rakastamisen vaikeudesta
ja elämästä ilman romantikon ruusunpunaisia unelmia.
Kirjan
lukeneille esitän kysymyksen. Minkä
kirjan nostaisit tämän rinnalle?
Blogeissa
toisaalla: Mari A, Jokken kirjanurkka, Katarina
Osallistun tällä marraskuun minihasteeseen.
