José Saramago on portugalilainen kirjailija.
Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1998. Saramagon teos
Jeesuksen Kristuksen evankeliumi närkästytti Portugalin hartaimpia
katolilaisia, ja Portugalin valtio päätti vetää romaanin pois Euroopan
kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Tästä suivaantuneena Saramago muutti
pois Portugalista ja asettui asumaan Lanzarotelle Kanariansaarilla, jossa
kirjailija myös kuoli.
Olen lukenut blogiaikana Elefantin matkan ja
Oikukkaan kuoleman. Sen sijaan Jeesuksen Kristuksen
evankeliumin, Ricardo Reisin viimeisen vuoden ja Kaikkien nimet
olen lukenut ennen blogia. Joululahjaksi sain Saramagon esikoisteoksen Baltasar
ja Blimunda. Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012) on rakastettu, ja
sitä sanotaan kirjailijan parhaimmaksi teokseksi.
Saramagon tyyli on erikoinen, sillä hänen lauseensa
ovat pitkiä ja polveilevia. Lukija oppii pisteen merkityksen ja janoaa sen
tuomaa tauotusta. Isot kirjaimet ilmaantuvat kuin omasta tahdostaan. Eniten
tämä vaikuttaa lukurytmiin, kun lauseet rakentuvat toinen toistansa seuraavaksi
tajunnanvirraksi. Tämä kaikki on tietenkin tuttua Saramagon lukijalle, sillä
siihenkin tottuu. Oikuttelevassa kuolemassa on kepeyttä, hauskoja ja
humoristia hetkiä, kun kuolema ryhtyy lakkoon ja vieläpä rakastuu. Ihmisten
hengissä kituuttelu aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia monille aloille.
Jostain syystä Lissabonin piirityksen kirjuri oli
minulle vaikea. En suosittele tätä aloitukseksi kirjailijan tuotantoon
tutustumisessa. Oikutteleva kuolema on erinomainen aloitus kirja. Tämä
teos vaatii keskittymisen ja paneutumisen.
Kustantajan oikolukija Raimundo Silva on
yksineläjä, yli viisikymppinen mies. Hänellä ei ole naista, sisaruksia ja
vanhemmatkin ovat kuolleet. Kotiapulainen piipahtaa muutaman kerran viikossa
huoltamassa pyykin ja perussiivouksen. Silva vaikuttaa työlleen omistautuneelle
poikamiehelle, joka ei ole avioliittoa ajatellut osakseen. Kuka häntä
rakastaisi tai ketä hän rakastaisi? Käsikirjoitus on valmistumassa ja
kustantaja huokailee niskaan, että työn on oltava valmis seuraavana päivänä.
Ensimmäistä kertaa tehtyään vuosikaudet niin
pikkutarkkaa työtä Raimundo Silva ei lue kirjaa enää viimeistä kertaa kokonaan
uudestaan. Sivuja on kuten sanottu neljäsataakolmekymmentäseitsemän, kaikki
täynnä merkintöjä, ja lukeakseen koko jutun hänen pitäisi pysyä valveilla koko
yö, tai melkein ainakin, eikä häntä innosta marttyyrinhommat, hän on jo alkanut
suhtautua teokseen ja sen tekijään perin juurin penseästi, taas huomenna
viattomat lukijat sanovat ja nuoriso toistelee kouluissa, että kärpäsellä on
neljä jalkaa, koska niin on Aristoteles vakuuttunut, ja taas seuraavassa
Lissabonin maureilta valtaamisen satavuotisjuhlassa vuonna
kaksituhattaneljäkymmentäseitsemän, jos Lissabon on vielä olemassa ja
portugalilaisia siellä asuu, varmasti joku presidentti siellä muistelee sitä
ylivertaista hetkeä, jolloin viisikilpinen, voitonriemusta ylpeänä hulmuava
lippu syrjäytti epäpyhän puolikuun ihanan kaupunkimme sinitaivaalla.
Silva kirjoittaa historiaa uusiksi, vaikka hän
tekee vain pienen muutoksen Lissabonin piirityksestä kertovaan
käsikirjoitukseen kirjoittamalla, että ristiretkeläiset eivät auttaneet
Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa 1147. Raimundon elämän
muuttuu tuon pienen teon seurauksena totaalisesti. Aamulla Raimundon antaa
työnsä myhäillen sitä noutamaan tulleelle Costalle tietäen, että Costa suuntaa
suoraan latomoon onnellisen tietämättömänä mistään, mutta Raimundo menee keittiöön
laittamaan itselleen maitokahvin ja paahtoleipiä voilla.
Jos oikolukijat vain voisivat, jos heitä ei
olisi sidottu käsistä ja jaloista rikoslakien pakottavampaan kieltovyyhtiin, he
voisivat muuttaa maailman kulun, perustaa universaalin onnen valtakunnan, antaa
juotavaa janoisille, ruokaa nälkäisille, rauhan levottomille, ilon
surullisille, seuraa yksinäisille, toivoa niille, jotka sen ovat menettäneet,
puhumattakaan miten helppoa olisi poistaa kurjuus ja rikollisuus, koska tämän
he tekisivät yksinkertaisesti muuttamalla sanoja, ja jos jotakuta nämä uudet demiurgit
epäilyttävät, muistakoon vain että samalla tavalla tehtiin maailma ja tehtiin
ihminen, samoilla sanoilla, yksillä ja tietyillä, jotta niin tapahtuisi eikä
mitenkään muuten. tapahtukoon, Jumala sanoi, ja välittömästi tapahtuikin.
Kolmetoista päivää myöhemmin miehen tekonen
paljastuu, mutta potkujen sijasta hän saakin uuden mahdollisuuden kirjoittaa
Portugalin vaihtoehtoisesta historiasta. Raimundo Silva kirjoitti myös
Lissabonin piirityksen historian kirjoittajalle kirjeen, jossa oli tarpeen vaatima
määrä pahoitteluja. Jatkaessaan työtään Raimundo Silva saa työnsä
tarkkailijaksi tohtori Maria Saran. Tapaamisessa nainen antaa oikolukijalle
oman erityisen kappaleen Lissabonin piirityksestä, sillä ainokaisena siinä ei
ole oikaisulappua välissä. Maria Sara kertoo myös, että jatkossa vedokset
tarkistetaan hänen tai jonkun muun toimesta. Kustantamon tunnollinen oikolukija
huomaa historian kirjoittamisen rinnalla uusia, mutta sykähdyttäviä tunteita.
Saramagon kirja on mainio, jokainen oikoluvun
kanssa töitä tehnyt hymyilee tekstiä lukiessa. Kaikkein vaarallisinta tekstin
tekijälle on sokeus omaan tekstiin. Luin kerran yhdestä kirjasta, että eräs
sieni kasvaa sänkipellolla, nauroin katketakseni sille. Ei siinä ollut mitään
hauskaa, sillä se sopii hyvin ko. sienen habitaatiksi. Nauroin itselleni ja
kieroudelleni. Kuljen tuota pellon reunaa Hallan kanssa iltaisin, mutta kun sen
näki painettuna, niin se nauratti hervottomasti. Mutta tuosta vaarallisuudesta
oman tekstin suhteen, sillä siitä minun piti kirjoittaa, että itse on niin
sokea omalle tekstilleen, että ei huomaa toisenkaan tekemiä korjauksia. Olin
kirjoittanut kerran, että keltavahvero on ensimmäisiä ruokasieniämme
tarkoittaen alkukesää, juhannuksen tienoota, ja sain tekstin takaisin, että
kanttarelli on kevätsieni, ulvoin jo tuosta liiasta t-kirjaimesta. Toisaalta
luen mielelläni lattareita oikoluvussa, koska ne ovat päässäni, niin en mieti
niiden kirjoitusasua. Kuulen ja näen, jos niistä puuttuu kirjain. Ne vain
hallitsee ja paljon paremmin kuin suomenkieliset nimet, joita ei tarvitse.
Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.
Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.
José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri
Alkuperäisteos História de Cerco de Lisboa
Suomentaja Antero Tiittula.
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kulttuuri kukoistaa nautti Saramagon
matkassa ja valoi minuunkin tekstillään jaksamista.
Saramago minulla vielä odottaa... Mutta Munoz Molinalla on tuo sama pisteetön lukijalle raskas tyyli. Niinpä en tiedä jaksanko lukea Öisen ratsumiehen loppuun, vaikka se tuossa lojuukin.
VastaaPoistaEn ole kokeillut Öistä ratsumiestä varmaankaan... Hullaannuin Täysikuuhun.
PoistaSaramagolta kannattaa lukea Oikutteleva kuolema, sillä se on hauska. Sairaalat täytyy, hautausurakoitsijoilla ei ole duunia. Kaiken lisäksi tuo onneton Kuolema, joka ei nuku koskaan, rakastuu yhteen hangoittelijaan, joka vastustaa kuolemistaan.
Kiitos vinkistä, kokeilenpa tuota!
PoistaKokeile. Elefantin matka on myös hieno.
Poista