José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago on portugalilainen kirjailija. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1998. Saramagon teos Jeesuksen Kristuksen evankeliumi närkästytti Portugalin hartaimpia katolilaisia, ja Portugalin valtio päätti vetää romaanin pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Tästä suivaantuneena Saramago muutti pois Portugalista ja asettui asumaan Lanzarotelle Kanariansaarilla, jossa kirjailija myös kuoli.

Olen lukenut blogiaikana Elefantin matkan ja Oikukkaan kuoleman. Sen sijaan  Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, Ricardo Reisin viimeisen vuoden ja Kaikkien nimet olen lukenut ennen blogia. Joululahjaksi sain Saramagon esikoisteoksen Baltasar ja Blimunda. Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012) on rakastettu, ja sitä sanotaan kirjailijan parhaimmaksi teokseksi.

Saramagon tyyli on erikoinen, sillä hänen lauseensa ovat pitkiä ja polveilevia. Lukija oppii pisteen merkityksen ja janoaa sen tuomaa tauotusta. Isot kirjaimet ilmaantuvat kuin omasta tahdostaan. Eniten tämä vaikuttaa lukurytmiin, kun lauseet rakentuvat toinen toistansa seuraavaksi tajunnanvirraksi. Tämä kaikki on tietenkin tuttua Saramagon lukijalle, sillä siihenkin tottuu. Oikuttelevassa kuolemassa on kepeyttä, hauskoja ja humoristia hetkiä, kun kuolema ryhtyy lakkoon ja vieläpä rakastuu. Ihmisten hengissä kituuttelu aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia monille aloille.

Jostain syystä Lissabonin piirityksen kirjuri oli minulle vaikea. En suosittele tätä aloitukseksi kirjailijan tuotantoon tutustumisessa. Oikutteleva kuolema on erinomainen aloitus kirja. Tämä teos vaatii keskittymisen ja paneutumisen.

Kustantajan oikolukija Raimundo Silva on yksineläjä, yli viisikymppinen mies. Hänellä ei ole naista, sisaruksia ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Kotiapulainen piipahtaa muutaman kerran viikossa huoltamassa pyykin ja perussiivouksen. Silva vaikuttaa työlleen omistautuneelle poikamiehelle, joka ei ole avioliittoa ajatellut osakseen. Kuka häntä rakastaisi tai ketä hän rakastaisi? Käsikirjoitus on valmistumassa ja kustantaja huokailee niskaan, että työn on oltava valmis seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa tehtyään vuosikaudet niin pikkutarkkaa työtä Raimundo Silva ei lue kirjaa enää viimeistä kertaa kokonaan uudestaan. Sivuja on kuten sanottu neljäsataakolmekymmentäseitsemän, kaikki täynnä merkintöjä, ja lukeakseen koko jutun hänen pitäisi pysyä valveilla koko yö, tai melkein ainakin, eikä häntä innosta marttyyrinhommat, hän on jo alkanut suhtautua teokseen ja sen tekijään perin juurin penseästi, taas huomenna viattomat lukijat sanovat ja nuoriso toistelee kouluissa, että kärpäsellä on neljä jalkaa, koska niin on Aristoteles vakuuttunut, ja taas seuraavassa Lissabonin maureilta valtaamisen satavuotisjuhlassa vuonna kaksituhattaneljäkymmentäseitsemän, jos Lissabon on vielä olemassa ja portugalilaisia siellä asuu, varmasti joku presidentti siellä muistelee sitä ylivertaista hetkeä, jolloin viisikilpinen, voitonriemusta ylpeänä hulmuava lippu syrjäytti epäpyhän puolikuun ihanan kaupunkimme sinitaivaalla.

Silva kirjoittaa historiaa uusiksi, vaikka hän tekee vain pienen muutoksen Lissabonin piirityksestä kertovaan käsikirjoitukseen kirjoittamalla, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa 1147. Raimundon elämän muuttuu tuon pienen teon seurauksena totaalisesti. Aamulla Raimundon antaa työnsä myhäillen sitä noutamaan tulleelle Costalle tietäen, että Costa suuntaa suoraan latomoon onnellisen tietämättömänä mistään, mutta Raimundo menee keittiöön laittamaan itselleen maitokahvin ja paahtoleipiä voilla.

Jos oikolukijat vain voisivat, jos heitä ei olisi sidottu käsistä ja jaloista rikoslakien pakottavampaan kieltovyyhtiin, he voisivat muuttaa maailman kulun, perustaa universaalin onnen valtakunnan, antaa juotavaa janoisille, ruokaa nälkäisille, rauhan levottomille, ilon surullisille, seuraa yksinäisille, toivoa niille, jotka sen ovat menettäneet, puhumattakaan miten helppoa olisi poistaa kurjuus ja rikollisuus, koska tämän he tekisivät yksinkertaisesti muuttamalla sanoja, ja jos jotakuta nämä uudet demiurgit epäilyttävät, muistakoon vain että samalla tavalla tehtiin maailma ja tehtiin ihminen, samoilla sanoilla, yksillä ja tietyillä, jotta niin tapahtuisi eikä mitenkään muuten. tapahtukoon, Jumala sanoi, ja välittömästi tapahtuikin. 

Kolmetoista päivää myöhemmin miehen tekonen paljastuu, mutta potkujen sijasta hän saakin uuden mahdollisuuden kirjoittaa Portugalin vaihtoehtoisesta historiasta. Raimundo Silva kirjoitti myös Lissabonin piirityksen historian kirjoittajalle kirjeen, jossa oli tarpeen vaatima määrä pahoitteluja. Jatkaessaan työtään Raimundo Silva saa työnsä tarkkailijaksi tohtori Maria Saran. Tapaamisessa nainen antaa oikolukijalle oman erityisen kappaleen Lissabonin piirityksestä, sillä ainokaisena siinä ei ole oikaisulappua välissä. Maria Sara kertoo myös, että jatkossa vedokset tarkistetaan hänen tai jonkun muun toimesta. Kustantamon tunnollinen oikolukija huomaa historian kirjoittamisen rinnalla uusia, mutta sykähdyttäviä tunteita.

Saramagon kirja on mainio, jokainen oikoluvun kanssa töitä tehnyt hymyilee tekstiä lukiessa. Kaikkein vaarallisinta tekstin tekijälle on sokeus omaan tekstiin. Luin kerran yhdestä kirjasta, että eräs sieni kasvaa sänkipellolla, nauroin katketakseni sille. Ei siinä ollut mitään hauskaa, sillä se sopii hyvin ko. sienen habitaatiksi. Nauroin itselleni ja kieroudelleni. Kuljen tuota pellon reunaa Hallan kanssa iltaisin, mutta kun sen näki painettuna, niin se nauratti hervottomasti. Mutta tuosta vaarallisuudesta oman tekstin suhteen, sillä siitä minun piti kirjoittaa, että itse on niin sokea omalle tekstilleen, että ei huomaa toisenkaan tekemiä korjauksia. Olin kirjoittanut kerran, että keltavahvero on ensimmäisiä ruokasieniämme tarkoittaen alkukesää, juhannuksen tienoota, ja sain tekstin takaisin, että kanttarelli on kevätsieni, ulvoin jo tuosta liiasta t-kirjaimesta. Toisaalta luen mielelläni lattareita oikoluvussa, koska ne ovat päässäni, niin en mieti niiden kirjoitusasua. Kuulen ja näen, jos niistä puuttuu kirjain. Ne vain hallitsee ja paljon paremmin kuin suomenkieliset nimet, joita ei tarvitse.

Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri 

Alkuperäisteos História de Cerco de Lisboa 

Suomentaja Antero Tiittula. 

Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kulttuuri kukoistaa nautti Saramagon matkassa ja valoi minuunkin tekstillään jaksamista.

Clarice Lispector Passio

Tämä kirja on kuin mikä kirja tahansa. Mutta olisin mielissäni, jos sen ”lukisivat vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut”. C.L.

Clarice Lispector (1925-1977) on brasilialainen kirjailija. Häntä pidetään yleisesti yhtenä tärkeimmistä 1900-luvun kirjailijoista. Häneltä on aiemmin suomennettu Tähden hetki (1996), Água viva: Ajatuksen takana (2000) ja Lähellä villiä sydäntä (2008). Kirjailijan laajaan tuotantoon sisältyy romaaneja, novelleja ja lastenkirjoja. Lispector opiskeli lakia ja toimi pitkään kolumnistina sekä muissa journalistin tehtävissä. Hänen kaunokirjallisissa teoksissaan korostuivat minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemat. Lispector voitti useita tärkeitä brasilialaisia kirjallisuuspalkintoja. Clarice Lispector  syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen ja asui lapsuutensa nykyisessä Ukrainassa.

Passio Rakkaus G.H:n mukaan (A Paixão Segundo G. H.) on arvoituksellinen ja filosofinen romaani vuodelta 1964. Lispectorin tuotantoa on kuvattu haastavaksi ja vaikeaksi ja verrattu Virginia Woolfiin. Tilannetta ei ehkä paranna, että voin sanoa lukeneeni Virginia Woolfin tuotannon aika hyvin. Eikä tilanne parane, kun kerron lukevani mielelläni Peter Handken teoksia. Jos tämän jälkeen totean kylmän rauhallisesti, että Woolfin ja Handken kirjat ovat rentouttavia ja avautuvia, niin ehkä olen sanonut tarpeeksi. Clarice Lispector kirjoittaa kaunista kieltä ja kääntäjä kääntää alkuperäiskielestä. Lukija jää oman onnensa nojaan. Suomentaja Tarja Härkösen on kirjoittanut jälkisanat, jotka tulevat tarpeeseen. Ehkä ne olisi kannattanut sijoittaa alkuun. En oikein usko, että ne olisivat vieneet pohjaa tältä kirjalta, sillä tämä ei aukene ensimmäisellä lukukerralla.

Clarice Lispector kirjoittaa minuudesta, identiteetistä ja minuuden rakentumisesta ja sen osista. Tarinan kertoja on hyvin menestyvä kuvanveistäjä, joka asuu Rio de Janeiron hienostoalueella. Kertomuksen päähenkilöstä tiedetään vain nimikirjaimet G.H. Eräänä päivänä hän astuu kotiapulaisena huoneeseen aikeenaan siivota se, sillä palvelija oli sanoutunut irti edellisenä päivänä. G.H. arvelee kohtaavansa taatusti törkyisessä kunnossa olevan huoneen ja valmistautuu sen siivoamiseen. Hän järkyttyy kohdatessaan hohtavan puhtauden sekä tyhjyyden ja tuntee olevansa hullujen huoneessa, josta on eliminoitu kaikki vaaralliset esineet pois. Hän havaitsee yhdellä kalkitulla seinällä maalauksen - harmoniaa sekoittavan yksityiskohdan.

Yhdellä kalkitulla seinällä oven viereisellä - siksi en ollut nähnyt sitä heti - oli lähes luonnollisen kokoinen, hiilellä piirretyn alastoman miehen, alastoman naisen ja koiraakin alastomamman koiran ääriviivat. Vartaloihin ei ollut piirretty sitä että kaikki mikä peittää oli poissa: ne olivat tyhjän alastomuuden ääriviivoja.

Mietin, oliko Janair todella vihannut minua - vai minäkö olin vihannut häntä, vaikken ollut häntä edes katsonut.

Tuossa täydellisen tyhjyyden tilassa nainen löytää elävää, joka kauhistuttaa ja tyrmistyttää hänet, kun komerosta ryömii torakka. Hän liiskaa torakan oven väliin. Tästä hetkestä alkaa mystinen matka itseen ja sen kokemiseen.

Jo silloin minä luultavasti tajusin etten tarkoittanut että mitä minä olin tehnyt torakalle vaan: mitä minä olin tehnyt itselleni?

Alkaa mystinen hengellinen matka. Lopun kohtaus on šokeeraava ja epämiellyttävä, jonka jälkeen Lispector ottaa lukijan taas ajatuksiinsa.

Vähittäinen luopuminen sankarin viitasta on se todellinen työ jonka ihminen tekee näkyvän työnsä taustalla; elämä on salainen tehtävä. Niin salainen on tuo todellinen elämä ettei edes minulle joka kuolen siinä voi luottaa sen tunnussanaa, kuolen tietämättä mihin.

Passio Rakkaus G.H:n mukaan on lukijaa koetteleva lukukokemus, joka avautuu pala palalta. Se on pienoisromaani, mutta sen kanssa joutuu kilvoittelemaan kunnon tiiliskiven verran. Jopa vähäiset välimerkit vaikeuttavat lukemista. Tämä ei ole kesälukemista rantatuolissa loikoen vaan keskittyen ahertamista. Kirjan ymmärtäminen edellyttää uudelleen lukemisen.

Clarice Lispector Passio Rakkaus G.H:n mukaan

Teos 2014. Kustantajalta .

Kirja on luettu mm. Kirjavinkeissä