keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Ann Radcliffe Udolpho




Luin Udolphoa hiljalleen pienissä paloissa. Lukiessa tein hieman muutoksia myös lukumaratonin suhteen eli valitsen siihen ohuempia kirjoja. Alunperin minulla oli aikomuksena ujuttaa siihen yksi todellinen tiiliskivi, mutta päätin toisin. En ole saanut viime päivinä kirjabloggauksia ulos lukiessani Udolphoa, joten päätin ryhdistäytyä. Lukemistani hidasti myös se, että viihdyin Virginia Woolfin parissa, sillä Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää esseen Kauhuromantiikasta, jossa Mrs. Radcliffe nousee esiin.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli englantilainen romantiikan proosan ja goottilaisen kirjallisuuden varhainen edustaja. Udolpho on mielikuvituksellinen ja sentimentaalinen kertomus, joka sijoittuu Ranskan ja Italian maisemiin, joiden kautta nuoren naisen monivaiheinen seikkailu kulkee.

Udolpho (The mysteries of Udolpho) ilmestyi vuonna 1794 ja Savukeidas julkaisi sen vuonna 2013 suomeksi. Se on goottikauhuromaani, jonka juonen kulku on viipyilevää ja hidastempoista. Kirja on järkälemäinen, fontti melko pientä, sivuja 746. Radcliffen kirja on oman aikakautensa ikoni ja sen lukeminen on mahdollisuus ja velvollisuus. Poe, Stoker ja Shelley ovat Radcliffen kaltaisia nimiä, jotka otetaan esiin kauhukirjallisuuden ikoneina. Myös Austen tunsi Udolphon kirjoittaessaan teostaan Northanger Abbey, Neito vanhassa linnassa. Ville-Juhani Sutisen käännös avaa kirjan myös meille tämän ajan lukijalle.

Goottikauhun elementit ovat kartanoissa, salaisuuksissa, kauhu on käsin koskematonta, yliluonnollista eli sen tuntee, mutta ei näe kasautuvana verenä, mätäneväksi luullut ruumiit paljastuvat vahanukeiksi. Goottikauhuun mahtuu rauhaa saamattomia aaveita, kuolleista nousseita sieluja, kaupantekoa paholaisen kanssa, painajaisia ja kostoa rajan takaan.

Väsyin lukiessani luonnon kuvaamiseen, mikä on harvinaista. Kielen runollisuus on ylitsevuotavaista. Radcliffe maalaa maisemat ja luonnon pikkutarkasti. Hän latoo adjektiivejä peräkkäin ja kuvaa. Lopputuloksena maisema ei välity kuitenkaan silmien eteen. Udolpho vaatii lukijaltaan keskittymistä ja jaksamista. Radcliffe ei niinkään leikittele vaikeaselkoisuudella, mutta hänen sanavirtansa väsyttävät. Tekstin lomaan sisältyy sivujenmittaisia runoja.

Monsieur St. Aubertista oli ihastuttavaa, vaellella vaimonsa ja tyttärensä kanssa Garonnen partailla ja kuunnella sen laineilla vellovaa musiikkia. Hän oli nähnyt muitakin puolia elämästä kuin luonnonidyllin yksinkertaisuuden puuhailtuaan suuren maailman kirjavilla ja kiireisillä turuilla, ja se imarteleva kuva ihmiskunnasta, jonka hänen sydämensä oli hahmotellut varhaisina nuoruusvuosina, oli murheellisesti tullut korjatuksi hänen kokemustensa myötä.

Udolphon tarina alkaa Gascognen maakunnassa, jossa sijaitsi vuonna 1584 monsieur St. Aubertin kartano, jossa monsieur St. Aubert asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tarina kertoo kartanon tyttären Emily St. Aubertin kamppailuista pahuuden, roistomaisuuden ja salaisuuksien verkostossa. Emily menettää rakkaan äitinsä. Ennen seuraavaa menetystä Emily ja isä tekevät matkan rannikolle, jossa Emily tapaa Valancourt -nimisen aatelismiehen, ja tuo kohtaaminen sinetöi Emilyn tunteet. Emily menettää isänsä myös ja jää orvoksi.


Itse asiassa minun on tässä kohtaa tehtävä valinta, että spoilaan tai en. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, joten en lähde juonen selittelyyn. Joka tapauksessa salaisuuksien syövereissä on valoa, mutta keskiössä tulee olemaan tyrannimainen kartanonherra ja ahdistettu neito.

Luvussa 7 kuolemaisillaan oleva isä vannottaa Emiliaa:
 ”Kun palaat kotiin, kultaseni, mene huoneeni komeroon ja katso mainitsemani laudan alle. Sieltä löytyy nippu papereita, joissa on kirjoitusta. Kuuntele minua nyt tarkoin, Emily, sillä antamani lupaus koskee erityisesti tätä asiaa. Sinun on poltettava kaikki ne paperit – poltettava, ja sinun on luvattava juhlallisesti, että teet niin lukematta niitä.” Myöhemmin kun Emily on toteuttamassa isänsä toivetta. Hän löytää kolikkopussin pohjalta norsunluisen rasian, joka kätkee miniatyyrikuvan mielettömän kauniista naisesta. Tämän osalle isä ei ollut antanut mitään toivetta.


Vanhempiensa menetyksen jälkeen Emilyn huoltajaksi tulee hänen tätinsä madame Cheron, joka avioituu epämääräisen Signor Montonin kanssa, jolloin tästä tulee Emilyn setä. Tässä seikkailussa Emily kohtaa Udolphon linnan ja täällä myös Emilyn täti menehtyy Emilyn jäädessä vangiksi linnaan. Montonin ystävä kreivi Morano painostaa häntä naimisiin kanssaan.


Signor Montonin vaimon ennenaikainen kuolemaa aiheuttaa ongelmia:
Kun Montonille tiedotettiin hänen vaimonsa kuolemasta, ja hän ymmärsi, että madame oli menehtynyt ennen kuin oli antanut signoren suunnitelmien osalta niin tärkeää allekirjoitusta, mitkään säädyllisyyskäsitykset eivät rajoittaneet hänen vihan purkaustaan. Emily oli levoton ja koetti vältellä Montonin seuraa.

 Emily ymmärsi setänsä käytöksestä heti, millaiset vaikeudet häntä odottaisivat. Vaikka mikään ei voinut pakottaa häntä hylkäämään Valancourtia Moranon vuoksi, hänen rohkeutensa petti, kun hän sai vastaansa Quesnelin turmiolliset tunteet.

Emily joutuu ratkomaan monia menneisyyden kätkemiä outoja asioita: Se herätti Emilyssä sekä kauhua että suurta ihmetystä, eivätkä nunnan antamat vihjeet markiisitar de Villeroin avioliitosta ja tiedustelut Emilyn syntyperästä aiheuttaneet yhtään sen vähempää uteliaisuutta, vaikka se olikin luonteeltaan toisenlaista.

Abbedissa oli pitkään tiennyt Emilyn perheen salaisuuden. Hän oli kuitenkin noudattanut St. Aubertin vilpitöntä pyyntöä, jonka tämä oli esittänyt kuolinvuoteellaan seurassaan olleelle munkille, ettei hänen tyttärensä saisi tietää hänen yhteydestään markiisittareen.


Udolpho on hieno suomennos ja goottikauhun tärkeä kirja. Lukiessa tulee miettineeksi, että tarina on naisen kirjoittama 1700-luvulla. Kirja on raskaslukuinen seikkailu, mutta antoisa lukukokemus. Lukeminen venyi, kun kirjaa ei pystynyt raahaamaan mukana, eikä muutamien sivujen lukeminen edistänyt lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin palkitseva. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt merkittävän käännöstyön. Udolpho on TBR:n kaltaisten listojen täysivaltainen jäsen.


Ann Radcliffe Udolpho
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.

6 kommenttia:

  1. Hatunnosto tämän kirjan lukemisesta. Itselläni on se hankittuna, vaan ei vielä luettuna. Vahvistit epäilykseni, että kirja ei ole mitenkään virtaavan nopea lukukokemus, varsinkin pitkät runot ovat minulle kohtalaisen pysäyttäviä. Joudun vääntämään aivot silloin eri vaihteelle. Mutta on hienoa, että Udolpho on suomennettu. Se on eräänlainen kulttuuriteko.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tuo koville otti. Tarina on selkeä, etenee loogisesti, teksti on helppotajuista, mutta minä uuvuin sanavirtaan, tekstin kokoon ja adjektiiveihin. Romantiikkaa, rakkautta, repiviä tunteita ja epätietoisuutta.
    Pakkohan tuo on lukea, kokea. Upeaa, että suomennettiin.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut Udolphon englanninkielisenä. En muista, että olisi ihan suunnattomalta taakalta tuntunut, mutta en sen takia öitäni valvonut. Hienoa, että tämä on suomennettu. Eipä sitten muuta kuin että väristään!

    VastaaPoista
  4. Englanninkielisenä olisin keskeyttänyt tuon kirjan kesken. Olen ymmärtäen lukenut Organic Chemistryn ja se riittää minulle, eipä ollut tuon kanssa vaihtoehtoja. Ja luin ihan päivisin, en valvo öitäni kuin maratonissa. Elän kurinalaista elämää. Ainakin tarkenee takan ääressä kesäkuussa. Eli luettu ja koettu tuo kirja.

    VastaaPoista

Ilahduta minua kommentilla!