Andrea Maria Schenkel Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel Hiljainen kylä
Alkuteos Tannöd (2005)
Suomentaja Leena Vallisaari

Kotikirjasto.

Löysin viime viikolla uutuuttaan kiiltelevän Schenkelin Hiljaisen kylän. Kirjan takakansi vaikutti kiinnostavalle.  Tarina perustuu tositapahtumiin 1920-luvulla Saksassa, tosin ratkaisemattomaksi jääneeseen murhatapaukseen. Alusta lähtien tarina vangitsi minut mukaansa. Olin myyty. Ihastuin tarinan rakenteeseen ja kerrontaan, vaikka tarina itse kylmäsi. Uskoisin, että dekkareista vähemmän piittaavakin lukisi tämän tyytyväisenä. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Kirjassa ei ole dialogeja tai poliisitutkintaa. Niitä ei edes kaipaa. Kaikkitietävä kertoja ja kyläläisten todistajalausunnot avaavat tarinan. Näkökulmakerronta valottaa yhden kertojan tunnot kerrallaan. Jokainen lisää oman palasensa tarinaan murhaaja tosin nimettömänä.  Muista kertojista kerrotaan nimi, ammatti / suhde perheeseen ja ikä. Ajankuvana on sodanjälkeinen aika, vuosi 1955.

Naapurit löysivät Dannerin pariskunnan, heidän tyttärensä Barbaran ja tyttärentyttärensä Mariannen ruumiit tilan ladosta olkikasan alle kätkettyinä.

Muiden murhattujen ruumiit löytyivät asuinrakennuksesta.

Einhausenin kyläyhteisön rauha järkkyy, kun syrjäiseltä Tannödin maatilalta löydetään surmattuna juro isäntä Danner, hänen vaimonsa, tyttärensä Barbara,  tyttären lapset Marianne ja Josef sekä vasta saapunut uusi piika.

Piian sisar Traudl Krieger sai tietää paikasta ja lähti viemään sisartaan uuteen paikkaan.  Traudlia tilan syrjäisyys kammotti, mutta heilläkään ei ollut tilaa.  Iäkäs Babette Kirchmeier oli joutunut sanomaan Marien irti muuttaessaan hoitokotiin huonontuneen vointinsa takia. Ehkä sisarelle löytyisi parempi paikka pian, sillä paikka vaikutti kammottavalle. Talonväki vaikutti juroille.  Vaimo oli miestään vanhempi ja mies tilalle naitu, sillä tila oli naisen.

Hän oli melko lailla miestään vanhempi, ja mies oli nainut hänet vain tilan takia. Tila nimittäin kuului vaimolle, ja Danner oli tilalle naitu. Välillä minusta tuntuu, että emäntä pelkäsi miestään, eihän ihminen koko ikäänsä voi pitää suutaan supussa. Ihan varmasti hän pelkäsi miestään, niin kiukkuinen kuin tämä aina oli.

Kukin kertoo surmapäivien tapahtumia omalta kannaltaan. Ihmiset rakastavat aina jossittelua, jos olisin tehnyt silloin ja silloin toisin. Moni kyläläinen oli huomannut jotain outoa, sillä Marianne ei ilmaantunut kouluun, perhe ei tullut kirkkoon, tilalla ei avattu korjaajalle ovea, postinkantaja ihmetteli hiljaista pihapiiriä, koira haukkui ja eläimet mylvivät navetassa. Perhe ei kuitenkaan ollut kenenkään suosiossa, joten heitä karteltiin.

Totta puhuen en pitänyt talon väestä erikoisesti. Vanha Danner oli epäluuloinen ihminen. Outo mies, karttoi seuraa. Hänen vaimonsa, Dannerin emäntä, oli toinen samanlainen. Kumpikin sellaisia, jotka käyvät kellarissa nauramassa.

Todistajanlausunnoissaan kyläläiset eivät kaunistele, vaan he puhuvat suorasukaisesti perheestä. Puheenvuoron saavat muun muassa murhatun kahdeksanvuotiaan Mariannen opettaja, kylän postinkantaja, Marie piian sisar, kirkkoherra, kyläkauppias, pappilan keittäjä.  Kukin puhuu omalla tyylillään, lapsi havainnoi eri tavoin kuin muistamaton vanhus hoitokodissa, kun taas opettajaa painaa oppilaan poissaolot velvollisuutena.

Vaikka minä olen nuorempi kuin Marie, kahdeksan vuotta nuorempi, Marie on aina ollut minulle pikkusisko, jota minun on pitänyt vahtia. Äidin kuoleman jälkeen minä olin Marielle äidin korvike. Isäkin kuoli jo aikoja sitten, vähän äidin jälkeen. Keuhkotubiin, niin lääkäri sanoi.

Lukija oivaltaa hyvin pian, että nimetyt kertojat ovat todistajia ja nimettömänä puhuu murhaaja.  Oikeastaan murhaaja ei ole edes olennainen, sillä lukija haluaa tietää, mitä kyläyhteisössä oikein tapahtui. Todistajankuvauksia rytmittävät pahaenteiset rukoukset ja pahan läsnäolon saattaa aistia. Hiljainen kylä on erilainen kirja. Lukukokemuksena tällä on haittansa, sillä tällaisen kirjan jälkeen haluaa lukea jotain yhtä hyvää. Vietin viikonlopun lukumaratonin parissa, mutta en pysty hehkuttamaan valittuja ja luettuja kirjoja.

Blogeissa toissaalla:  Jassu ja Hanna.

Laura Lähteenmäki Korkea aika

Laura Lähteenmäki Korkea aika

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta teoksen Ikkunat yöhön sekä tänä keväänä nuortenromaanin Nutcase.

Korkea aika on useammalla aika tasolla liikkuva perhetarina ja sukupolviromaani, joka etenee 1940-luvulta ja tulee 2010-luvulle asti. Tarinan miljöönä on etelähämäläinen kylä.   

Tarinan keskiössä ovat Anna ja Olavi Otson evakkoperhe, naapurin Pihlajan perhe, Saanan perhe sekä elämä itse rajallisuudessaan sekä elämä juhlassa ja arjessa. Otsot saavat Pihlajan tilalta maata sen verran, että he voivat rakentaa oman talon. Pihlajan emännän Heljän mies on vammautunut sodassa ja makaa makuukammarissa toimettomana.

Kirjan teemana on elämän arvoituksellisuus, karjalainen siirtoväki, ihmissuhteet, sukupolvet ja perheet. Tarinassa tarkastellaan elämänkulkua, kuinka elämällä on kiivas tahti, sillä ihminen on vanha ennen kuin edes ehtii tajuta sitä. Toisaalta eletty elämä on muistoissa, jollakin rajan takana ja jollakin kokematta jätettynä kaipauksena.  

Ihmissuhteet ovat vaikeita, sillä Anna haluaisi auttaa, mutta Heljä ei osaa ottaa ystävällisyyttä vastaan.  Pidemmässä juoksussa Annan  apu  jopa ärsyttää. Anna kantaa huolta asioista, jotka eivät ole hänen vallassaan. Margareetta ja Gloria ovat ystävyksiä. Ajan mittaan Kaunismäki  tyhjenee. Annalla on asuntonsa koulutyön takia, sillä hän ehti saada opettajaseminaarin tehdyksi. Olavi jättää sahamestarintyöt ja lähtee vuonna 1970 kenenkään näkemättä hieman pidempään reissuun, Australiaan.

Nyt hän ei vain tiedä, kuinka kauan pitää odottaa. Joku sanoi kaupalla, ettei Olavi tule takaisin, ja naapurikylästä ajoi pari päivää sitten mies, joka nosti Kaunismäen maitolaiturin traktorinsa lavalle.

Annan lapsenlapsi Saana on elämänsä käännekohdassa. Saana tasapainoilee miehensä Jaakon kanssa, ja vanheneva Lauri isä tarvitsee osan huomiosta. Yhtälailla Saana kokee epäonnistuneensa vanhempana. Miten voi odottaa oman lapsensa lähtemistä omaan elämään? Saanalla on ollut vaihtoehtoja, joihin hän ei ole tarttunut. Salaisuuksia ei avata, ajassa hypitään eteenpäin ja paljon jää sanomatta.  Elämä on jälleen kerran varannut kulkijoille yllätyksiä.

Joskus kun Emma oli poissa kotoa, Saana meni tämän huoneeseen ja katseli tyttären tavaroita kuin Emma olisi joku vieras ihminen, joka oli heillä pitkällä vierailulla. Huoneessa oli vaatteita ja koruja ja vihkoja, joita Saana ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ne olivat erilaisessa järjestyksessä kuin hän olisi itse niitä pitänyt. Hän yritti kuvitella tämän ihmisen huoneeseensa tekemään jotakin mutta ei keksinyt mitään, mitä Emma puuhaili suljetun ovensa takana. Joskus hän laski, milloin Emma muuttaisi kotoa, veisi vaatteensa ja korunsa ja vihkonsa jonnekin ja huone tyhjenisi. Välillä hän oikein odotti sitä.

Elämä oli liian lyhyt riitelyyn. Se oli myös liian lyhyt vääränlaisen ihmisen kanssa elämiseen. Saanakin saattoi sairastua niin kuin äiti.

Korkea aika on puhutteleva perheromaani. Pidän erityisesti sen tiiviistä ilmaisusta, sillä tarina mahtuu vajaaseen kolmeensataan sivuun. Lähteenmäen kerronta on kaunista, muuta kaunistelematonta. Annan ja Olavin ajatusmaailma on hyvin erilainen. Anna ei kieltäisi emännältä mitään, ei ikinä eikä mitään. Sen sijaan Olavi on itsellinen, sen vuoksi Annan ei pitäisi olla piika tai hänen itsensä renki. He menettivät kotinsa rajan taa, mutta nyt heillä on kauppakirja ja hallintasopimus.  Heillä ei ole kiitollisuuden velkaa, sillä Pihlaja sai rahaa, kun Otsot ostivat kuuden hehtaarin asuntoviljelystilan.

Tapahtumien miljöötä, hämäläiskylää yritin saada selville, sillä tarinassa on joitakin maamerkkejä, kuten linnavuori, kivikirkko, kolminivelisen kellotapulin läpikulku ja pähkinäpensas. Sinällään miljööllä ei mitään merkitystä, mutta ihan uteliaisuudesta havahduin tuohon seutukulmaan.

Rautakautinen linnavuori kohosi pellon takana heidän oikealla puolellaan, vasemmalla aukeni luminen lakeus, taakse jäi näreikkö. Peltoja halkovalla tiellä oli vielä hetken verran päivä.

Kaksiovinen komuutti ostettiin Lammin huutokaupasta. Olavi ja Kalevi lähtivät sinne sahan miesten kanssa eräänä lauantaina ja palasivat tuiterissa kesäyön piipahtaessa pimeimmillään.

Oppikouluun pyrkiminen oli arka aihe, samoin kuin se, että Lauri halusi siirtyä Lammin keskikoulusta Hämeenlinnan lukioon; Lammilla ei edes lukiota ollut.

Korkea aika on monitahoinen, moniääninen ja elämänmakuinen perhetarina. 

Blogeissa toisaalla: Kirjakaapin kummitus