sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Anni Kytömäki Kultarinta



Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan.


Hän tukee toisen hartiansa honkaan. Nainen irrottaa otteensa. Hän sulkee silmät ja lähtee ryömimään puuta ympäri. Rungon takana metsä humisee ikivanhaa rauhaa. Hän viipyy vielä hetken sen sylissä, konttaa sitten viimeisten juurten yli ja päättää kierroksensa.


Kirjan alku ja loppu. Ikimetsää hakataan, se kasvaa, kiertää. Kohtalot kiertyvät, puhutaan sitten metsästä, eläimistä, ihmisistä, Erik, Malla, Lidia, Joel. Kaikkien polut kiertävät, sotkeentuvat, eksyvät ja palaavat vanhoihin uomiin. Mukana palanen ikivanhaa mystiikkaa ja Kultarinnan arvoituskin ratkeaa. Merkittävää osaa näyttelee myös Pilularia globulifera! Pystyin arvaamaan juonen käännettä edemmäksi tietämällä ennestään kasvin kasvupaikan.

Lisäksi jotkut miehet pelkäsivät edelleen, vaikka toiset puhuivat järkeä ja lapinnoita Juhana erotettiin. Muutamat eivät suostuneet lähtemään etäisille työmaille yksin. En minäkään olisi lähtenyt. Jo kivenheiton päässä leiristä metsä ahmaisi kulkijan humisevaan hiljaisuuteen. Puut narahtelivat ja oudot linnut ääntelivät näkymättömissä. Aamuisin ja iltaisin pienimmistäkin painanteista nousi sumua. Heikkohermoisimmat eivät yöllä uskaltaneet lähteä kämpästä vaan käyttivät yöastioita.


Kirjan takakannen teksti kertoo: Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Helsinkiläisen patruunan poika Erik tapaa torpantyttären Lidian. Asian eivät kuitenkaan suju ja Erik lähtee talveksi pohjoiseen. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut hamekaartilainen.


Halusin lukea tämän romaanin luettuani takakannen kuvauksen ja kirjailijan taustan ja tässä painottui vielä enemmän jälkimmäinen. Anni Kytömäki (s. 1980) on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan vanhassa Hämeessä hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Noudatan kirjan kanssa myös tämän vuoden teemaani eli katsastan kotimaista kaunoa, joka on minulle aika vierasta. Kirjan kuvaus antaa olettaa, että luonto ja metsä tulee kirjan sivuilla liki. Luin aika äskettäin kirjan Metsän tarina ja olen vielä metsän lumossa. Tekijä, joka tuntee luonnon, luo odotuksia lukijalle ja vastaavasti luontotekstien lukijana olen vaativa. En edes erityisemmin välitä luontokuvausten lukemisesta, mutta ekokriittinen näkökulma kiinnostaa toki.


Kultarinnan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun vuosikymmeniin, vaikeisiin aikoihin. Taustalla raivoaa maailmansota, kansalaissota, tuberkuloosi ja kieltolaki. Nämä kaikki jättävät jälkensä Erikin ja Mallan elämään, mutta eivät ole pääosassa. Päähenkilöt heräävät elämään vain metsässä, he tuntevat sen jokaisen linnun, kasvin, sammalen, sienen. He eivät halua satuttaa metsän pienintäkään eläjää, oli se sitten muurahainen tai jäkälä.


Kultarinta on tiiliskivimäinen 644-sivuinen teos. Kartan usein paksuja kirjoja, sillä niitä ei voi kuljettaa mukana. Kirja on ihanasti kirjoitettu oodi Suomen luonnolle. Kytömäen teksti on lyyrisen kaunista, hänen kielensä on rikasta ja kielikuvat kauniita. Alku avautuu lopun kautta ja jossain vaiheessa kirjan 50 ensimmäistä sivua on luettava uudelleen, koska sen jälkeen kertomus vauhdittuu. Kirja on sukuromaani, kertomus Suomen itsenäistymisen alusta, metsästä, luonnonsuojelusta. Kirjan paperikannet ovat mielettömän ihanat. Suosittelen tätä upeaa kirjaa.

En ole luontokuvausten ystävä, sillä ne saavat minut liian usein vaikertamaan, mutta tässä nautin niistäkin. Olen vakuuttunut, että tämä kirja tulee sijoittumaan kärkeen tämän vuoden kirjoissani. Vuoden lopussa rankkaan omat parhaimpani niin kotimaisen kaunon kuin käännöskirjallisuuden osalta omien mieltymysteni mukaisesti.


Anni Kytömäki Kultarinta
Gummerus 2013. Arvostelukappale.

1 kommentti:

  1. Anni mainitsee kirjassa portaiden lukumäärän. En voinut vastustaa kiusausta, joten tarkistin luvun ja se täsmäsi.

    VastaaPoista

Ilahduta minua kommentilla!