Junichiro Tanizaki: Avain

Junichiro Tanizaki: Avain

Japaninkielinen alkuteos: Kagi

Englanninkielinen käännös The Key

Suomentanut englannista Tuomas Anhava

Tammi. 1961. Kotikirjasto

Junichiro  Tanizaki  (1886-1965) oli Japanin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Tokiossa, julkaisi ensimmäiset novellinsa 1910. Tanizaki kirjoitti avaimen ollessaan 70-vuotias aiheuttaen yhteiskunnallista keskustelua aiheen rohkeuden takia 1950-luvulla.

Avaimen keskiössä on aviopari ja heidän tyttärensä Toshiko ja vävyehdokas Kimura. Aviomies on viidenkymmenenviiden ja voimiltaan hieman ehtynyt, vaikka mieli on vireä.  Ikuko on miestään kymmenen vuotta nuorempi, sukupuolisesti vireä, mutta häveliäisyyden kahlitsema. Toshiko muuttaa Okadan talon pihamökkiin, lähemmäksi Kioton yliopistoa, noin viiden minuutin kävelymatkan päähän. Kimura käy kylässä usein, joten Toshikon muutto ei tunnu tuovan siihen muutosta.

Japanissa on pitkät perinteet julkisuuteen tarkoitetuilla päiväkirjoilla, josta perinteestä myös Tanizaki ammentaa. Aviopari kirjoittaa toistensa tietämättä tai toisiltaan salaten päiväkirjaa. Kumpikin epäilee toisen lukevan toisen kirjoittaman tekstin. Oikeastaan kyseessä on kaksoispäiväkirja, koska lukija seuraa kumpaakin.  Niihin sisällytetään myös dialogit. Päiväkirjoihin kirjoitetaan omat toiveet, joista ei kyetä puhumaan tai avautumaan, mutta ehkä myös provosoidaan salalukijaa.

Viime aikoina olen ollut poissa kotoa joka päivä. Mieheni on yleensä täällä, kun lähden. Hän on sulkeutuneena työhuoneeseensa, kyyristyneenä pöytänsä ääreen, kirja avoinna edessään, aivan kuin syventyneenä lukemaan. En kuitenkaan usko, että hän lukee. Kuvittelen, että hänellä on aivan liian paljon pohtimista siinä, mitä mahdan toimittaa niinä tunteina, jotka olen poissa kotoa. Ei tietenkään ole epäilystä siitä, että hän minun lähdettyäni tulee alas olohuoneeseen, ottaa lipastosta päiväkirjani ja lukee sitä. Mutta ikävä kyllä hän huomaa, ettei se kerro hänelle mitään – olen tieten tahtoen jättänyt avoimeksi, mitä muutamana viime päivänä olen toimittanut.

Mies sallii Kimuran lähestymisen vaimonsa suhteen, jonka myötä mustasukkaisuuden pistot piristävät hänen kykynsä taas toimivaksi. Vaimossakin herää uudenlainen, rohkeampi, taitavampi sukupuolisuus. Vaimon tunteet miestään kohtaan ovat ristiriitaiset, miehen sairastuessa vakavasti, vaimo ei ainakaan hillitse tunteitaan. Päiväkirjaa piilotellaan yhä, sillä lukeeko sitä joku toinen sairaalle?

Koska olin saanut ”vanhanaikaisen kiotolaiskasvatuksen”, minä ”menin naimisiin” hänen kanssaan koska vanhempani niin tahtoivat ja luulin että avioelämän edellytettiinkin olevan sellaista.

Kirjassa on hyvin esillä japanilainen yhteiskunta, johon heijastuu länsimaalaisia vaikutteita, kuten länsimaiset vaatteet, joista puoliso ei ihastu vaimonsa yllä. Hankkimallaan Polaroid kameralla aviomies kuvaa alastonta vaimoaan antaen Kimuran kehittää filmit.

Viime aikoina on tullut huutoon pitää japanilaisia asusteita länsimaiseen tapaan, mutta Ikuko tekee päinvastoin. Näkee, että hän on rakentunut käyttämään kimonoa… Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Avain on hienovireinen tarina kaksikymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta. Lukijan osana on arvioida, mikä on rehellistä ja mikä vilpillistä. Lopulta lukijaparka kysyy, kuka manipuloi ja ketä? Mikä on rehellistä ja mikä laskelmoitua?  Ikukon viimeinen merkintä on puistattava.

Blogeissa toisaalla: Kirjanurkkaus, MarikaOksa, Keltainen kirjasto

Osallistun tällä kirjalla Kurjensiivellä -lukuhaasteeseen

Goliarda Sapienza Elämän ilo

Goliarda Sapienza (1924–1996) syntyi Sisiliassa vallankumoukselliseen sosialistiperheeseen. Hän oli teatteri- ja elokuvanäyttelijä ja kirjailija. Hän aloitti 16-vuotiaana teatteriopinnot Roomassa ja tuli näyttelijänä tunnetuksi italialaisen elokuvaohjaajan Luchino Viscontin elokuvista. Sapienza kirjoitti teostaan Elämän ilo kymmenen vuotta, mutta hän ei ehtinyt nähdä teostaan julkaistuna, vaan se julkaistiin postuumisti. Vielä kirjoittamistakin kauemmin kesti, että se saavutti laajan lukijakunnan. Italiankielinen alkuperäisteos on nimeltään L'arte della gioia. Kirjan on suomentanut Laura Lahdensuu.




Sapienzan aviomies julkaisi omalla kustannuksellaan tuhannen kappaleen painoksen Elämän ilosta vuonna 1998. Elämän ilo suomennettiin miltei kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, sillä valmistuessaan se oli aikanaan liian rohkea italialaiselle kustannusmaailmalle. Tänä päivänä se nähdään rönsyilevänä, sisilialaisena perhesaagana ja Modestan kehityskertomuksena. Kirjassa on kirjailijan puolison Angelo Pellegrinon alkusanat. Miehen, joka sanoo, että jokaisella kirjalla on kohtalo, ja jos se on totta, olen varmasti ollut osa sitä. Kirjassa on myös suomentajan Laura Lahdensuun tuiki tarpeelliset jälkisanat.


Elämän ilon näyttämönä on Sisilian Catania lähiympäristöineen. Modesta syntyy Sisiliassa tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 ja tämäkin lienee tarkoituksellinen valinta ajankohdaksi. Modesta elää kiivaan mullistusten vuosisadan ikonina. Hän haluaa elää, uskaltaa elää ja kykenee tuntemaan elämisen ilon kaikki muodot itsessään. Hän on rohkeampi kuin oma vuosisatansa, jopa liian rohkea elämälle, jollaisena se haluttiin tallentaa vielä hänen eläessään. Villi ja kesytön Modesta rakasti niin miestä kuin naista, rikkoi seksuaalisuuden rajoja, kesti hämmentäviä lähestymisen muotoja lapsuudessaan ja kiiti kiihkeä intohimo johtotähtenään. Kirja on rohkea, mutta ei rivo tai rietas, ennemmin häveliäs ja verhottu.

En ainuttakaan, tähän mennessä en ainuttakaan. Ehkä te, uudet sukupolvet… Avioliitto, Jacopo, on absurdi sopimus, joka nöyryyttää yhtälailla miehiä ja naisia. Minusta on niin, että jos kohtaa miehen, josta pitää, häntä rakastaa kunnes, no… niin kauan kuin sitä kestää… Sitten ihmiset jättävät toisensa, hyvinä ystävinä, mikäli mahdollista. Jacopo, sinun kanssasi puhuessani tämän äiti-huoran mieleen ihan pulppuilee uusia oivalluksia. Kuule, sain ajatuksen rakkaudesta.


Ihminen haluaa päästä sisään "toiseen” tunteakseen hänet, saadakseen hänet omakseen niin kuin kirjan tai maiseman. Niinpä kun toisen on imenyt sisäänsä, ravinnut itseään kunnes toisesta on tullut osa itseä, alkaa taas ikävystyä. Lukisitko sinä aina vaan samaa kirjaa?

Elämän ilo leikittelee lukijan kanssa kaikin mahdollisin keinoin. Kirjan kertoja on minämuotoisesti Modesta, vaikka seuraavassa hetkessä kertojasta käytetään muotoa hän. Nämä etäännyttämiset ovat tarkoituksellisia, sillä lukija ajautuu kiivaan ja vuolaan sanavirran mukana seuraavaan suvantoon rivit, lauseet ja ajatukset sekoittuneina. Teksti rönsyilee tarjoten tunnelmakuvia, dialogivirtaa, allegoriaa kaikin tavoin lukijaa vuolaudellaan koetellen. Kirjan kääntäjä on varmaan paikoin helissyt kilpaa Modestan kanssa tarjotessaan meille tämän upean suomennoksen.

Modesta tarraa uskoon, että elämällä on varattu hänen osakseen jotain erityistä köyhistä lähtökohdistaan huolimatta. Hän päätyy luostariin, josta kohtalo vie hänet italialaisen aatelisperheen palatsiin ja vankilankin hän ehtii kokea. Älykäs Modesta on kameleontti, joka muuntautuu roolista toiseen sovitellen milloin aristokraatin, sosialistin, biseksuaalin, poliittisen taistelijan, uranaisen, tai kyltymättömän rakastajattaren viittaa. Viimeisin määritelmä kuvaa enemmänkin Simone de Beauvoirin toisen sukupuolen vapautta rakastaa kuin päiväperhoa.

Modesta taltioi kuohuvan vuosisadan tapahtumat itseensä ja luo ajankuvan 1900-luvun Italian poliittisesta, moraalisesta ja sosiaalisesta historiasta sekä vapautuneesta naisesta, jossa ilmentyy Sisilian auringosta syntynyt elämän ilo. Elämän ilo kuvantaa vain osan, sillä se jättää paitsi siitä, minkä englanninkielinen nimi The Art of Joy täydentää. Elämän ilon merkitys paljastuu Modestalle kirjassa, mutta sitä ei ainakaan suonut perinteiden tai odotusten mukaan eläminen. Kirjan lopussa vanhentunut Modesta katsoo viisaudellaan elämäänsä.

- Ensirakkaudesta puhutaan paljon, vai mitä? Siinä valehdellaan niin kuin kaikessa muussakin.

- Niin se on, Modesta, en minäkään olisi koskaan kuvitellut, ja valitettavasti on tultava meidän ikäämme, jotta saisi sen selville. Huomasitko tänään sillalla, kuinka ne nuoret katsoivat meitä? Olisin melkein halunnut kertoa sen heille, mutta eivät he olisi uskoneet minua.

Olen lukenut kirjan kerran, mutta tarvitsen toisen paneutumisen. Tämä on kirja, joka jokaisen on luettava ja koettava ymmärtääkseen sen. Yksittäiset tarinat kuuluvat kehykseen palapelin palasten tavoin, mutta vain kokonaisuudella on merkitystä. Ehkä tästä tarinasta voi esitellä vain raamit. En ole lukenut mitään vastaavaa, en osaa verrata tätä edes muihin. Reader, why did I marry him? kirjoittaa, että Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954) suhteessa, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Simone de Beauvoirin maailma on jo tutumpi minulle. Elämän ilo on kiehtova, piripinnassa läikkyvä malja elämänjanoiselle.


Päätän tämän George Sandin lausahdukseen Elämässä on vain yksi todellinen onni: rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Goliarda Sapienza Elämän ilo
Gummerus 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirja on luettu myös mm. blogissa:


Reader,why did I marry him?