Hilary Boyd Tule tapaamaan minua rannalle

Hilary Boyd: Tule tapaamaan minua rannalle

Alkuteos: Meet Me on the Beach

Suomentaja: Auli Hurme-Keränen

Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hilary Boydilta on suomennettu aiemmin Torstaisin puistossa (2013) ja Täydellinen avioliitto (2015). Boyd kirjoittaa kepeästi rakkaudesta, tarinoiden päähenkilö on usein +60, joten hänen kirjat luokitellaan gran-litin alle. Boydin teokset muistuttavat hieman Maeve Binchyn ja Rosamunde Pilcherin kirjoja.  Tule tapaamaan minua rannalle käsittelee ihmissuhteita, kuolemaa, rakastumista ja elämänmuutoksia.

Tarinan päähenkilöt ovat Karen Stewart ja William Haskell. Karen on naimissa viinaan menevän Harryn kanssa, jota pidetään yhteisön nuhteettomana tukipilarina. Todellisuudessa Harry on aina vain vaikeampi kumppani juomisen ja julmuuden lisääntyessä. Harry Stewart on myynyt äskettäin firmansa ja yrittää sopeutua eläkeläisen rooliin. Eräänä iltana mies saapuu niin juopuneena kotiin, että Karen antaa tämän jäädä alas nukkumaan.  Jossain vaiheessa Karen kuulee mekastusta, mutta ei mene alas. Yöllä Karen herää ja menee hakemaan miestään yläkertaan, mutta hän huomaa miehensä olevan kuollut kuin kivi.

Karenin aviomies oli kirkonisäntä, seurakuntaneuvoston tukipilari, joka lahjoitti usein rahaa kirkon kellotornirahastoon ja antoi seurakunnan pitää juhlansa joka kesä heidän pihallaan. Aikaisemmin hän oli vain harvoin jäänyt pois kirkosta ja kävi toisinaan aamuhartauden lisäksi myös iltajumalanpalveluksessa. Ryyppääminen oli kuitenkin tehnyt hänen osallistumisensa epäsäännölliseksi.

Kylän kirkkoherra William ja Karen ovat hakeutuneet jo jonkin aikaa toistensa seuraan tahattomasti. He juttelevat ja tekevät kävelyretkiä rannalle. Karen ei ole kovinkaan myötämielinen uskonnon ja seurakuntaelämän rientojen suhteen.

Hän näki jonkun edessään ylhäällä. Uuden kirkkoherran. Mies näytti orvolta seisoessaan kukkulanharjalla kuin olisi yrittänyt selvittää sijaintiaan. Karen voihkaisi äänettömästi. Kirkkoherra Haskell oli saapunut vasta viime marraskuussa, kun seurakunnan aiemmalla kirkkoherralla Bob Parkinilla oli viimeinkin diagnosoitu Alzheimerin tauti.

Harry Stewartin äkillinen menehtyminen sydänkohtaukseen muuttaa Karenin tilannetta, mutta hän ei ole surun murtama. Siitä huolimatta Karen kantaa syyllisyyden taakkaa kokien miehensä lähdön omaksi virheekseen. Karen on äitipuoli Harryn tyttärelle, joka muuttaa takaisin kotiin isän kuoltua. Sophie kertoo isän yrittäneen soittaa tuona kohtalokkaana yönä. Tytärpuolen ja äitipuolen suhde on ollut pidempään hankala, sillä Sophien mielestä isä oli täydellinen. Testamentti suojaa Karenin asumisen ja hän saa vuotuisen tulon toisin kuin tytär. Karenin leskeksi jääminen muuttaa tilannetta, mutta tarina osoittaa, kuinka me olemme sidoksissa eri tavoin yhteisöön, jossa elämme. Ihmisen vapaa tahto on usein vain illuusio. Tarinassa on tietynlaista vanhanaikaisuutta, mutta silti tarinaa eletään nykyajassa tekstiviestien ollessa osa yhteydenpitoa.

Heidän välillään vallitseva vetovoima oli kuitenkin ainutlaatuinen, eikä hän ollut koskaan kokenut mitään sellaista – edes Harryn kanssa, sillä heidän suhteensa ei ollut ollut tasa-arvoinen. Harry oli ollut hänen pomonsa, hänen sankarinsa – karismaattinen, vaikutusvaltainen, varakas ja häntä vanhempi. William oli hänen vertaisensa, ystävänsä, ihminen, jonka seurassa hän tunsi olonsa täysin kotoisaksi.

Seurakunnan kirkkoherra tarjoaa Karenille lohtua hänen murheessaan. Karenin on ennen pitkään myönnettävä, että hänellä on tunteita Williamia kohtaan.  William on kuitenkin naimisissa ja perheellinen. Tarinassa keskitytään Karenin ja Williamin hankalaan suhteeseen, jossa kolmantena osapuolena ei ole vain kirkkoherran puoliso, vaan Williamin asema kyläyhteisön paimenena vaatii tietynlaista uhrautumista. Karen ja William pyrkivät olemaan rehellisiä, mutta joskus on otettava etäisyyttä liian monimutkaisten ratkaisuiden edessä.  Tule tapaamaan minua rannalle on elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina rakkaudesta.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet

Luin Blogistanian heinäkuisessa lukumaratonissa Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Teoksen on suomentanut Tarja Härkönen ja kustantanut Andalusialainen Koira 1995. Alun perin Pariisissa ilmestyi vuonna 1669 pieni kirjanen, jonka kannessa luki Lettres portugaises traduites en français. Vasta vuonna 1699 paljastui kirjeiden innoittajan henkilöllisyys. Chamillyn kreivi Noël Bouton oli oleillut kirjeiden kirjoittamisen aikaan Bejan seudulla Alentejon maakunnassa, jossa myös Marianan klarissaluostari Bejan Nossa Senhora da Conceicãon sijaitsi. Kirjasta tuli myyntimenestys ja vuoteen 1800 mennessä kirjasesta oli tehty miltei yhdeksänkymmentä erilaista laitosta. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys selvisi vasta vuonna 1810, kun J.F. Boissonade paljasti, että kirjeiden kirjoittaja olisi Mariana Alcoforado ja kirjeet oli kirjoitettu Chamillyn kreiville.

Mariana Alcoforado (1640-1725) oli portugalilainen nunna. Mariana Alcoforado syntyi varakkaan tilanomistajan Francisco da Costa Alcoforadon ja Leonor Mendesin perheeseen ja siirtyi yhteiskuntaluokkansa mukaisesti kaksitoistavuotiaana luostariin kasvatettavaksi. Hän rakastui 26-vuotiaana ranskalaiseen upseeriin, ja hänen rakkautensa kantoi kauemmin kuin tuon upseerin. Marianan suojattu nunnanelämä sai särön rakkauden myötä. Rakkauden kohde oli Marianaa kaksi kertaa vanhempi ranskalainen, rakkausseikkailuistaan tunnettu Chamillyn kreivi Noël Bouton (1615-1715). Internetistä löytyy, että kreivi Noël Bouton olisi elänyt 1636-1715, mikä ikä tuolloisiin olosuhteisiin on silti korkea.

Kirjeiden kirjoittajan vaiheista tiedetään, että Marianan ei tarvinnut kärsiä kymmenen vuoden eristysrangaistusta, joka lankesi nunnille, jotka veivät miehen huoneeseensa. Mariana luopui nunnalupauksestaan, mutta oli siitä huolimatta ehdolla abbedissaksi vuonna 1709. Hän kuoli 83-vuotiaana kesäkuun 22. päivänä 1723.

Suomentaja Tarja Härkönen:

Jos varakreivi Gabriel de Lavergne de Guilleragues todella kirjoitti kirjeet, hänen kirjallinen vainunsa ei olisi voinut olla parempi. 1600-luvun loppupuolella tuli muotiin julkaista rakkauskirjekokoelmia, joilla tyydytettiin romantiikan nälkäistä suurta yleisöä, samaan tapaan kuin television saippuasarjoilla nykyään.

Kirjeromaanit olivat tuohon aikaan suosittuja. Kirjeiden alkuperästä ja kirjoittajasta on esitetty erilaisia väitteitä. Onko kirjeet kirjoittanut nainen vai mies? Ainakin hän on pystynyt kuvaamaan naisen pakahduttavia tunteita. Oikeasti kyseessä on monologi, sillä saamme seurata vain toisen osapuolen tunteiden kavalkadin. Toisaalta Mariana kirjoittaa omalle sydämelleen, sillä hän tuntee kohtalonsa.

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja parantaisi ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät.

Kirjoitan enemmän itselleni kuin teille, yritän näin vain huojentaa oloani. Sitä paitsi te säikähdätte varmasti kirjeeni paksuutta, niin ettette kuitenkaan lukisi sitä.

Mikään ei estä nunnia vaalimasta jatkuvasti rakkauttaan, eivätkä sen sadat muut asiat vie heidän ajatuksiaan muualle, maallisiin hömpötyksiin.

Rainer Maria Rilke on kirjoittanut jälkisanat:

Näiden 1600-luvulla kirjoitettujen kirjeiden myötä meille on säilynyt rakkaus, jonka vaativuudelle ei löydy vertaa. Kuten vanhassa pitsissä, tuskan ja yksinäisyyden säikeet solmiutuvat niissä selittämättömällä tavalla yhteen ja punoutuvat kukiksi, kukikkaaksi koristekehykseksi.

Mikä merkitys näillä käsiimme joutuneilla kirjeillä on nykyään? Niiden tulisi olla meille muistutuksena siitä, että nainen voi elämässään yltää kaikkein korkeimpaan.

Sisar Marianan rakkauskirjeet ovat oma maailmansa, jotka on sijoitettava oman aikansa aikakuvaan. Ne kertovat voimakkaista tunteista, ne on luettava, vaikka emme kykenekään olemaan niiden alkuperästä kovinkaan varmoja.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet
Andalusialainen Koira 1995. Kotikirjasto.

John Boyne Kuudes mies

John Boyne (1971) on irlantilainen kirjailija. Boyne on opiskellut englantilaista kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja luovaa kirjoittamista Norwichissa. Boyne on kirjoittanut yli 70 novellia, seitsemän romaania ja kolme nuortenkirjaa. Häneltä on suomennettu muun muassa Poika raidallisessa pyjamassa (2008), Kapina laivalla (2009), Tarkoin vartioitu talo (2011) ja Leijuva poika (2014).


Kuudes mies on kirja, joka tempaa mukaansa, joka on luettava ilman keskeytyksiä. Kirjan alussa tarinan minäkertoja eli Tristan Sadler matkustaa Lontoosta junalla Norwichiin palauttaakseen Marian Bancroftin veljelleen kirjoittamat kirjeet. Tarina kulkee pääosin 1916-1919 välisessä ajassa, mutta kirjan loppukohtaus tapahtuu 1979 Lontoossa.


Kirjan teema on syyllisyys, syyllisyyden taakan kanssa eläminen, ystävyys ja sen rajat. Sota ei genrenä ole lajini, mutta Boyne huolehtii lukijansa pois sodan hirveyksien keskeltä ja sotatantereilta. Marianin veli, Will Bancroft oli Tristanin sotakaveri ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjeiden palautus ei ole Tristanin perimmäisin syy tapaamiseen, vaan teon motiivi on paljon raskaampi, ja hän haluaisi vapautua tuosta taakasta. Will ei palannut taistelukentiltä kotiin. Hän hylkäsi sotatantereet ja julistautui absoluuttipasifistiksi, joka ei ole valmis työskentelemään edes sairaaloissa, pääesikunnassa tai paarien kantajana kentällä. Kieltäytymisen takia Will teloitettiin petturina. Pelkuruus ja petturuus tuotti suunnattoman häpeän koko Bancroftin perheelle. Tavallaan Tristaninkaan elämässä ei toteutunut perinteinen kotiinpaluu, sillä hän erehtyi nuorena sovittamattomaan tekoon.

”Et ollut enää hänen veljensä sen enempää kuin olet minun poikani. Tämä ei ole sinun perheesi. Sinulla ei ole tänne enää mitään asiaa. Olisi parasta meille kaikille jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä”.

Hän veti oven kiinni heti nenäni edestä ja kääntyi pois. Katselin kun hän seisahtui hetkeksi myyntitiskin eteen ja tutkiskeli lihavalikoimaa, laskeskeli päässään ja katosi sitten takaisin kylmähuoneeseen, pois elämästäni ikuisiksi ajoiksi.

Toisaalta kotirintamalla on myös omat kasvonsa, eikä sinne jääneetkään miehet voi juhlia sankaruudesta, sillä kelpaamattomuus ja pelkuruus hävettää sekin. Willin isä on kirkkoherra, joka tuntee suunnatonta häpeää. Kirkkoherra kysyy Sadlerilta, voiko tämä kuvitella: ”Millaista on saada kuulla ettei oman pojan, joka hänkin on uhrannut henkensä maansa edestä, nimeä voi kaivertaa kiveen, koska hän oli pelkuri, koska hän ei ollut tarpeeksi isänmaallinen, koska hän petti meidät kaikki?

Millaista on kuulla tuollaisia sanoja pojasta, jonka on itse kasvattanut, jota on kantanut harteillaan jalkapallo-otteluissa, jonka on ruokkinut ja pessyt ja kouluttanut? Se on hirvittävää, herra Sadler, sitä se on. Hirvittävää.”

Tristan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, joka kesti Aldershotin koulutuskenttien viereisistä vuoteista Pohjois-Ranskan taisteluhautoihin. Sadler lähtee sotaan alaikäisenä, 17 vuotiaana. Boyne kertoo kahden kaveruksen läheisestä ystävyydestä ja sen tuoman tuskan täyttämistä hetkistä silloin ja läpi koko elämän.


Kirjan loppukohtaus on ainutlaatuisen upea ja raju. Tristan kohtaa 81-vuotiaana Marian vielä uudelleen kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Hetki välittyy lukijalle huikeana kohtaamisena, jossa Tristanin ja Marianin dialogi kuljettaa heidät läpi kummankin elämänvaiheiden. Tristan Sadler, palkittu kirjailija löytää sovinnon itsensä kanssa.


Olen lukenut tänä keväänä ja kesänä järkälemäisiä tiiliskiviä Tiklin tavoin. Joidenkin kohdalla olen miettinyt tiivistämisen tarvetta, tosin Tikli on paksuutensa ansainnut. Boynen kuudes mies olisi saanut olla jopa paksumpi, en tarkoita, että siinä olisi vajavuutta, vaan joissakin lukemissani olisi ollut tarvetta tiivistämiseen. Boynen tapa kirjoittaa ei ole kuvaileva, vaikka hän välittää todentuntuisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä palautumisen ajankuvaa. Viimeinen luku on lyhyt tai sitten ei, jos koko tarina kulkee vääjäämättömästi sitä kohti.


John Boyne Kuudes mies
Bazar 2013. Kotikirjasto.