Tuula-Liina Varis Huvila
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Ilostuin huomatessani, että Tuula-Liina
Varikselta ilmestyy uusi kirja. Olen pitänyt
monista hänen teoksista, kuten Naisen
paras ystävä, Että tuntisin eläväni,
Irma, Rakas ja Muotokuvamaalarin
tytär.
Hänestä tulisi suuren taitelijan vaimo ja muusa. Niin
kuin Rembrandtin Saskia.
Huvila kertoo moniäänisen perhetarinan,
perheen tyttären Raakelin tarinan ja äänen saavat myös Selma-piika ja Raakelin
tytär Leea. Raakel on kiltti perhetyttö, joka haluaa saada elämältään jotain
muuta kuin vanhapiian lehtoraatin.
Tarinan ajankuva on 1920-luvulta sotaan ja tarinan miljöönä Turku ja maalla
mahtipontinen hirsilinna.
Raakelia kylmää tulevaisuus kuihtuneena ikäneitona,
tytönkamarinsa iankaikkisena asukkaana.
Variksen tarina on armoton ja
surullinen. Raakel tekee typerimmät virheensä elämänjanossaan. Hän pääsee
opiskelemaan Turun yliopistoon, joka on yhtä huono valinta kuin Helsinki olisi
helsinkiläiselle. Raakel on jäämässä loukkuun, johon läheisriippuvuus ja
irtautumattomuus johtavat, eivät ainakaan kohti omaa elämää. Äiti säätää kesäohjelman
ja pitää tytön lieassa. Serkkunsa Juhanin myötävaikutuksella Raakel tutustuu
taiteilija Aksel Korkeakorpeen, vaikka tuona aikana nuorten tutustumiset olivat
vaikeampia. Aksel pyytää perinteitä vaalien Raakelin isältä tytärtä ja kaikki
sujuu hyvien tapojen mukaisesti. Kautta tarinan Huvila kietoo sisäänsä yhteiskunnan rakenteen, ajankuvan, pörssiromahduksen,
sodan uhrit, Hitlerin Saksan ja kotirintaman.
Tuomiokirkon käytävä on pitkä. Se on satametrinen, pitempi kuin mikään kirkonkäytävä maailmassa. Sillä matkalla on vielä aikaa harkita, sanovat turkulaiset, väitetään, että jotkut ovat harkinneetkin ja kääntyneet puolessavälissä takaisin.
Akselia ei kuvata millään tavoin
miellyttäväksi mieheksi. Hän kulkee omien halujensa mukaisesti ja luo uraansa,
mutta taide ei vaan myy, mutta aatteiden palo on vankka. Aksel tekee Helsingin
reissuja, istuu Esplanadin kuppilassa ja Eurooppa siintää mielessä.
Mikset sanonut sitä Marrakeshissa? Minä ajattelin… En tiedä, mitä minä ajattelin. Että sinä suutut. Kun minä muutenkin hermostutin sinua vaivoillani ja vaikka millä. Minä en viihtynyt siellä, siellä haisi pahalle, se meteli on sietämätöntä, mutta se johtui tilastani.
Sitten tapahtuu jotain ja sota alkoi
tehdä tuloaan. Aksel saa paikan
Saksasta, mutta vaimossa on tahra, Aksel itse on siittänyt tahran, johon
Raakelin äiti on syypää. Aksel on valmis hoitamaan kuukausittaisen avustuksen, mutta
maksun edellytyksenä on, että vaimo ei pidä minkäänlaista yhteyttä puolisoonsa.
Kun jäimme kolmistaan, rouva halusi olla minulle Raakel, ei rouva. Silti hän joskus oli niin rouvaa, niin rouvaa. Ei meistä tasa-arvoisia tullut, vaikka elimme kuin kolme nunnaa luostarissa, minun piti käsittää paikkani, ei piian pidä ruveta huushollia johtamaan vaikka huushollin hoitaisikin.
Elämä ei ole sellaista kuin nuorena luulee, mutta en
ole Korpilinnaan tuloani katunut.
Raakel elää tyttärensä ja palvelija Selman
kanssa mahtipontisessa Korpivillan hirsihuvilassa isännän lähtiessä. Ateljee
saa aikanaan väliaikaiset asukkaat evakoista. Tarinan lopussa Raakel saa viimeisen iskun
vastoin kasvojaan. Raakelin kuvittelema
todellisuus onkin vain varjo Aleksin elämässä.
Miksi ne, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään, kärsivät enemmän kuin ne, jotka olivat aatteita julistaneet, sotaa halunneet, sodan aiheuttaneet ja sen aloittaneet, tehneet kaukana taistelupaikoista päätöksiä, jotka ratkaisivat sodan kulun?
Ne tapattivat miljoonia ihmisiä kaikkialla maailmassa,
mutta eivät itse saaneet naarmuakaan.
Variksen Huvila
on ajalleen perinteinen tarina, mutta Variksen kertomana tarina on jopa hieman pisteliäs
ja ennen kaikkea ajankohtainen, liiankin. Miltään osin tarina ei ole kepeä. Näin on saattanut käydä monta
kertaa eri versioin, mutta harvoin se on kerrottu näin vakuuttavasti. Huvila on jopa
pelottava, sillä Variksen näkökulma luotaa menneestä tähän hetkeen hyvin
olennaisin näkökulmin.
Blogeissa toisaalla: Kirja vieköön!
