J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne Harry Potter ja kirottu lapsi – osat yksi ja kaksi

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne Harry Potter ja kirottu lapsi – osat yksi ja kaksi

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Alkuperäisteos Harry Potter and the cursed child, part one and two

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

J.K. Rowling vannoi seitsemännen Potter-osan valmistuttua, että hän ei koskaan tule kirjoittamaan jatkoa Harryn tarinalle eikä kertomaan mitä tarinan hahmoille sen jälkeen tapahtui, mutta sen tämä uusi kahdeksas tarina juuri kertoo. Mutta. Niin, tarinan kannessa on Rowlingin nimi lihavalla tekstillä ja sitä markkinoidaan hänen nimellään, mutta näytelmän käsikirjoittaja on Jack Thorne.

Joudun hieman varovasti spoilaamaan, koska tarina on näytelmäkäsikirjoitus ja siinä ei voi siis tapahtua mitään huispauksen kaltaista ja tarina on siten aika yksinkertainen. Näytelmä muotona hieman epäröitti minua. Tämä tarina sijoittuu aikaan 19 vuotta edellisen kirjan päättymisestä, johon Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui. Niinpä tarinassa lähdetään neljä kertaa laiturilta yhdeksän ja kolme neljäsosaa Tylypahkaan.

Vilkas ja ruuhkainen asema, täynnä ihmisiä pyrkimässä jonnekin. Hälinän keskellä kaksi isoa häkkiä rämisee kahden täyteen lastatun kärryn päällä. Kärryjä työntää kaksi poikaa: James Potter ja Albus Potter. Poikien äiti, Ginny, tulee perässä. Kolmekymmentäseitsemänvuotias mies, Harry, kantaa harteillaan Lily-tytärtä.

Harry ja Ginny ovat naimisissa ja heillä on kolme lasta James, Albus ja Lily. Hermione ja Ron ovat toinen aviopari ja heidän lapsensa on Rose. Dracon pojan nimi on Scorpius. Harry toimii taikalainvartijaosaston johtajana, Hermione on taikaministeri, mutta Ron kuvataan vain tuliviskiä naukkailevaksi pilailuvälinepuodin pitäjäksi.

Menneisyyden ja nykyisyyden sulautuessa pahaenteisesti yhteen Harry Potterilla ei ole koskaan helppoa. Lapsena hän ajautui tahtomattaan hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Nyt kiireisellä virkamiehellä on ongelmia keskimmäisen lapsensa, Albuksen, kanssa.

Albus: En! Toivon vain, ettet olisi minun isäni.

Harry (näkee punaista): No, toisinaan kyllä minä toivon, ettet sinä olisi minun poikani.

Albuksesta ja Scorpiuksesta tulee heti ensi näkemältä parhaat ystävykset. Albuksen turhautuminen saa hänet haluamaan tehdä jotain hyvää. Pojat päättävät pelastaa vuonna 1994 kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedric Diggoryn. Tätä varten pojat varastavat taikaministeriöstä ajankääntäjän. Mutta mitä pojat saavat aikaan aikaa peukaloidessaan? Kirjan parasta antia ovat poikien onnistuneet kuvaukset.

Harry (ei pysty pidättelemään kiukkuaan): Jos yrität toimia niin kuin minä toimin, lähdit väärästä suunnasta liikkeelle. Minä en tarjoutunut seikkailuihin, minut pakotettiin niihin. Sinä toimit hirveän harkitsemattomasti – todella typerästi ja vaarallisesti.

Jotkin kohtaukset alkavat niin yhtäkkiä, ettei heti keksi missä nyt mennään. Näytelmälle ominaisesti kohtaukset ovat itsenäisiä ja siksi tarina kirjana on vähän tökkivä. Itsenäisenä tarinana näytelmä olisi ihan hyvä. Mutta se ei anna oikeutta alkuperäisille Pottereille, joista kolme ensimmäistä osaa olivat huikeita seikkailuja. Valitettavasti viimeisissä, ylimitoitetuissa osissa tarinan vetovoima laski.

Kuitenkin kaikkein parasta on, että nyt sai palata vanhojen tuttujen seuraan. Jokin taika ei vain ole tästä  kadonnut. Fanifiktiota? Entäs sitten? Potter ja kumppanit ovat vanhentuneet, ja niin ovat myös monet Potterin lukijoista vanhentuneet, myös Rowling.

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.

Tiina Martikaisen Kasvot pinnan ja Marraskuun minit

Tiina Martikaisen Kasvot pinnan

Myllylahti.  2015. Tekijältä.  Kiitoksin

Tiina Martikainen on freelance-toimittaja, kirjoittajakouluttaja. Kasvot pinnan alla on Tiina Martikaisen esikoisdekkari.

Kasvot pinnan alla on tyypiltään poliisidekkari, joita luen vähemmän, etenkin kotimaisia.  Tosin Rönnbacka kuuluu lukemistooni, ja se on myös poliisidekkari. Luin kuitenkin Martikaisen uutuuden Jäätyneet kasvot, joten halusin saada esikoisenkin luettua. Luen mielelläni arvoitusdekkareita ja rikosromaaneja, jossa jälkimmäisissä kuvaus on tekijän. Luen erityisen mielelläni Ann Cleevesin, Mari Jungstedtin ja Katarina Wennstamin kirjoittamia dekkareita.  Martikaisella on koko poliisin revohka käytössä, joten lähestymistapa on erilainen ja poliisin arki on enemmän keskiössä. Pidän tästäkin ratkaisusta. Olen kokeillut kotimaisia kestosuosikkeja ja todennut, että ne eivät ole minun juttu.

Lohjalla, Aurlahden uimarannalla sijaitsevassa pienessä 18-paikkaisessa Uimari-kaviossa 27-vuotias Sonja Lahtinen vilkaisi kelloa ja totesi sen olevan varttia vaille kahdeksan illalla. Sulkemisaika oli käsillä ja Sonja alkoi laskea kassaa. Tuskin kukaan enää tulisi, kun rantahietikkokin oli jo tyhjä auringonpalvojista. Lauantai-iltaisin ihmisillä oli muutakin tekemistä kuin liottaa itseään järvessä.

Kesälomien kynnyksellä Lohjan poliisiaseman pitkäkestoista rikostutkintaa työllistää nuoren naisen katoaminen. Sonja Lahtinen on kahvilatyöntekijä, joka katoaa työpaikaltaan lohjalaiselta Aurlahden uimarannalta. Kolme viikkoa myöhemmin Sammatista löytyy naisen ruumis, joten mystinen katoaminen saa  ratkaisun. Rikosylikonstaapeli, poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio alkaa selvittää tapausta.  Sonja Lahtiseen tuntuu kytkeytyvän useampi murhaajakandidaatti, mutta motiivit ja alibit eivät tunnu kohtaavan. On entisiä ja nykyisiä poikaystäviä, mustasukkainen vaimo jne. Jos edes sukulaisuussuhteet olisivat selviä, niin syyllisen motiivien kaivelu olisi helpompaa. Myös valehtelu tuntuu olevan ihmisten yleinen hupi tai taakan siirtely itseltä pois. Miksi Sonja Lahtinen oli harkinnut lähestymiskiellon tekemistä?

Oma seututuntemukseni ei ole kehuttava, sillä parhaiten tunnen Pähkinäniemen, Torholanluolan ja Karkalin seudun. Sammatissa olen puolestani viettänyt kesiäni.  Ihan hyvin pysyin kuitenkin kartalla.

Hanna astui Sonja Lahtisen Laurinkadulla sijaitsevaan asuntoon ja kiitti huoltoyhtiön miestä oven aukaisusta. Eteisen lattialla oli vain muutama kirjekuori. Muu posti oli pinottu eteisen pöydälle kasaan, ilmeisesti äidin toimesta. Laskuja oli availtu. Eteisen lattia pursuili naisten kenkiä.

Hanna on 36-vuotias yksinhuoltaja, joka elää ammattikoulua käyvän tyttärensä Miran kanssa. Vanha omakotitalo Sammatissa, kiireinen ex-mies ja selvittämätön rikostapaus pitävät Hannan toimeliaana. Mira haluaa säilyttää myös yhteyden isäänsä, joten Hannan on tultava toimeen ex-miehensä kanssa.

Ruumis- ja henkilöetsintään erikoistuneen saksanpaimenkoira Riinan vainu on pettämätön. Poliisikoiran mukanaolosta pidän. Sen taustojen selvittäminen on tarpeen, sillä liian harva ymmärtää niiden roolin. Opaskoiran tavoin se on työkoira, joka ei kaipaa ulkopuolisten hellittelyä tai huomiota. Kasvot pinnan alla on varsin lupaava esikoisdekkariksi.

Blogeissa toisaalla: Krista 

 Marraskuun minit

Otin osaa Satu Ekoluoman minihaasteisiin.  Tarkoituksena oli lukea marraskuussa  kirjallisuuta, jonka alkuperäiskieli oli muuta kuin suomi, ruotai  tai englanti.

Yu Hua Elämänkaari

Kiinankielinen alkuteos: Huó zhe 1993

Milan Kundera  Olemisen sietämätön keveys

Tsekinkielinen alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984

Erlend Loe: Niin loppuu maailma

Norjankielinen alkuteos Slutten på verden slik vi kjenner den (2015)

Arnaldur Indriðason Muistin piinaamat

Islanninkielinen alkuteos: Kamp Knox, 2014

Thomas Bernhard Kolme pienoisromaania 

Saksankieliset alkuteokset Amras 1964, Watten 1971, Gehen 1971

Robert Walser Konttoristi

Saksankielinen alkuteos: Der Gehülfe (1908)

Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Tammi 2016. Kustatajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut Anna-Kaari Hakkaraiselta teoksen  Purkaus (2014) josta pidin. Sen kieli oli omaleimaisen kaunista. Kristallipalatsi kiinnosti minua, vaikka tiedostin sen liikkuvan aihealueilla, jotka eivät ole niin tärkeitä minulle. 

Muotibloggari Dora ja hänen bloginsa Dora G:n muotokuva ovat tarinan keskiössä. Ja Pauliina, joka jahtaa kamerallaan täydellisiä hetkiä. On yksinäinen tutkija.  Myös Oscar Wilde vaeltaa omissa mietteissään tarinassa joko Constancen kera tai ei.  Hieman irtonaisena Oscarin olisi voinut jättää jopa kokonaan pois. Teoksen rakenne on hyvin fragmentaarinen, poreileva ja höyhenen kevyt. Blogeja seuraavalle Kristallipalatsi on elämyksellinen. 

 Tärkeää on Doran kustannussopimus ja kirjan eteneminen. Hän keksisi teeman. Tarinan. Kukkia, ilman muuta, mutta miten ne liittyisivät toisiinsa ja johonkin suurempaan? Värimaailman pitäisi olla tunnistettava, hänen maailmansa. Samoja värejä kuin blogissa, kutsukorteissa sama fontti kuin bannerissa.  Loppujen lopuksi kirja olisi sivuroolissa, sivutuote. Tärkeintä olisi juhlat, ne tultaisiin muistamaan.

Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.

Kristallipalatsi jakoi minua, sillä osasta pidin enemmän, mutta osa menee niin vieraalle alueelle, että en pysty seuraamaan. Jos lukija on kotonaan lifestyle-blogien maailmassa, mutta kaipaa myös sisältöä kuvataiteen historiasta kuin kasvitieteellisestä puutarhasta niin viihtyminen mahdollistuu. Mainostekstissä puhutaan kasvitieteellisen puutarhan keinotekoisesta vehreydestä, mikä on osin outo ajatus tai vierastan sanaa keinotekoinen ja heivaisin sen ennemmin kasvihuoneisiin.  

Ja parananjättilumme siitä oli kuvia kylpyhuoneemme  seinällä. Kuvissa lumpeen keskellä makasi vauva, toisessa kolme lasta, jättimäinen lehti pystyi isän mukaan kannattelemaan jopa aikuista miestä. Parananjättilummekin pelastui pommeilta, sillä siemenet olivat säilyneet hengissä sirpaleet sisälleen jäätyneen lummealtaan pohjalla. Aina joku selviää. Elämä oli sitkeä.

Kristallipalatsin esikuvaa ei ole enää, mutta maailmanäyttelyn paviljongista on muisto, mutta kyllä Kaisaniemikin ajaa asemansa. Lasia ja metallia. Sinisade sen ikkunoissa herättää kateellisuutta itse kussakin katsojassa. Kultasade sen sijaan on jokaisen maatilkun omistavan saatavilla eteläisissä puutarhoissa.  Itse katson tuota työympäristön kautta hyvin arkisena elementtinä. Olen selvitellyt esitelmissä rakennusten taustoja ja niiden asukkeja, joille alue on ollut koti ja leikkikenttä.

Englannissa puutarhat eivät koskaan herätä minussa samanlaisia tunteita kuin Ranskassa tai Italiassa. Ranskalaisissa 1700-luvun puutarhoissa tunnen toisinaan jopa pelkoa, horisonttiin ja sen yli jatkuvat nurmikentät, noissa millintarkkaan rakennetuissa puutarhoissa saattaa aistia koko eletyn elämän ja vielä elämättömänkin, oman välähdyksensä.

 Kristallipalatsi on kertomus identiteetin monimutkaisuudesta ja pettävyydestä. Se tarkastelee minuutta, mitä on olla aito, oma itsensä. Eniten mielessäni pyörii kirjat How to Be Parisian Wherever You Are (Pariisitar – missä ja milloin vain)  Love x Style x Life. Ei varmaan ihan syyttä suotta, ehkä tuotemerkkien tulvan takia. Itse mietin, että mitä kuvaaja saa osastaan? Miksi laittaa omaa aikaansa toisen kuvaamiseen? Kuinka usein kuvaajan tekijänoikeus tulee näkyviin? Hakkaraisella on leikillinen ote tähän virtuaaliseen näytelmään, jota etsimme, esitämme ja elämme. Kauneuden estetiikka ja kuvantamista. Dora ärsyttää, koska Hakkarainen osaa kuvata hänet niin taiten. 

Kristallipalatsi iskee hyvin tähän hetkeen ja aikaan. Lasi kuplivaa pöydälle ja ala lukea kauniiseen torkkupeittoon kietoutuneena. Tämä kannattaa pyytää kinuta lahjapakettiin!

 

Blogeissa toisaalla: Krista,  Lumiomena, Jonna ja Arja