Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto
(toim.) Keltaiset esseet
Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lukija saa esseistä enemmän irti, jos hänellä on oma
lukupohja kuhunkin esiteltyyn teokseen.
Huomasin, että olisin toivonut olleeni tutumpi useampien esiteltyjen
kirjojen kanssa. Tutkijoiden kirjoittamat kirjallisuustieteelliset esseet ovat
mielenkiintoisia, mutta tieteellisten tekstien taso paikoin haastava. Toisaalta
olen orientoitunut tieteelliseen tekstiin, mutta omalla
tieteenalallani.
Maailman kirjallisuus
Esseet kertovat parhaista kirjoista, maailman
kirjallisuudesta, mitä ihmeen määritelmää sitten halutaankin käyttää. Teoksen
alussa on Heta Pyrhösen vahva aloitusessee maailmankirjallisuudesta. Se on
johdatus tuon vaikean määritelmän sisään. Maailmankirjallisuudeksi voidaan lukea kaikki julkaistu kaunokirjallisuus
tai sen voidaan nähdä koostuvan valikoidusta joukosta teoksia. Hahmotamme
maailmankirjallisuutta erilailla kuin aiemmin. Esimerkiksi Jhumpa Lahirin ja
Yiyun Lin teokset eivät rajoitu tietyn kansallisvaltion kirjallisuudeksi. Blogiaikanani olen lukenut Lahirin Tulvaniityn ja Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa. Kumpikin
kirjoittaa myös englanniksi kirjansa. Muuttunut maailmantilanne vaikuttaa myös
kirjailijakuvaan. Maailmankirjallisuus koettelee lukijaa, kuinka tämä kykenee
kohtaamaan tutusta poikkeavaa palauttamatta sitä välittömästi tavanomaisiin
viitekehyksiin. Hermann Hesse näki sen etuoikeutettuna itsekasvatuksen väylänä
lukijan tiellä kohti monikielistä ja kosmopolista itseyttä. Keltainen kirjasto
toimii merkittävänä väylänä kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa.
Nykypäivän lukijat voivat katsella julkaisulistoja ja huomata joidenkin kirjailijoiden osakkeiden laskeneen dramaattisesti, kun taas toisten tähti on ehkä yllättävästi noussut vuosien saatossa. Valitsijoiden hyvää kirjallista vainua osoittaa se, että sarjan kirjailijoiden joukkoon mahtuu 28 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.
Suosikit
Mitään selvää inhokkia en tunnusta sarjasta, mutta
monta rakasta teosta omistan. Kirjailijoiden kautta katsottuna kirjaisin minulle
tärkeimpinä ylös Mark Helprinin Talvinen tarina, Bruce Chatwinin Erottamattomat,
Sarah Watersin Vieras kartanossa,
Jayne Anne Philipsin Äidin aika, John
Irvingin Viimeinen yö Twisted
Riverillä, Amos Ozin Älä kysy yöltä, Ann-Marie Macdonaldin Linnuntietä, Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, Haruki Murakamin Norwegian wood. Ihan, ihan äskettäin (huom. luin kolmanteen klassikkohaasteeseen
Jack Kerouacin Matkalla ja en voinut välttää tuota lauseen aloitusta), siis näin, näin luin L. P. Hartleyn kirjan Sananviejä ja katsoin Sanansaattaja
elokuvan. Tuo oli elämys niin kirjana kuin elokuvana. Alusta loppuun. En voinut vastusta tuon kuvan liittämistä tekstiini. Saatoin tuntea, kuinka Keltainen kirjasto
kätkee vielä paljon lukemattomia aarteita. Keltainen kirjasto on runsaudensarvi. Sananviejä lumosi minut!
Mitä kaikkea olenkin ohittanut?
Mitä kaikkea olenkin ohittanut?
Hartleyn teos
Sanansaattaja alkaa sanoilla: “Menneisyys on vieras maa, siellä asiat tehdään toisin.”
Onko edes mahdollista sanoa jotain Keltaisen kirjaston
kirjaa inhokiksi? Vai vaihteleeko se aina lukijan mukaan? Ajattelen itseäni,
kuinka olen ohittanut jonkun kirjailijan esimerkiksi Umberto Econ. Hänhän ei
ole tässä sarjassa, mutta en vain saa häneen makua. Keltaisessa kirjastossa
olin ajatellut, että en tule lukemaan Aleksandr
Solzenitsyn Syöpäosastoa.
Omistan joitakin hänen kirjoja. Viime keväänä ärsyynnyin eräänä iltana (huom. tästä
seurasi valvottu yö), niin hermostuin tosissani siihen, että me lainaamme
Syöpäosastosta yhden lauseen ilman, että sitä on edes tarkistettu lähteestä. Me on tuossa kollektiivi, eikä se liity mitenkään
kaunokirjallisuuteen. Löysin saman litanian monelta taholta, mutta minä halusin
löytää alkuperäisen tekstin (suomennoksen), sanotaanko siinä lajinimi, vaikutus
jne. Otin kirjan käteeni ja lähdin lukemaan. Luin lähes sata sivua, kunnes
löysin etsimäni kohdan. Siinä sitten havahduin, että kirja oli aivan luettava,
mutta ennakkoluuloinen asenteeni oli pitänyt sen lukemattomana.
Keltaiset kirjailijat
En lähde referoimaan esiteltyjä
teoksia, sillä siinä ei olisi mitään mieltä. Teoksessa ovat esillä muun muassa William
Faulkner, Kazuo Ishiguro, Paul Auster, Peter Høeg, Jhumpa Lahiri,
Don DeLillo, joilta kaikilta olen lukenut vähintään yhden teoksen, Ishigurolta ja
Phillipsiltä neljä ja näitäkin enemmän mm. Paul Austerilta, John Steinbeckilta, Amos Ozilta ja John Irvingiltä.
Esseet puhuttavat lukijaa
Esseet luotaavat teoksiin ja
hengästyttävät lukijan. Tämän takia esiteltyjen kirjojen maailma avautuisi
luettuna laajemmin. Tutkijat nostavat teksteissään mielenkiintoisia kysymyksiä
pohdittavaksi. Kumpi Alice Munron omaan elämään pohjautuvissa teoksissa on
tärkeämpää: tosiasiat vai tunteiden totuus? Miksi Toni Morrisonin Sinisimmistä
silmistä tuli kielletty kirja? Miten luotettava kertoja on Kazuo Ishiguron
kirjan Pitkän päivän illan
hovimestari Stevens? Onko Paul Austerin Illuusioiden kirja Davidin ja Hectorin selviytymistarina? Mitä merkityksiä tieteellä ja
tutkijoilla on Peter Høegin tuotannossa?
Teoksen lopussa on kääntäjä Helene
Bützowin haastattelu. Näitä teokseen olisi voinut sisällyttää muutaman enemmän.
Kääntäjä ei ole vapaa improvisoimaan teemasta kuin jazzmuusikko, mutta silti kääntäjä on oman alansa luova taiteilija. Myös neuleita tehdään usein mallin mukaan. Kutojan taidosta on kiinni, onko lopputulos kopiointia vai luovaa työtä.
Lisäksi lopussa on listattuna
Keltainen kirjaston vuodet 1954–2015 (numerot 1-467). Keltaiset esseet on
korkeatasoinen tekstikokoelma, jonka seurassa aion viihtyä pidempään.