Maylis de Kerangal Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Alkuperäisteos: Réparer les vivants, 2016

Suomentajat: Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa kirjasta.

Huom. Kerron tarinaa jonkin verran enemmän kuin tavalllisesti, joten huomioi se.

Maylis de Kerangal on arvostettu ranskalainen nykykirjailija. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on hänen yhdeksäs romaaninsa.

Lähdin lukemaan Maylis de Kerangalin teosta Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tiedostaen sen aihepiirin. Yleensä kartan sairausgenren kirjoja. Jouduin yhden chick litin kanssa miettimään, mitä järkeä tarinassa on, että en pidä sitä hyväksyttävänä. Mielessäni ajattelin, että voi, voi kun sun elämäs Will on surkeaa, todellisuudessa toivoin, että tietyt ihmiset eivät kuule ko. kirjasta ikinä.  De Kerangalin teoksesta tunsin, että sen ajatukset pystyn jakamaan. BTW kirjan lukemisesta, luin päiväsaikaan, sillä en halunnut tätä kuitenkaan unikirjakseni. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tapahtuu yhden vuorokauden aikana ja aikamuotona on kuluva hetki. 

Nyt on se hetki.

Aamu valkenee ja hahmoton alkaa hahmottua: elementit asettuvat paikoilleen, taivas erkanee merestä, horisontit muuttuvat näkyviksi.

Tarinan alussa kolme teini-ikäistä poikaa Christophe Alba, Johan Rocher ja Simon Limbres lähtevät aamuvarhaisella surffaamaan. Pojat saavat urakkansa valmiiksi ja lähtevät paluumatkalle. Keskimmäisenä ilman turvavyötä istuu Simon ja hänen elämänsä päättyy, kun kuskina toimiva Christophe menettää auton hallinnan kohtalokkain seurauksin.  Tarinassa tuodaan eri näkökulmia esiin, sillä tapahtumia seurataan niin Simonin vanhempien, sydänsairaan Claire Méjeanin kuin sydänkirurgien ja muiden työntekijöiden kautta.

Huoneen hämärässä

Seuraavassa tilanteessa Simon Limbres makaa koomassa pohjoisranskalaisessa sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä. Simonilla ei ole enää minkäänlaista aivotoimintaa, hänestä otettu EEG näyttää suoraa viivaa, hän on peruuttamattomasti aivokuollut. Kuollut on meille vieras, sillä emmehän me näe kuolleita  nyky-yhteiskunnassa. Olen itse seurannut kaksi ruumiinavausta. Toinen oli laiha mies ja toinen pullea nainen, todellisempi oli tuo mies. Hän olisi voinut ponnahtaa ylös minä hetkenä hyvänsä, sillä niin luonnollinen hän oli. Kuolema sinänsä aiheena ei pelota minua, koska olen lähestynyt kuolemankulttuuria eri tahoilta jo useamman vuoden ajan lähinnä menneisyyden näkökulmasta.

Ovatko nuo mahtaneet koskaan nähdä ruumista muualla kuin jossakin amerikkalaisessa tv-sarjassa, Totuuden anatomia, C.S.I., Mullan alla?

Oletteko te Simon Limbresin äiti?

Marianne Limbres nousi vuoteelleen istumaan, kun seitsenvuotias Lou tuo puhelimen. Marianne kiirehtii sairaalaan paikalle, vaikka kiire on jo ohi siinä merkityksessä kuin sillä olisi jotain merkitystä hänelle tai Simonille. Kiire on toisaalla. Sairaalan päivystävä lääkäri Pierre Révol ottaa Mariannen vastaan ja selittää tilanteen.

Simon Limbresin sydän sykkii yhä, vaikka pojan heräämisestä ei ole enää toivoa.  Päivystävä lääkäri haluaa puhua Simonista käyden läpi lomaketta listaten pojalle aiemmin tehtyjä toimenpiteitä. Missä on Sean? Odotustilassa muiden poikien vanhemmat listaavat poikiensa vauriot ja sekin avaa yhden näkökulman, kuinka arvioida haavereiden merkitystä.

…Jotta Marianne käsittäisi, että kaikki neljä tiedostavat millainen mieletön onni heitä on kohdannut, mieletön tuuri, koska heillä on vain murtumia, heidän lapsensa olivat turvavöissä, suojassa törmäykseltä…

Haluan nähdä Simonin / Haluan puhua Simonista

Pierre Révor kertoo tilanteen Mariannelle ja Seanille. Sanat ei elävä ja kuollut on ymmärrettävissä, mutta niiden omaksumista hankaloittaa Simonin tila. Myös elinsiirtokoordinaattori Thomas Rémige on paikalla. Remige tiedustelee, että sanoiko Simon koskaan mielipidettään elinsiirroista?

Mutta Simon Limbresin ruumis ei ole jähmettynyt, ja ongelma on juuri siinä, Simon rikkoi olemuksellaan vainajan ruumiin idean, koska se oli lämmin, elävän punertava ja liikkuva eikä suinkaan kylmä, sininen ja liikkumaton.

Claire Méjean

Claire Méjean on asunut melkein vuoden kaksiossa, jonka vuokrasi Pitié-Salpêtrièren läheisyydestä. Hän sai kuulla kolme vuotta sitten kardiologin vastaanotolla, että hänellä on myokardiitti. Keski-ikäinen sydänsairas Claire Méjean pääsee kiireellisten jonoon elinsiirrossa.

Simon Limbresin nimi ei näy enää viestinvaihdossa viraston ja niiden eri sairaaloiden välillä, joihin hän ottaa yhteyttä. Nyt alkaa siirrännäisten jakovaihe: maksa, kaksi keuhkoa, kaksi munuaista. Ja yksi sydän.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät välittää tapahtumien kulun kaunistelematta. Korostaisin kuitenkin kirjassa elämää ja sen suomia mahdollisuuksia, sillä takertuminen vain Simonin hahmoon jättää vain surun. Simonin menehtyminen on traaginen. Elämä loppuu toisaalla ja toisaalla se antaa jatkoajan.  Haluaisin sanoa, että älä pelkää tätä, vaan lue. Toisille tapahtumamiljöö on arkinen työympäristö kahvi- ja ruokataukoineen sekä työtovereineen.  Martha Carrare istuu työpöytänsä ääressä ja imeskelee nikotiinikapselia, tarkastelee luovutusdokumentteja tietokoneeltaan ja peruuttaa suunnitellun päivällistapahtuman. Thomas Rémige puolestaan huolehtii lemmikkitiklistään. Pierre Révol on omassa ympäristössään päivystysten mehiläispesämäisessä kuhinassa, poissa arkimaailmasta missä elämä jatkuu vakaana, päivät seuraavat toisiaan kirkkaassa valossa suuntautuen kohti tulevaisuutta.