Marko Leino Syntymättömät

Olen lukenut Marko Leinolta aiemmin Joulutarinan ja Saastan. Olen varautunut kirjan tummiin sävyihin ja monisyiseen tekstiin. Pyysin kirjan kustantajalta, sillä odottamani Leena Krohnin teos ilmestyy vasta ensi kuussa ja halusin lukea kaunokirjallisuutta jäljellä olevien kevään tietokirjojen ja dekkarien väliin. Tiesin, että pitäisin Leinon tekstistä.

Tällä kerralla Marko Leinon aiheena on ihmisen matkan alku ja sen päätepiste eli syntymä ja kuolema. Erik Enqvistin vaimo on auto-onnettomuuden seurauksena koomaan vajonneena sairaalassa. Enqvist istuu vaimonsa sairasvuoteen ääressä ja pitää vaimoaan kädestä kiinni ja tarkkailee monitorista kaksien sydänäänien näkymistä, joista toinen pamppailee kiivaasti ja toinen hieman empien seuraavaa lyöntiä.

Minä mietin, mitä elämä olisi ilman Elleniä. Kuka minua kuuntelisi, kuka minua ymmärtäisi niin kuin vain hän ymmärtää? Kuka jaksaisi kuunnella, edes yrittää ymmärtää? Tulevaisuus ilman Elleniä näyttäytyy lohduttomana. Ei elämisen arvoisena.

Kirjan aihe on ja ei ole minua lähellä. Syntymä ei niinkään, mutta kuolema ja kuolemankulttuuri menneessä ajassa aiheena painavat päälleni hyvinkin voimakkaasti tällä hetkellä. Ellen on raskaana joutuessaan onnettomuuteen. Hänet pyritään pitämään hengissä, kunnes kohdussa kasvava sikiö ehtisi kehittyä tarpeeksi, jotta vauvalla olisi eloonjääntimahdollisuudet.

Erik on hieman päälle kolmekymppinen vapaa kirjailija ja hänen fragmentaariset tekstit jakavat kerrontaa. Kirjaan syntyvät ajalliset siirtymät rytmittävät tekstiä, mutta toisaalta lukijaa joutuu taistelemaan toden ja epätoden kanssa. Mikä tapahtuu vain kertojan mielikuvitusmaailmassa? Ainakin minä kävin välillä ymmärtämiseni rajoilla. Päähenkilön menneisyys, lapsuus, työt, parisuhde ja keskenmenojen suru kuvautuvat tarinaan. Zarorasin kaupungissa asuva herra Vogel kulkee tarinan rinnalla. Odottaessa syntymää ja kuolemaa mies kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen hänen ja vaimonsa yhteisestä elämästä.

Kirjoittamisesta muodostuu pakopaikka tapahtuneen keskiössä. Ellenistä on jäljellä enää spinaaliheijasteista johtuvat tahdottomat liikkeet. Erik tekee omaa surutyötään vuoteen laidalla, valmistaa Elleniä ja itseään tulevaan. Kun leikkaukseen on enää tunti, Erik toteaa, että on tottunut menettämään vain lapsia, mutta ei Elleniä. Loppujen lopuksi tarina ei ole tarkoitettu tyttären luettavaksi. Ehkä se on Erikille itselleen tarvittava terapia ja riitti hädän hetkellä... Rakennan lapsuudestani onnellisen ja itsestäni tasapainoisen. Teen Ellenistä prinsessan ja itsestäni prinssin, satuhahmoja, joiden elämällä on tarkoitus ja joiden elämässä kaikella on tarkoituksensa. Kirjoitan ihan kaiken toisin kuin nyt olen tehnyt.

Minulla ei ole mitään tarvetta lannistaa tytärtämme sille ankealle totuudelle, ettei kaikilla tarinoilla eikä elämälläkään välttämättä ole selkeää alku- tai päätepistettä; ne vain ilmestyvät vailla sen kummempaa merkitystä, hiipuvat yhtä huomaamatta pois.

…

Mihin kaikki useaan kertaan eletyt iloiset vuodet olivat kadonneet, miksi jäljelle olivat jääneet vain kaikkien menneiden talvien ruostuneet kolat ja rispaantuneet rukkaset. Milloin olin kävellyt huomaamattani sen suuren tilaisuuteni ohi, vai olinko tehnyt sen tietoisesti joka kerta. Vai oliko mitään suurta tilaisuutta koskaan edes ollutkaan.

Syntymättömät on Marko Leinon kahdeksas romaani. Leino on suomalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Leinon teksti on kaunista ja paljasta. Kuoleman ja menetyksen läsnäolo on runollista ja raastavaa. Leinon kertomien tarinoiden rinnakkuus ennen, läsnä olevassa hetkessä ja tulevaisuudessa punoutuvat yhteen.  Leino on kertonut saaneensa  idean lukiessaan saksalaisesta naisesta vastaavassa tilanteessa. Kirjaa rytmittävät Tomi Kontion taidokkaat valokuvat.

Marko Leino Syntymättömät

Teos 2015 Arvostelukappale. Kiitoksin.

Simone de Beauvoir Murtunut nainen

Minun pitäisi määritellä kirja novellikokoelmaksi, mutta minähän en pidä novelleista. Kierrän tukalan tilanteen kertomalla, että kyseessä on kaksi pienoisromaania yksien kansien välissä.

Murtunut nainen on kirja, jonka olen lukenut useamman kerran aina eri-ikäisenä. Rakastan tätä kirjaa. Minulle Simone de Beauvoir on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Rakastan Mandariineja, Kutsuvierasta, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia ja jokaista erikseen. Olen miettinyt, miksi Beauvoirin ja Sartren kirjeitä ei ole suomennettu? Ei ole vain huvittanut? Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen filosofi. Hän eli Jean-Paul Sartren kumppanina, vaikka nämä eivät koskaan asuneet yhdessä tai saaneet yhteisiä lapsia. Simone de Beauvoir viittaa edelliseen ratkaisuun kirjassa Voiman vuodet: Ainoastaan lasten hankkiminen olisi ollut kyllin painava syy niin sanottujen laillisten tunnesiteiden solmimiseen.

Saat kymmenen sekuntia aikaa vastata kahteen seuraavaan kysymykseen. Kuka on kustantaja? Antamani vinkki on, että Murtunut nainen on ilmestynyt Arena-sarjassa. Toiset kymmenen sekuntia saat aikaa vastata toiseen kysymykseen. Mikä kirja tulee ensimmäisenä mieleesi samalta kustantamolta? Oma vastaukseni on Huilunsoittaja, Ystävykset, Matka aamun maahan jne.

Murtuneen naisen teemoja ovat kolmiodraama, keski-ikäisyys, vanhenemien, perhesuhteet, työura, äitiys, naisen asema ja elämä sekä naiseuden identiteetti. Beauvoir kirjoittaa ranskalaisen kepeästi mutta terävästi. Simone de Beauvoir oli vakaumuksellinen feministi, joka korosti, miten välttämätöntä naisen on osallistua yhteisiin asioihin, vapautua miehen luoman maailman kahleista, joka lähenee myös Virginia Woolfin Oman huoneen teemaa.

Simone de Beauvoir kuvaa kahden aikuisen naisen tarinan, Hienotunteisuuden vuosien nainen on ikääntyvä intellektuelli ja Murtuneen naisessa nainen on hylätty vaimo.

Hienotunteisuuden vuosissa kuusikymppinen nainen elää miehensä Andrén kanssa. Nainen on ikääntyvä kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja. Hän tuntee elämän rajallisuuden ja voimien vähenemisen.

Kirjallisuudessa on oma hyvä puolensa, sanoin. Kuvat muuttavat muotoon, kalpenevat. Mutta sanoja ihminen kantaa mukanaan.


Philippe on keskeyttänyt yliopisto-opiskelut, jota äiti ei sulata, vaikka isä myötäilee poikansa ratkaisua. Nainen ei ole valmis kohtaaman poikaansa, hyväksymään tämän ratkaisua, vaan hän haluaa särkeä välit. Tapahtumien aika lienee 1950–60 luku, sillä Philippe on ollut Algerian sodassa. Andre on yhteydessä poikaansa, hänessä ei ole naisen ehdottomuutta. Aikuisen pojan oma elämä ja omat ratkaisut eivät sovi äidin ajatusmaailmaan.

André puhuu äidistään, Ehdotin, että hän ostaisi television, mutta hän ei tahdo. Hän sanoi, että ei anna kenen tahansa tulla kotiinsa. Hän touhuaa puutarhassa. … Loppujen lopuksi tämä on paras osa hänen elämästään. Hän kuuluu niihin, joille vanhuus on onnellista aikaa… Hän on saanut raataa koko elämänsä, omistautua melkein aina muille.

Irene tulee puhumaan miehensä puolesta kertoen, kuinka hyvän viran hänen isänä oli pystynyt hankkimaan Philippelle. Miten pitkälle nainen on valmis menemään periaatteissaan?

Nainen tunnistaa vanhuuden läsnäolon, mutta Andren kanssa hän pystyy puhumaan. Miehen mennessä tapaaman äitiään, nainen jää Pariisiin. Nainen arvioi suhdettaan mieheensä ja poikaansa uudelleen. Hänellä on paremmat edellytykset tehdä arvionsa kuin toisen tarinan naisella. Hänellä on vahva ammatti-identiteetti ja itsellinen ote elämään.

Me olemme aina katsoneet kauas. Pitääkö nyt oppia elämään päivästä päivään? ... Aika oli pysähtynyt hetkeksi, se alkaa virrata uudelleen. Entä sitten? Voinko vielä tehdä työtä? Hälveneekö kaunani Philippeä kohtaan? Joudunko uudelleen vanhuuden pelon valtaan? Ei katsota kauas. Kaukana olivat kauhea kuolema ja jäähyväiset, tekohampaat, noidannuolet, vanhuuden vaivat, henkinen steriliteetti, yksinäisyys vieraassa maassa, jota emme ymmärrä ja joka jatkaa kiertoaan ilman meitä. Onnistunko kääntämään katseeni pois näistä näkymistä? Vai opinko katsomaan niitä ilman kauhua? André ja minä olemme yhdessä ja se on onnemme. Autamme toisiamme kokemaan tämän viimeisen seikkailun, jolta emme koskaan palaa. Kestämmekö sen toistemme avulla? Toivotaan. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole.

Murtuneen naisen tarina on kirjan jälkimmäinen novelli. Sen rakenne on muutaman päivän välein kirjoitettu päiväkirja, jonka ensimmäinen merkintä on tehty syyskuun 13. päivänä ja viimeinen maaliskuun 23. päivänä. Nelikymppinen Monique on naimisissa Mauricen kanssa. Lapset ovat lähteneet kotoa. Aviomiehen kehotukset töihin menosta ovat järkeviä, mutta Monique haluaa muuta, elää viimeinkin itseään varten. Lapsista Colette on naimisissa Jean-Pierren kanssa ja Lucinne on mennyt Amerikkaan. Moniquen kantaa huolta myös hylätystä Marguritesta. Monique elämä romahtaa, kun hänelle selviää, että hänen miehellä on toinen nainen, Noelle Guérard. Mitä merkitystä on yhdessä eletyllä pitkällä avioliitolla.

Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)

Monique kokee Quillanin tapaamisen myötä, että hänen viehätysvoimansa on jäljellä. Moniquen rooli rakastettuna vaimona, kodinhoitajana ja äitinä eivät olleet riittäviä. Koirouvan rooli on pätkätyötä siinä missä muukin. Koti-idylli ja ikuinen rakkaus ovat huteria ja turvattomia valintoja nyky-yhteiskunnassa. Toisen varaan elämää ei pidä nojata.

Suljettu ovi; jokin odottaa sen takana. Se ei avaudu ellen liikahda. Kunpa voisin ikuisesti olla liikkumatta. Pysäyttää ajan ja elämän. Mutta tiedän, että tulen liikkumaan. Ovi avautuu hitaasti ja saan nähdä mitä sen takana on. Tulevaisuus. Tulevaisuuden ovi avautuu. Hitaasti. Järkkymättömästi. Olen kynnyksellä. On vain tuo ovi ja jokin vaanii sen takana. Minä pelkään. Enkä voi kutsua ketään apuun. Minä pelkään.
 

Simone de Beauvoir ei tuomitse, vaan auttaa ymmärtämään, niin hyvin kuin hän itsekään ymmärsi. Ei voi olla eksymättä ajattelemaan Simone de Beauvoirin omaa suhdetta. Hän halusi olla vapaa, mutta käsitteleekö hän kokemaansa näissä novelleissa. Toimiiko vapaa suhde, vai onko toinen siinä aina sorrettu ja toisen armopaloilla? Voiman vuosissa hän kirjoittaa, että vain Sartren seurassa viettämäni aika tuntui minusta tärkeältä, mutta käytännössä elin monet päivät ilman häntä. Enimmäkseen luin, en mitenkään järjestelmällisesi vaan umpimähkään Sartren suositusten mukaan ja omien oikkujeni mukaan.

Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Hänestä oli tärkeää, että nainen ei rakenna elämäänsä miehen varaan, että hän on kykenevä muovautuman eri elämänvaiheiden vaatimukseen. De Beauvoirin eksistentialistinen maailmankäsitys sävyttää kumpaakin novellia eli miksi taistella, mitä tavoitella? Murtunut nainen on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.


Simone de Beauvoir kirjoittaa Asioiden laidassa: Mikään ei estä tulkitsemasta Murtunutta naista feministisesti: Moniquen paha olo kumpuaa rippuvaisuudesta, johon hän on itse antanut suostumuksensa. Minä en sitä paitsi tunne velvollisuudekseni valita esimerkillisiä sankarittaria Epäonnistumisen, erehtymisen ja vilpillisyyden kuvaaminen ei minun mielestä ole kenenkään pettämistä.


Simone de Beauvoir Murtunut nainen Suomentaja Mirja Bolgar

Kirjayhtymä 2. painos 1978. Kotikirjasto.

John Irving Leski vuoden verran

Edellisessä tekstissä kirjoitin tuovani vähitellen Michael Cunninghamin kirjat blogiini. Tarkoitukseni on tuoda myös Ian McEwanin ja John Irvingin suomennettu tuotanto. Olen lukenut pääosin tämän kevään uutuudet, jotka sain.

A Widow for One Year ilmestyi vuonna 1998 Kristiina Rikmanin suomentamana. En pidä tästä kirjasta yhtä paljon kuin kirjoista Kaikki isäni hotellit, Owen Meany, Oman elämänsä sankari tai Garpin maailma. Olen ostanut Irvingin kirjat uutuuksina, joten historiani on pitkä hänen kanssaan, vaikka en hankkinutkaan kirjoja itselleni, niin sain ne myöhemmin oman kirjastooni. Tästä kirjasta on tehty elokuva mitäänsanomattomalla nimellä Oven takana (The Door in the Floor, 2004). Se on Tod Williamsin käsikirjoittama ja ohjaama. Pääosissa ovat Kim Basinger ja Jeff Bridges. Mainitsen, koska näyttelijät eivät ole minulle yhdentekeviä. Toisaalta on väärin sanoa, että elokuva pohjautuu kirjaan, koska se käsittää vain kirjan alun sivulle 205 asti eli Long Islandin osuuden. Ja voi, minä pidän kirjan muusta osasta niin paljon enemmän.

Leski vuoden verran on hyvin monikerroksellinen romaani. Kirja on myös eroottinen tarina, rakkaustarina ja tarina uskollisuudesta. Kirjan teemoina ovat lapsuus, muistot, menetykset, rakastaminen, parisuhde, seksuaalisuus, vanheneminen. Kirjan keskeiset henkilöt ovat Ted, Marion ja Ruth Cole sekä Eddie O’Hare. Tarinan alussa juuri kuusitoista täyttänyt Edward O’Hare pestataan tutun kaupalla lastenkirjailija Ted Colen perheeseen kesätöihin. Eddie on tietoinen perhettä kohdanneesta tragediasta, jossa he menettivät suunnilleen Eddien ikäiset poikansa Thomasin ja Timothyn. Ted ja Marion ovat kulkemassa erilleen. Ted hallitsi elämän nautiskelun naisten kanssa. Marion ei puolestaan toipunut menetyksistä.

Leski vuoden verran on Ruthin tarina. Ruthin tarinaa kuvataan kolmessa jaksossa eri ikäkausina. Ensimmäisen kerran tapaamme hänet Long Islandilla kesällä 1958, jolloin hän on vasta nelivuotias pikkutyttö. Tähän kesään liittyy Eddien kesätyö. Eddie on tuiki tarpeellinen Tedille autonkuljettajana, koska tämä itse on harvoin ajokunnossa. Eddiellä on haave kirjailijan urasta ja uskoo pestin vauhdittavan uran alkua. Toisessa vaiheessa syksyllä 1990 Ruth on yhä 36-vuotiaana naimaton. Kolmannessa osuudessa eli päätösjaksossa tarina sijoittuu syksyyn 1995 Ruth Colen ollessa 41-vuotias leskeksi jäänyt kirjailija. Ruthin elämä tarjoaa häitä kaksin verroin, ensimmäisissä häissä Eddie luovutti morsiamen ja jälkimmäisissä Eduardo luovutti morsiamen ja Eddie oli Harryn bestman ja Hannah toistamiseen Ruthin morsiusneito. Ruthin osalta tarina on naiskirjailijasta ja hänen elämästään, yksityisestä ja julkisesta, rikoksesta, todistajan etsinnästä, kirjoittamisesta, rakkaudesta, erosta ja uudesta onnesta. Irvingin romaani on siitä erityinen, että sen päähenkilönä on nainen. Ruthin ura kuljettaa häntä Eurooppaan kirjaesittelyihin, Amsterdamiin muutamaankin otteeseen.

Leski vuoden verran on paikoin traaginen, paikoin hulvattoman hauska, rietas ja eroottinen. Elämän arvaamaton kulku, menetyksistä toipuminen ja vanheneminen ovat keskiössä. Olen kertonut kirjan ääriviivat, jotka lukija saisi tietää takakannesta ja lieveteksteistä. Tämä kirja on niin loppuun puitu blogeissa, joten en paneudu juoneen tarkemmin. Ja sinun ei pidä jatkaa tekstini lukemista loppuun, jos et halua tietää lopusta.

 Kirjan lopusta minä kirjoitan

Ylipäänsä tuon tämän kirjan blogiini lopun takia. En tiedä, onko monenkaan kirja loppu näin voimallinen. Liikutun ani harvoin kirjaa lukiessa, mutta tämän loppu on koskettava.

Loppu ei ole vain Ruthin. Ted on poissa, omin tahdoin lähteneenä, lopullisesti. Tarinaan mahtuu läsnäoloja ja poissaoloja. Joskus on pakko olla poissa, koska se on helpompaa. Ja yhteydenotto on aina vain vaikeampaa ajan kerrostuessa väliin. Tämä on naisen ja miehen tarina sekä kohtaamisten tarina tyttären ja äidin ja tyttärenpojan ja isoäidin osalta. Eddie ei ole pystynyt rakastamaan Ruthia edes korvikkeena.

Olen lukenut kirjan ja nähnyt elokuvan, joten alku hahmottuu minulle myös kuvin, mutta hulluinta on, että tämän kirjan loppu hahmottuu minulle kuvina alkua voimakkaimmin, vaikka sen olen vain lukenut. Oikeastaan haluan tuoda lopun lainaukset tekstin sijaan luettavaksi.

Eddie odotti viimeisen junan menemistä ennen nukkumaan paneutumista. Luoteistuuli toi selvästi talven tullessaan. Kylmä tuuli puhalsi Maple Lanea läikittävien lämpimien lätäköiden yli. Joku nainen lähestyi sumusta. Nainen veti perässään pyörällistä matkalaukkua, joita näkee varsinkin lentokentillä. Pitkässä sumussa nainen näytti iättömältä.

Tietämättä näkikö nainen häntä pimeässä kuistilla, ja haluamatta pelästyttää häntä Eddie sanoi : Anteeksi. voinko auttaa?”

Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”

Mistä ihmiset puhuvat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen?

Marion oli saanut tietää talon myymisestä, ja se sai hänet paikalle Torontosta asti, eikä hän ollut unohtanut myöskään Eddietä. Loppu käsittää kirjan viimeisiä sivuja. Ruth on paikalla Harryn ja Grahamin kanssa. Graham kohtaa isoäitinsä, ja sellaista hänellä ei ole ollut kuin kirjoissa. Eddie on löytänyt kotitalolle ostajan tai paremminkin riittävän rahoitusjärjestelmän, sillä hänen omat varat eivät olleet riittävät. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden odotus oli nyt ohi. Eddie on viisikymmentäkolmevuotias ja Marion on seitsemänkymmentäkuusivuotias.

Nyt hänen oli uskottava, että Marion oli palannut hänen luokseen heti kun oli voinut.

Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin valrovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itäänpäin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21.

John Irving Leski vuoden verran
Tammi 1998. Kotikirjasto.

Michael Cunningham Koti maailman laidalla

Päätin tuoda blogiini tänä vuonna enemmän itselleni tärkeitä kirjoja kuin uutuuksia. Eikä minusta ole myöskään e-kirjoihin, joten oli keksittävä järkevä vaihtoehto. Olen täydentänyt puuttuvilla kirjoilla kirjastoani vuoden alusta enemmän kuin vuosiin. Viime vuosi oli oikeastaan kirjallisuuden nykykentän kartoitusta. Tarkoitukseni on tuoda Cunninghamin suomennettu tuotanto erissä tänne kokonaisuudessaan. Kovin nopeaan tahtiin en saa näitä tänne, sillä joudun kirjoittamaan nämä käsinkirjoitetuista muistivihkoista.

Huom. Älä lue tätä tekstiä edemmäksi, jos haluat lukea tämän kirjan, sillä kerron tarinan auki.

Luin Koti maailman laidalla kertauksena ja huomasin, kuinka olin osin unohtanut sen. Ehkä liikaakin. Kirjoissa on kerrostumansa, ja kirjailijan uutta teosta lukee vanhojen teosten päälle, vanhojen lukujälkien lomaan. Jos lukisin nyt viime syksyn uutuuden eli Lumikuningattaren uudelleen, niin luulisin pitäväni siitä enemmän. Cunningham julkaisee melko verkkaiseen tahtiin uusia kirjoja, joten uutta kirjaa odottaa suurin tovein. A Home at the End of the World ilmestyi vuonna 1990 ja kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.


Koti maailman laidalla on merkittävä kirja. Illan tullen ja Tunnit ylittävät sen, mutta niillä onkin oma erityinen asemansa. Illan tullen sijoittuu ns. paremman väen taidepiireihin Manhattanille, ja sen nykyajan kuva on tavoitettavissa toisin kuin menneessä liikkuvan Koti maailman laidalla. Olen nähnyt tämän pohjalta tehdyn elokuvan. En muista sitä kovin hyvin, mutta eroja oli ainakin Erichin osuudessa.

Koti maailman laidalla kertoo 70-lukulaisista, jotka olivat liian nuoria Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja omaksuakseen hippiaatteen ja -musiikin. Vaikka sana Woodstock aukeaa minulle, niin siihen se jääkin, myös musiikin osalta, vaikka taustalla soi Janis Joplin, Bob Dylan, Doors, Neil Young tai Joni Mitchell. Kirjan teemoja ovat ihmissuhteet, lapsuus, yksinäisyys, seksuaalinen identiteetti ja perhesuhteet. Kirjan miljöö on pikkukaupunki Yhdysvaltain keskilännessä.

Koti maailman laidalla –kirjassa on voimakkaasti esillä sateenkaaren värit. Kirjan päähenkilöt ovat Jonathan ja Bobby, kaksi nuorukaista. Kirja kertoo heidän kehitystarinan. He varttuvat Clevelandin pikkukaupungissa Ohiossa. Cunningham ajoittaa kirjan 1960-luvun loppuun ja 70-luvun alkuun. Hän raamittelee perheen käsitteen määritelmää. Millainen on tulevaisuuden perhe? Perinteinen ydinperheen malli on harvoin enää edes ihanteena. Isä ja äiti, isän ja äidin exät, uusioperhe, sisaruksilla eri isät, sateenkaariperheet, adoptioperheet. Sinun mummola ja minun mummola. Identiteettiongelmat ja omat juuret hakevat uomiaan. Kirja on jaettu lukuihin kunkin kertojan mukaan eli äänen saavat poikien lisäksi Clare ja Jonathanin äiti Alice.

Poikamme Jonathan toi hänet meille. Molemmat olivat silloin kolmentoista. Hän näytti nälkäiseltä kuin kulkukoira ja aivan yhtä viekkaalta ja vaaralliselta. Hän istui pöydässämme ja hotki paistettua kanaa.

Jonathan on yksinäinen, epävarma, tämän päivän näkövinkkelistä katsottuna nörtin tai hikibingon oloinen, kun Bobby on vapaa orpolapsi. Pojat kasvavat yhdessä, kuuntelevat levyjä, polttavat pilveä ja etsivät läheisyyttä ja seksuaalisuuttaan toisistaan. He joutuvat ajan myötä erilleen toisistaan. Kummankin lapsuudessa on traagisia tapahtumia, sillä Jonathan menettää sisaren synnytyksessä ja miltei äidinkin. Bobby menettää veljensä Carltonin sekä vielä vanhempansa ennen aikuistumistaan. Bobby löytää paikkansa Alicen ja Nedin luota, Jonathanin vanhempien kodista. Jonathan lähtee opiskelemaan New Yorkiin, mutta Bobby jää Jonathanin sijaiseksi tämän kotiin. Jonathanin vanhemmat muuttavat kuitenkin isän terveyden heikennyttyä Arizonaan.

En voinut kuvitella eläväni niin yksin. Vaikka minulla olikin ystävälliset suhteet leipomon Roseen ja Sammiin ja Pauliin, minulla ei ollut ketään jota voi todenmukaisesti kutsua ystäväksi. Tässä maailmassa ei välttämättä tapaa monia ihmisiä. Ei jos antaa musiikin ja tuntien kulumisen viedä ajatukset.

Bobby on jälleen ilman kortteeria ja hän pyytää väliaikaisen majoituksen Jonathanilta. Jonathan asuu Claren kanssa, joka on taiteellinen boheemi ja vapaan rakkauden ilmentymä. Elämä yhdistää pojat jälleen, vaikka Jonathan kulkee myös erillään. Clare tuntee sisäisen kellon tikityksen ja tietää, mitä eniten haluaa, mutta hänellä on kiire lähestyessään neljääkymmentä. Kolmikko päätyy yhdessä Clevelandin taloon, jonka he ostavat Claren perintörahoilla ja avaavat oman ravintolan. Osapuolilla on oma roolinsa isänä, äitinä, lapsena ja rakastajana. Jonathanin entinen rakastettu Erich liittyy joukkoon, ja hän on kuolemaisillaan aidsiin. Lopussa Clare ottaa Rebeccan kyytiin ja ajaa pois. Oikeastaan tämän lopun takia, minun oli kerrottava tarina loppuun asti, koska se on niin koskettava.

Antakaa minulle anteeksi pojat. Näyttää siltä että minä olen sittenkin saanut mitä halusin. Oman lapsen, suunnan johon ajaa. Talo ja ravintola eivät ehkä ole häävejä vastineita vaihtokaupassa, mutta ne minulla on teille annettavana.

Käännyin pois moottoritieltä ja suuntasin länteen.

Koti maailman laidalla on upea kuvaus nykyperheen monimuotoisista ihmissuhteista, menetyksistä ja yksinäisyydestä maailman laidalla. Jonathan kokee ystävyyssuhteessaan myös kateuden tunteita vanhemmistaan. Bobby on näennäisen sopeutuvainen yksinäisyydessään, mutta hänestä ei ole yksinäisyyteen. Aiheestaan huolimatta kirja on valoisa ja seesteinen. Cunningham ei ahdista tai ruoki kurjuutta. Nämä ihmiset pyrkivät elämään mielekkään elämän.

Liitän mukaan DVD:n kannen, oka kirjan kansi on vain suttuinen kuva.

Michael Cunningham Koti maailman laidalla
Gummerus 2002. Kotikirjasto



.

Mihail Šiškin Neidonhius

Mihail Šiškiniltä on suomennettu aiemmin Sinun kirjeesi, joka on eräänlainen kirjeromaani. Lääkäriksi opiskeleva Aleksandra kirjoittaa neuvostoarmeijassa palvelevalle poikaystävälleen Vladimirille kirjeitä. Neidonhius on hänen toinen suomennettu romaaninsa. Kummankin kirjan suomentaja on Vappu Orlov.


Neidonhius on kunnioitettavan paksu kirja, johon on vain tartuttava ja jaksettava sen verkkaisessa tahdissa. Lukiessani kirjaa manasin luonnontieteellistä osaamistani ja myyttien huonoa tuntemistani. Historian harrastamisesta ja sen avuista en taida sanoa mitään. Kustantajalla on omat myyntilauseensa, mutta tällä kerralla taidan uskoa, että vertaaminen suuriin klassikoihin Tolstoihin, Tšehoviin ja Joyceen on todella aiheellista. Šiškiniä verrataan usein myös oman aikamme suuriin kertojiin, kuten Orhan Pamukiin ja J. M. Coetzeehen. Yhdellä lukemisella tämä kirja ei avaudu, mutta vähitellen. Tyydynkin hahmottelemaan vain ääriviivat tässä vaiheessa. Minun on pakko sisäistää lukemaani ajan kanssa.

Kirjan päähenkilö on pakolaistulkki, joka kuuntelee päivät pitkät Sveitsi-nimiseen paratiisiin pyrkivien venäjänkielisten pakolaisten rankkoja tarinoita. Kirja alkaa pakolaisten haastatteluilla, jossa hakijaa pyydetään selostamaan lyhyesti syyt, joiden nojalla nämä anovat turvapaikan myöntämistä Sveitsistä. Oikeastaan he eivät ole vielä edes pakolaisia, vaan vasta pyrkimässä pakolaisiksi. Nämä ihmiset ovat vain GS, Gesuchtsteller.  

Miten naiiveja ihmiset ovatkaan. Tulevat tänne ja luulevat, että joku heitä tarvitsee. Tunkevat ja tuppautuvat, ei niitä kaikkia ehdi kuulustella. Kenelle te muka olette tarpeen?

Kertomus kertomuksen jälkeen lukijalle avautuu kirjan tarina, kun tulkki kysyy ja hakija vastaa. Tätä dialogia on paljon ja dialogit ovat pitkiä. Ihmisten tarinat ovat koskettavia, sillä niissä on koko ihmisten elämien kirjo. Tulkilla on omakin elämä, ennen jopa erilainen hänen kuuluessa perheeseen, jossa oli poika ja vaimo. Nyt pojalla on uusi isä ja vaimolla uusi mies.

Ja sitten poika vielä lähettää joskus hupaisia kirjeitä, joiden mukana tulee kuvia. Kerran hän oli keksinyt oman maan ja piirtänyt sen kartan. Tulkki kiinnitti sen kartan nastoilla seinään.

Varsinaista juonta ei ole, vaan polveileva kerronta muodostaa kokonaisuuden fragmentaarisista palasista. Myytit, allegoriat, sadut vyöryttävät taakan lukijan päälle. Tristan ja Isolde ja toisena hetkenä Sherlock Holmes ja Watson. Toisena hetkenä Moskova ja toisena hetkenä ikuinen kaupunki, Rooma. Šiškinin teksti on filosofista, kunnianhimoista ja aistillista. Neidonhius on runsaudensarvi uskosta, hengellisistä pohdiskeluista, ohikiitävistä hetkistä kuoleman edessä, rakkaudesta, kuolemasta, sairauksista, muukalaisuudesta, pakolaisuudesta, sodasta, syyllisyydestä, menetyksistä ja filosofisista pohdiskeluista. Neidonhius esittelee useita ääniä, aikakausia ja tyylejä. Šiškin yhdistää kerrontaa, kirjeitä, haastatteluja, katkelmia kuuluisan laulajan päiväkirjasta, runoja jne. Esimerkiksi kertoja kirjoittaa kirjeitä pojalleen (Nebukadnosaurus). Teos ei ole tylsä tai vaikea, mutta vaativa se on.

Sielun tuoksu. Sielu voikin haista likaiselta. Mutta rakkaudessa ei voi olla mitään likaista., sillä siinä ei ole mitään meistä, siinä on vain se mitä Jumala on pannut meihin. Ja sen vuoksi sinun tuoksusi (sen kaiken mitä en voi ilmaista sanoin) on jumalainen.

Meillä se on huonekasvi, se ei selviä muuten, ilman ihmisen lämpöä, mutta täällä e on rikkaruoho. No niin, kuolleella kielellä, joka tarkoittaa elävää, se on Adiantum capillus venertis. Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen. Minä olen Forumin jokaisella rauniolla ja jokaisen floksin seassa olevan tiilen alla Ja siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Olen siellä missä tekin. Te olette piazza Colonnalla ja niin minäkin.

Forumilla on hiljaista, autiota, vain kissat istuvat siellä tuijottaen naulattuja käsiä silmää räpäyttämättä. Kohta alkaa sarastaa. Taivaan arkkitehti tarttuu saksiin, aivan pian hän ottaa ja leikkaa irti kaiken siihen kuulumattoman.

Neidonhius on häikäisevä kirja, joka epäilemättä löytää sijansa tämän vuoden parhaista kirjoista. Tällaisen kirjan kodalla tuntuu avuttomalle puuttua kanteen, mutta otan riskin ja sanon kantta täydelliseksi.

Mihail Šiškin syntyi vuonna 1961 Moskovassa ja asuu nykyään perheineen Sveitsissä, missä on itse toiminut mm. pakolaiskeskuksen tulkkina ja opettajana. Hän on palkittu kirjailija, joka on äärimmäisen suosittu Venäjällä ja ylistetty myös Keski-Euroopassa. Hänen kolmas romaaninsa Neidonhius oli kirjailijan kansainvälinen läpimurto. Mihail Šiškin on asunut Sveitsissä vuodesta 1995, mutta hän kirjoittaa edelleen venäjäksi. Šiškinin Sinun kirjeesi oli minulle Neidonhiusta suurempi lukuelämys, jos näitä voi edes rinnastaa.


Mihail Šiškin Neidonhius

WSOY 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Elena Ferrante Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante ei sanonut minulle mitään. Löysin Ferranten kirjan esittelyn Mari A:n kirjablogista. Kiinnostuin lukemaan tarinan. Jo kirjan nimestä ja etu- ja takakannesta paljastuu, että kyseessä on jätetyn tarina. Jo nimekkeen alla lukee: Eräänä huhtikuun iltapäivänä heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla, kun korjasimme likaisia astioita pöydältä.

Ferranten tarina vertautuu Botho Straussin Omistukseen, joka on kuvaus kirjakaupan myyjän muistiinpanoista, jotka tämä tekee rakastettunsa lähdön jälkeen. Mies jättää työpaikan, sulkeutuu asuntoonsa. Hänen on nyt aika arvioida elämä uudelleen.

Hylkäämisen päivät on tuiki tavallinen tarina naisesta, perheenäidistä, joka jätetään nuoremman naisen takia. Silti se on intensiivinen kuvaus jätetystä.  Onnellinen perheenäiti tulee yllätetyksi miehen kertoessa lähdöstään. Marionille lähtö on vain ilmoitusluonteinen asia ja hyvin vähäeleinen ilmoitus. Yhteinen elämä ei velvoita keskusteluun tai selityksen antamiseen. Olga jää yksin kahden lapsensa sekä Otto-koiran kanssa. Lapsilla ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä isälle. Yhtä vähän on merkitystä Olgan selviämisellä niin henkisesti kuin taloudellisesti. Yhteinen aika mitätöidään uuden seikkailun innoittamana.

Sitten hän otti omille harteilleen syyn kaikesta siitä mitä oli tapahtumassa ja sulki kotioven hiljaa takanaan jättäen minut kiveksi jähmettyneenä tiskialtaan viereen.


Olga joutuu yksin jäätyään ahdistuksen valtaan, joka syöksee hänet pohjalle, täysin hallitsemattomaan tilanteeseen. Perheelleen omistautuneen naisen on mahdoton käsittä uutta tilannetta. Marion jätti perheensä parikymppisen naisen takia. Ensijärkytys muuttuu vähitellen epäuskon kautta vihaksi, katkeruudeksi ja raivoksi, joka purkautuu väkivaltaisin kohtauksin. En pitänyt näistä kohtauksista ja olin jo vähällä jättää kirjan kesken, kun ne eivät rajoittuneet Marioniin. Kadulla Olga joutuu raivon valtaan nähdessään omat korvakorunsa Carlalla ja käy miehensä kimppuun.

Löin häntä yhä uudelleen ja hän kaatui jalkakäytävälle. Potkin häntä kerran, kaksi, kolme kertaa, mutta hän ei suojautunut.

Olgan käy sisäistä monologia tunteiden vuoristoradassa. Tarina on paikoin väkivaltainen purkaus ja paikoin taas henkeäsalpaavan älykäs kertomus menetykseen sopeutumisesta. Välillä on pakko kysyä, kuka hylkää ja mitä. Ferrante on onnistunut luomaan tarinan surun kokemisesta ja luopumista, mutta hylätyksi tulleita on enemmän kuin yksi.

Elämä on juuri tätä, ajattelin, onnen läikähdys, riipaiseva tuska, väkevä halu, ihon alla sykkivät suonet, eikä muuta. Lahjoittaakseni hänelle vielä väkevämmän tunteen, näytin malttamattomuuden ja soitin uudelleen ovikelloa.

Sinun täytyy pitää lapsia luonasi enemmän. Carla on rasittunut. Hänen täytyy suorittaa tenttejä, hänellä ei ole aikaa lapsille. Sitä paitsi sinähän se äiti olet. Katsoin häntä tarkasti. Minun oli myönnettävä, ettei hänessä olut mitään, mikä voisi kiinnostaa minua. Hän ei ollut edes sirpale menneisyyttä vaan vain jälki, jonka käsi on jättänyt seinälle vuosia aikaisemmin.

Ferrantelta on suomennettu myös Amalian rakkaus. Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono, 2002) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. Elena Ferrante on italialainen, mysteerikirjailija, joka välttelee julkisuutta, joten kirjailijanimi lienee pseudonyymi. Hylkäämisen päivät on sietämättömän syvälle menevä kuvaus jätetyn yksinäisyydestä ja tunneskaaloista, joissa yksilö joutuu mikrotasolla rypemään. Olga löytää kuitenkin luottavaisen suhtautumisen huomiseen. Pidin tästä kirjasta todella paljon.

Elena Ferrante Hylkäämisen päivät 2004

Kirja on luettu myös Oksan hyllyltä blogissa. Myös tekstissä on muutama linkki mm. Mari A:n kirjablogiin ja Kiiltomadon tekstiin.

Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat

Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat

Luin viime vuonna Ahavan esikoisteoksen Eksyneen muistikirja ja pidin siitä kovasti. Luin muistihäiriöitä käsitteleviä kirjoja aivan sattumalta useamman viime vuoden keväällä.

Taivaalta tippuvat asiat jakautuu hieman novellimaisesti neljään osaan, mutta tarinoiden välillä on tiukat yhdyssiteet, joiden avulla tarina punotaan yhteen.  Kirjan teemoja ovat ajan merkitys, surutyö ja osallisuus. En osaa hämmentyä tarinan kulusta, sillä asun itse tien varrella, joka on nimetty taivaankappaleen mukaan. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta nimi on peräisin tositapahtumasta, sillä tuo vain tulla tipahti Bjurvikenin lahdelle reilut sata vuotta sitten.

Sahanpurutalossa asuu onnellinen perhe, kunnes taivaalta tippuva jää vie äidin.

Lapsikertoja on nuori tyttö, joka pohtii ajan käsitettä ja muistojen suhdetta siihen.  Mihin perustuu sanonta Aika parantaa haavat? Saara ei halua unohtaa äitiä. Hän ei halua, että aika vie muistot.

Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa tosi huonosti on parantunut.

Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti.

Saara haluaa muistaa äidin mansikoista punaisiksi värjääntyneet sormet,  keittiön omenantuoksun, äidin kuorimat ja viipaloimat omenat, äidin matalan ja pehmeän puheen  ja verenpunaisiksi maalatut varpaankynnet.

En muista mitä se ruoka oli, mutta se tarttui kurkkuun ja pureskelu oli raskasta. Leuka oli väsynyt, pureskelin niin lujaa että viimein maitohammas alkoi heilua. Isä itki kahviin. Sen kyyneleet tippuivat mustan kahvin pintaan.  Muuten ei tapahtunut mitään.

Isän sisarta kohtaa satumainen onni, sillä hän voittaa lotossa. Annu osaa hyödyntää voiton. Hän hankkii tyhjillä olleen kartanon, Förstorgårdin.  Annu-täti auttaa, kun veli ei jaksa. Kohtalo on kuitenkin kummallinen, sillä Annun osaksi tupsahtaa uudemman kerran päävoitto.   Tällöin hän menettää kyvyn hallita tilannetta.  Uusi onnenkantamoinen on liikaa Annulle ja hän nukahtaa kolmeksi viikoksi kartanon torniin. Täti syö unissaan viedyn mehun ja korppua, kääntää kylkeä ja vaipuu uneen. Kirjaa kuljettaa pääosin Saaran kertoma tarina, dialogit sekä kirjeet. Annu katsoo dokumentin skottilaisesta miehestä nimeltä Hamish MacKay, jota salama on iskenyt viisi kertaa. Annu ryhtyy kirjeenvaihtoon tämän miehen kanssa.  Tämäkin tarina  on mielenkiintoinen., mutta Saaran ääni on kuitenkin vahvin. Tarina on niin Saaran, isän ja Annun. Lopussa tulee Krista, joka jää taustalle, tulevana ja olevana.

Te pyydätte selitystä, mutta luulen että teidän itsenne on löydettävä se. Oman kokemukseni mukaan muiden antamista selityksistä ei ole mitään hyötyä kuitenkaan.

Haluan liittää vielä kirjan lopusta lainauksen, jossa kiteytyy niin paljon tästä kirjasta. Ihmiset joutuvat kokeman paljon väärää olemalla vain väärässä paikassa väärään aikaan.  Loppujen lopuksi unohtaminen on armollista ja jopa lohduttavaa. Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.

 Taivaalta tippuvat asiat tuntuu aika ajoin sadulta ja välillä taas raadollisen todelta. Pidän Ahavan kerronnasta. Se on herkkää ja havainnoivaa. Ahava kirjoittaa kivuliaan kuulasta tekstiä.  Olen löytänyt viime vuoden aikana ne kotimaiset kertojat, joiden parissa viihdyn, ja Ahavalla on vahva sija lukemistossani.

Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat 
Gummerus. Kotikirjasto.

KIRJAT ELOKUVINA 2.

JATKUU OSA II MU--

OSA I ON A-- MCEWAN TÄÄLLÄ


HARUKI MURAKAMI NORWEGIAN WOOD

PASCAL MERCIER YÖJUNA LISSABONIIN

SUE MONK KIDD MEHILÄISTEN SALAISUUDET

DAVID NICHOLLS SINÄ PÄIVÄNÄ

AUDREY NIFFENEGGER AIKAMATKUSTAJAN VAIMO

MICHAEL ONDAATJE Englantilainen potilas

CORMAC MCCARTHYN TIE / CORMAC MCCARTHYN TIE

CORMAC MCCARTHY KAIKKI KAUNIIT HEVOSET  / ALL THE PRETTY HORSES

ANNIE PROULX LAIVAUUTISIA

PHILIPH ROTH IHMISEN TAHRA  /  THE  HUMAN STAIN

Että tämän kirjan kansi on ankea. En tiedä, johtuuko se painoksesta.

LIONEL SHRIVER  POIKANI KEVIN  / WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN

JOSÉ SARAMAGON KERTOMUS SOKEUDESTA BLINDNESS

KATHRYN STOCKETT PIIAT

SARAH WATERS SILMÄNKÄÄNTÄJÄ

WILLIAM STYRON SOFIEN VALINTA

ROBERT WALLER HILJAISET SILLAT / BRIDGES OF MADISON COUNTY

EVELYN WAUGH  MENNYT MAAILMA

NIIN TÄTÄ EI VOI UNOHTAA. Olkaapas nyt rehellisiä. Kuka huokaa siellä? Kaiketi edes joku sanoo tämän kohdalla  IHANA.

MO YAN THE RED SORGHUM / PUNAINEN PELTO

RICHARD YATES REVOLUTIONARY ROAD

En ole  lukenut kirjaa vaikka ostin sen. Pääosissa Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet. DiCaprion charmi ei vain ihastuta minua. Kirja lienee parempi tässä tilanteessa.

MARKUS ZUSAK KIRJAVARAS