Kerstin Ekman Huijareiden paraati

Kerstin Ekman on Ruotsin arvostetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita. Ekman syntyi vuonna 1933 Risingessä Itä-Göötanmaalla. Hän on työskennellyt kirjailijana, opettajana ja kriitikkona. Kerstin Ekman aloitti dekkarikirjailijana 1959. Hän on myös muissa romaaneissaan yhdistellyt dekkarigenren aiheita yhteiskunta- ja ihmiskuvaukseen ja toisaalta luontoa ja myyttisyyttä. Hän on saanut useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, mm. arvostetun August-palkinnon kahdesti vuosina 1993 ja 2003 sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994. Ekman valittiin Ruotsin akatemian jäseneksi vuonna 1978, mutta hän erosi 1989 Salman Rushdie -tapauksen vuoksi. Hän on julkaissut yli 20 teosta, joista on suomennettu kolmetoista. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin seuraavat teokset Tapahtui veden äärellä, Ikimuiston merkki, Sudentalja-trilogian.



Huijareiden paraati (Grand final i skojarbranschen) on kurkkaus kustannusmaailmaan, kirjailijoiden työhön, kirjoittamiseen, kirjoittajan persoonaan ja ylipäänsä siihen mitä kirjailijalta vaaditaan. Se on ironinen, moniääninen veijariromaani naiskirjailijan osasta, identiteetistä ja Ruotsin kulttuurielämästä 1950-luvulta nykypäivään. Ekman pohtii, onko kirjailijan pakko olla julkkis? Kaunis ja edustava Huijareiden paraatin Lillemor Troj on Ruotsin juhlituin naiskirjailija, todellinen median lemmikki. Lillemorin kirjat on kuitenkin kirjoittanut ruma ja lihava Barbro Andersson eli Babba. Lillemor väsyy valheessa elämiseen. Se piinaa häntä. Lillemor haluaa vapautua valheestaan. Babba suivaantuu ja kirjoittaa paljastuskronikan. Lillemor saa eteensä kustantajansa luona Rabben ja Sjabben -kustantamolle toimitetun paperinivaskan, jossa hänen koko uransa paljastuu valheeksi. Babba haluaa purkaa Lillemorin kanssa tekemänsä sopimuksen ja tuoda totuuden julki. Mikä olisi totuuden hinta? Olisiko voittajakilvassa voittajaa vai kaksi häviäjää?

Eräänä aamupäivänä, sinä samana syksynä, hän soitti Babballe, ja kertoi saaneensa kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hän oli voittanut. Vai oliko hän sanonut "me voitimme"? Niin eli näin, se ihminen ei vaikuttanut tippaakaan yllättyneeltä. Joskus joulukuun alkupuolella hän sitten matkusti junalla Tukholmaan, missä etsiskeli ravintola Metropolia, joka löytyikin Sveavägenin ja Odengatanin kulmasta. Siellä istui raati.

Mihin väliin sijoittuu Kerstin Ekman itse? Ekmanin toinen nimi on Lillemor ja hänkin on Ruotsin Akatemian jäsen. Kirjan sanotaan olevan autofiktio. Autofiktio genrenä on hyvin suosittua tällä hetkellä. Kirjan sivuilla vilisee niin ruotsalaisten kuin ulkomaisten kirjailijoiden nimiä.



Huijareiden paraati kertoo petoksesta, valheesta, vuosikymmeniä kestäneestä huijauksesta, josta ei voi perääntyä kasvojaan menettämättä. Kirja kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä, kateudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Lillemor loistaa parrasvaloissa, juhlii illanvietoissa, hymyilee lehtien kansissa, jakaa nimikirjoituksia, pääsee Ruotsin Akatemian jäseneksi. Toinen tekee työn sivullisena ja saa vain rahallisen korvauksen. Hän ei ole mitään, kukaan ei arvosta hänen kirjallisia kykyjään. Kirjan aikajanana on vuosikymmenet, joiden aikana toinen menestyy ja toinen polkee paikallaan. Kulissien murtaminen pilaisi kaiken olleen, vuosikymmenten työn. Kuitenkin Lillemor osallistuu kirjojen kehittelyyn, rakenteen muokkaamiseen. Naiset kehittelevät yhdessä aiheita ja elävät ajoittain likellä toisiaan. Kumpikin ymmärtää, että totuuden kertominen ei jakaisi rooleja toisin, vaan mitätöisi kummankin työn ja loppujen lopuksi kumpaisenkin saavutukset vaiettaisiin hienotunteisesti.

Sinä olet seitsemänkymmentäkuusivuotias, minä sanoi.

Aivan, ja eiköhän se ole sopiva ikä lopettaa. Kirjailijat vaikenevat.

Vai että sillä lailla, minä sanoin. Minut siis vaiennetaan, ja sinä istut edelleen siellä akateemisessa päiväkodissasi ja kirjoitat muistiinkirjoituksia ja pidät johtajanpuheita ja liehut Nobel-juhlissa. Niinkö sinä olet suunnitellut? Täh!

Huijareiden paraati on upea kirja. Itse en henkilökohtaisesti ole avoimien loppujen ystävä. Sen sijaan minulle on yhdentekevää päättyykö kirja surullisesti vai onnettomasti. Huijareiden paraatin loppu ei kuitenkaan voisi olla toisenlainen. Ekmanin kieli vangitsee lukijan, se on ainutlaatuisen kaunista. Omaelämäkerrallisen osuuden ajatukset kulkevat mukana lukijan ajatuksissa, kuten tässä sanomatta jäävät mielleyhtymät.

Olipa kerran nainen, joka näki ison, paksun rupikonnan, jonka oli määrä pian synnyttää. Hän sanoi: Tulenko auttamaan sinua, kun hetkesi koittaa? Se oli tietysti pelkkää pilaa. Mutta eräänä päivänä nainen kutsuttiin kiven alla olevaan koloon. Hän auttoi olentoa, joka tuskin oli rupikonna, synnytyksessä. Ja sai hopealusikoita.

Kerstin Ekman Huijareiden paraati
Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Merete Mazzarella Elämä sanoiksi

 Olen lukenut lähes kaikki  Merete Mazzarellan suomennetut kirjat ja omistan niistä useimmat. Olen "repinyt" palasiksi opinnoissani muutamankin kerran Tähtien väliset viivat ja Illalla pelataan Afrikan tähteä identiteettikäsitteen selvityksessä. Luin tämän Mazzarellan kirjan yhteen menoon, en halunnut hajottaa lukemista pirstaleiseksi. Lukijalle on hyödyksi aiemman tuotannon tunteminen ja hallinta, koska Mazzarella viittaa aiempaan hyvin paljon, mutta ei kertaile niinkään. Tuotannon tunteminen ei ole edellytys, mutta se avartaa omaa lukukokemusta. Edelllinen lukemani Mazzarella oli Ainoat todelliset asiat, jonka alku oli jo huimaava, en ole vieläkään unohtanut sitä. Toisaalta luettu on myös painolastina tällaista selostusta tehdessä.


Merete Mazzarella ( s. 1945), fil.tri, suomenruotsalainen kirjailija, kolumnisti ja kriitikko, pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Merete Mazzarella on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia, romaaneja ja kolumneja. Suuri osa hänen tuotannostaan on myös suomennettu. Merete Mazzarellan taustasta voinee kertoa, että hän suomalaisen isän ja tanskalaisen äidin tytär eli erikoinen sukunimi on ensimmäisen avioliiton perua. Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki.

Merete Mazzarella on elänyt kirjoittaen ja opettanut muita kirjoittajia. Hän on kirjailijanuransa varrella kehittänyt tunnistettavan ja puhuttelevan esseetyylin, jonka perustan hän ammentaa omasta elämästään. Elämä sanoiksi (Att berätta sig själv, 2013) on ideakirja jokaiselle, joka tahtoo kertoa elämäntarinansa, sillä se nivoo yhteen elämäntarinan kertomiseen vinkit. Omaelämäkerta on autofiktio faktan ja fiktion välissä.

Merete Mazzarella hallitsee ironian: Kerran kun olin signeeraamassa kirjojani helsinkiläisessä kirjakaupassa, muuan rouva tuli sanomaan minulle: "Olen elänyt niin kiinnostavan elämän että ystäväni tapaavat sanoa, että saisin minkä kirjallisuuspalkinnon tahansa, jos vain ryhtyisin kirjoittamaan siitä." Tyydyin varmuuden vuoksi hymyilemään kohteliaasti, mutta kaikessa kirjoittamisessa on tietenkin kaksi puolta: totta kai täytyy olla jotain mistä kirjoittaa, mutta täytyy myös osata kirjoittaa.

Merete Mazzarella käy läpi muistamista, mitä me muistamme ja minkä me muistamme kerrottuna. Hän toteaa, että kertoipa ihminen itselleen tai muille, hänen elämänkertomuksensa on kertomus identiteetistä ̶ kaikissa kolmessa merkityksessä.

Kirjoittamisen lähtökohtana Mazzarella näkee, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta kirjoittavan on saatava aloittaa itsestään. Kuten näkyy, olen jo aloittanut itsestäni ja minun täytyy jatkaa itsestäni vielä tovi, jotta pääsen vähitellen eteenpäin.

Mazzeralla nostaa esiin muistojen kirjon ja oman elämänsymbolit: omat muistannat, kerrotut muistot, muistikirjat, kuvat, esineet hajut, tuoksut jne. Monet muistot ovat kollektiivisia ja jakautuvat luettuna tai puhutttuna lukijan omiin muistoihin, kokemuksiin ja elämyspiiriin. Mazzarella muistuttaa, että ei tarvitse olla ikääntynyt kirjoittaakseen itsestään.

Toisaalta Elämä sanoiksi avautuu jokaiselle, joka haluaa pohdiskella elettyä elämää. Mazzarella ei juttele lukijalle, vaan hänen ilmaisunsa on sivistyneen hallittua ja dialogi hyvin kohteliasta. Lukijan ei tarvitse tuntea omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tarvetta tarttuakseen tähän kirjaan. Lukija voi olla jossain elämän taitekohdassa tai hän halua tutustua omaan elämäänsä. Ihmisen elämä on jatkuvasti myllerryksissä, kun rakkaus loppuu, työpaikat vaihtuvat, perheen kokoonpano muuttuu jne. En etsinyt opaskirjaa, vaan tartuin tietoisesti tekijän uutuuteen.

Erilaisissa elämäkerrallisissa yhteyksissä Mazzarella mainitsee muun muassa Marcel Proustin, Muumipapan, Tito Collianderin, Anton Tsehovin, Albert Camusin, Annie Lamottin, Patrik Süskindin, Christer Kihlmanin, Doris Lessingin, Claes Anderssonin, Siri Hustvedin, Stephen Kingin sekä Märta ja Henrik Tikkasen. Mazzerella avaa näin uusia yhteyksiä ja näkökulmia kertojiin.

Mazzarellan viittaukset Illalla pelataan Afrikantähteen ovat koskettavia ja toteavia. Jotkut asiat oli helppo kirjoittaa etäällä, vieraalla kielellä, asianosaisille avautumattomina. Toisaalta hän katsoo tulevaan toiveineen. Uskon, että uteliaisuus omiin juuriin käy liian ylitsepääsemättömäksi jossain vaiheessa kunkin omassa elämässä. Kirjan lukeminen vieraalla kielellä vaatii kuitenkin jonkinlaisen kielen hallinnan.

Mazzarellan teksti on kaunista ja  runollista. Tämä ei ole perinteinen luovan kirjoittamisen opas harjoituksineen. Tämä on enemmän. Elämäntarinaa ei voi opettaa, se eletään.

Merete Mazzarella Elämä sanoiksi

Tammi 2013.

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren (s. 1963) on kirjailija ja toimittaja. Lindgrenin vuonna 2013 ilmestynyt romaani Kuolema Ehtoolehdossa (Teos) sai innostuneen vastaanoton. Aikaisemmin hän on julkaissut teokset Sivistyksen turha painolasti, Leif Segerstam NYT, Musiikki on vakava asia ja Orkesterin koskettimilta pianon palkeille. Yellow Film & TV Oy on ostanut oikeudet Minna Lindgrenin romaaniin Kuolema ehtoolehdossa. Helsinkiläiseen palvelutaloon sijoittuvan tarinan elokuvaversion käsikirjoittaa ja ohjaa Neil Hardwick.

Ehtoolehdon pakolaiset on satiirinen ja ilkamoiva ilottelu. Pidin enemmän tästä trilogian kakkososasta. Lindgren ei tarvitse dekkarigenren aineksia ehtoolehtoon. Kuolema kutsuu kyllä tanssiinsa aikanaan. Ilkamointi ei tapahdu tässä vanhusten kustannuksella, vaan ensimmäisen kerran nähdään, mistä huomispäivän vanhukset on tehty. Lapsenlapset eivät käy velvollisuuskäynneillä naureskelemassa tai lapset kärsi tunnontuskia vierailuvelvoitteesta. Ehei, tässä estradilla toimijoina ovat ikäihmiset, jotka elävät elämäänsä.

Ehtoolehdon asukkaiden on lähdettävä evakkoon, sillä palvelutalo on laitettu remonttiin, paketoitu muoviin, saarrettu rakennustelinein, uhrattu hirveään meluun, katkottu vesistä, rajattu tiloista ja omaisuus pakattu muuttolaatikoihin. Döden, döden, döden ja Kukko kiekuu kajahtelevat jälleen käytävillä. Siirin ja Irman kahvihetken keskeyttää kylpyhuoneesta kajahteleva: Saatana, saatanan paska. Remonttimies tekee naapurusten välille oikotien. "Hyvää huomenta, minä olen Siiri Kettunen", hän sanoi ja ojensi kätensä. "Anteeksi, että minä olen kylpytakissa, mutta en osannut odottaa teidän tulevan tänne tällä tavalla." Virolaiset ja puolalaiset, suomeksi kiroilevat työmiehet aloittavat putkiremonttipiikkauksen hävyttömän aikaisin muutaman tunnin etuajassa asukkaiden aamusta. Joka paikassa on pölyä, tavaraa katoaa, seiniä särkyy, joten asukkailta alkaa mennä hermot. Tablettitietokoneeltaan Irma kaivaa tietoa remontista ja remontoijasta.


Filippiiniläinen jalkahoitaja Elelibeth Bandong ja espanjalainen yöhoitaja yrittävät rauhoitella asukkaita, mutta he eivät ymmärrä vanhan miehen sanavarastoa. Vanha kumarainen mies hätäilee, että onko Neuvostoliitto hyökännyt Helsinkiin? Hän puhuu hädissään asemasodasta ja pommisuojasta.

Toiminnanjohtaja Sinikka Sundström yrittää rauhoittaa asukkaita remontista vastaavan kanssa. Projektipäällikkö aloittaa tutun kuuloisesti Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana. Hän jatkaa seikkailun esittelyä fläppi-taulun avulla. Sundström valistaa, että asukkaat eivät kuole janoon, että käytävien muoviset vesisäiliöt täytetään niin usein kuin tarve vaatii. Anna-Liisa huomaa ja keskeyttää aina kuullessaan virheen. Hän on eläkkeelle jäänyt opettaja, mutta hän ei ole jäänyt eläkkeelle suomenkielestä, hän on yhä se sama Anna-Liisa, filosofian maisteri, äidinkielen opettaja, koulutettu vanhus. Miisa Sievänen kulkee ohi ja toteaa, että turha tästä on alkaa huolestumaan. Alkaa huolestumaan huutaa Anna-Liisa hänelle harvinaisesti. Koko elämäni minä olen kitkenyt vääriä infinitiivimuotoja pois nuorison kielestä ja tässä on tulos.


Tapahtumapaikkana on Helsinki, Hakaniemi, Hakaniemen halli sekä Ehtoolehto. Siiri kulkee raitiovaunuilla, hän rakastaa muistojaan, kuinka asui osoitteessa Runeberginkatu 56. Helsingin katujen nimet vilahtelevat kirjassa tiuhaan rakentaen muistoja. Eli jotain jää lukijalta hiipumaan, jos kartat ja kantakulmat eivät avaudu. Anna-Liisa ja suurlähettiläs tuntevat arvonsa yhä ja rakkautensa.

Hän oli nähnyt palvelutalon nuorten rakastavaisten, Anna-Liisan ja suurlähettilään, astuvan ulos hissistä. Suurlähettiläs oli pukeutunut siistiin arkiasuunsa, suoriin harmaisiin housuihin ja ruskeaan tupakkatakkiin, ja jalassa hänellä oli hyvin plankatut ruskeat nahkakengät. Hän talutti Anna-Liisaa käsipuolesta niin kuin herrasmiehen kuuluikin.

Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on, kun Siiri ja Anna-Liisa istuvat Laajalahdentien ranskalaisessa ravintolassa keskustelemassa. Tähän kohtaukseen on pakko pysähtyä ajattelemaan.

"Minun on niin ikävä Hercule Poirot'ta", huokaisi Siiri.
"Ainahan sinä voit lukea Agatha Christien dekkareita", Anna-Liisa huomautti.
"Voi, ei se ole ollenkaan sama asia. Nehän ovat aika lapsellisia kirjoja, mutta kun televisiosta näytetään ihania 30-luvun autoja ja vaatteita ja taloja - se on ihanaa."

Suurlähettiläs kertoo liiketoimistaan ja nostaa esiin omistamansa asunnot kantakaupungissa, joista joku voisi vapautua. Että he voisivat lähteä kommuuniin Hakaniemen asuntoon. Ehtoolehdon Siiri, Irma, Anna-Liisa ja suurlähettiläs Onni Rinta-Paakku ja Margit päätyvät kimppakämppä ratkaisuun eksoottisessa Hakaniemessä. Omin voimin nämä arjen sankarit päättävät selvitä arjesta. Tässä tulee esiin hyvin vanhuuden voimavarat, kuinka yksilö löytää tiukan paikan tullen toimintakykyä, valmiutta ennen tehtyihin asioihin, hän pystyy palauttamaan entistä elämäänsä. Kommuunissa ruoka ei tule valmiina pöytään, tarveaineet eivät ilmaannu tyhjästä. Edes ruokaohjeet eivät ole mielessä, mutta onhan Irman Ipad. Hakaniemen seutukin on muuttunut ja kansainvälistynyt. Siiri ja Irman maailma laajenee ja ihmeellistyy. Psykologiassa puhutaan kunkin ikäkauden kehitystehtävistä. Jo edellä esitetty voimaantuminen on sitä. Myös Anna-Liisan ja suurlähettilään suhde on tähän luokiteltavissa eli ihmiset voivat löytää toisensa vanhoinakin. Arjessa Margit käy Einon luona Oravan Pesässä, jossa puoliso tekee kuolemaa, toisessa hetkessä hän rientää huovutuskurssilta kirjallisuuspiiriin. Kommuunissa kotihoito rientää apuun ja kotihoito näyttäytyy varsin tunnistettavana ja toimeliaana.

Jemina Koutamo-Navaglotu saapuu esittäytyen olevansa läntisen Helsingin kotihoidosta vastaava kotihoito-ohjaaja, määräaikainen ja osa-aikainen vuorotteluvapaasijainen, päivää. Hän määrittelee kaikkeen vastaukset periaatteelle Kiitos ei, Kiitos ei, Ei ja en. Hän toimii aivottoman robotin tavoin, joka ei kykene muokkaamaan liturgiaansa millään tavoin tilanteisiin ja kuhunkin asiakkaaseen soveltuvaksi.

Sitten kohtaamme pirteän Emilian.

"Emilia heippa, Helsingin läntisen piirin kotihoidosta. Sori, oon myöhässä, mulla ei ole ajokorttia. En osannut tulla tänne, kun en ole ennen käynyt Hakaniemessä ja tulin julkisilla. Meidän osastonhoitaja sanoi, että Hakaniemestä ei saa parkkipaikkoja ja tämän kuun parkkirahatkin on jo käytetty loppuun. Eikä mulla tosiaan ole ajokorttia."
"No, mutta ...nythän sinä kuitenkin olet perillä. Haluatko vähän juotavaa, ulkona taitaa olla kuuma."

Emilia romahti hikisenä sohvalle ja joi kun pieni lapsi minuuttiaikataulun uuvuttamana. Siirille valkenee paljonkin tytön puheista. Roolit kääntyvät pian päälaeilleen. Elämänkokemuksen avulla Siiri huomaa, että tytön asiat eivät ole kunnossa. Hän piipahtaakin läheiseen apteekkiin ostoksille ja joutuu selvittämään, että ei itselleen moista testiä tarvitse. Siinä kun toimelias Siiri saa positiivisen testituloksen tyttöparalle, niin Anna-Liisa lähinnä tukehtuu Emilian kielenkäyttöön.


Nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta ja hymyilin tahallisesti tietyissä kohdissa. Tämä olisi oiva opaskirja kotihoitojen ohjenuoraksi. Asiakas voi olla monin verroin koulutetumpi. Tämä kirja on niin nuoren kuin vanhan luettava, sillä enemmin tai myöhemmin kirjan asiat voivat tulla eteen omalla kohdalla tai omassa perheyhteisössä. Kukaan meistä ei tiedä omaa kohtaloaan tai elinkaarensa pituutta, sillä nurkan takana voi odottaa yllätys. Viime elokuussa kävin katsomassa kolmekymppistä ystävääni. En ollut ikinä nähnyt niin montaa sen ikäistä syömässä, syötettävänä ja autettavana. Se olisi voinut olla työpaikan ruokala, mutta illuusion särö syntyi avun tarpeesta ja liikkumisen apuvälineistä. Pitkälle koulutettuja, nuoria aikuisia, joiden pitäisi luoda juuri kiihkeintä työuraa. Viisikymppisiä joukossa oli muutama. Hieman päälle kaksikymppinen nuori, kaunis nainen kehui olevansa kurssilla kahdeksatta kertaa ja silmät loisti kirkkaina fosforinvihreässä Sopurissa. Ehtoolehdon ikätolppa voi olla heille haaste etenevässä sairaudessa. Sairaudelle julkiset kasvot antanut laulajatar oli muovannut oman käsitykseni liian ruusuiseksi. Itse asiassa Ehtoolehdon hahmot ovat varsin onnekkaita ja saaneet hyvät kortit käteensä.


Ehtoolehdon pakolaiset on erinomainen kirja ja päivittää ikäihmisen kasvot tähän päivään. Aivan varmasti katson aikanaan myös Neil Hardwickin elokuvan. Lindgrenin satiiri puree. Tämä on erinomainen ja elämäniloinen kirja.

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014. Arvostelukappale

Daphne Kalotay Bolšoin perhonen

Daphne Kalotay on syntynyt Kanadassa, mutta kasvanut New Jerseyssä, jonne hänen kanadalainen äitinsä ja unkarilainen isänsä muuttivat. Kalotay väitteli kirjallisuustieteen tohtoriksi Bostonin yliopistossa, jossa hän on opettanut luovaa kirjoittamista. Hän on aiemmin julkaissut novellikokoelman, mutta Bolšoin perhonen on hänen esikoisteoksensa.

Alkuperäinen kirjan imi on Russian winter, mutta suomalaiselle lukijalle Bolšoin perhonen on viehkeämpi. Bolšoin perhonen on haikean elegantti lukuromaani, varmasti keskitasoa parempi lajissaan. Se kertoo rakkaudesta vaikeissa olosuhteissa, kovasta työstä unelmien eteen sekä vanhenevan tanssijan tuskaisen riipaisevista muistoista.

Nina Revskaja on Bolšoin baletin entinen prima ballerina. Hän häikäisi tanssillaan aikoinaan niin taiteilijapiirit kuin itse Stalinin. Tarina etenee eri aikatasoilla, välillä Nina Revskaja on balettikoulun aloitteleva oppilas, toisaalla kipujen ja särkyjen keskellä oleva vanhus, seuraavassa hetkessä hän tanssii taas uransa huipulla, rakastaa, kunnes taas näkökulma on Bostonin arjessa. Nina Revskaja eli Neuvostoliiton loiston, mutta koki elämässään myös sen hallinnon toisen puolen. Aikavaihtumat tapahtuvat varoittamatta, mutta ehjästi. Kalotay hallitsee monitasoisen kerronnan tyylikkäästi.

Mutta nyt ne korut myytäisiin huutokaupalla. Siinä menisivät todisteet. Siinä menisi vahvistus. Grigori oli varmaan huokaissut, koska Zoltanin ääni muuttui huolestuneeksi, kun hän kysyi: ” Grigori, mitä sinulle oikeastaan kuuluu?”

KOHDE 71: Rannerengas Baltian meripihkaa n. 1880, KOHDE 72: Riippuvat korvakorut Baltian meripihkaa n. 1880, KOHDE 72A: Riipus Baltian meripihkaa, * n. 1880

*Vaikka tämä esine ei olekaan suoraan Nina Revskajan korukokoelmasta, uskomme, että koko sarja kuuluu Anton Samoilovin valmistamaan alkuperäiseen korusettiin.


Nykyhetkessä Nina Revskaja elää Bostonin huoneissaan ja liikkuu pyörätuolilla, lohtunaan muistot ja korut sekä harjaantunut kyky kestää kipua. Drew Brooks työskentelee huutokauppakamarissa ja järjestelee korujen myyntiä. Hänen ensimmäinen huutokauppahankintansa on granaattisormus, jonka hän tekee isoäitinsä perintörahoilla. Minkälainen on suomalaisen Riitta-mummin tarina?

Venäjänkielen professori Grigori Solodin yrittävää selvittää ainutlaatuisten meripihkakorujen taustaa omalta osaltaan. Grigori Solodin tutkii Nina Revskajan puolison runoilija Viktor Jelsinin tuotantoa. Hänellä on omistuksessaan meripihkainen kaulakoru, joka pysytään sitomaan Ninan kokonaisuuteen kuuluvaksi teknisesti, mutta kukaan ei kerro sen tarinaa. Drew Brooks ja Grigori Solodin haluaisivat ylittää rajan, jota Nina Revskaja ei ole halukas raottamaan. Nina oli elänyt elämäänsä siten, että sitä oli säädellyt ankara kurinalaisuus ja tunteiden hallinta. Korujen myyminen oli keino unohtaa koruihin kasaantunut muistojen painolasti. Nina haluaisi vapauttaa itsensä korujen tuottamasta tuskasta, kun taas Drew sekä Grigori haluaisivat löytää avaimen menneisyyteen.

Kirjassa selvitetään, kenelle korut on alun perin tarkoitettu, ja miksi ne ovat ajautuneet erilleen? Miksi joskus on helpompi unohtaa kuin muistaa.

Pitkään harkittuani lähetän teille tämän kirjeen ja oheisen valokuvan. Ehkä olette jo tunnistaneet nimeni lähettäjän tiedoista, muistanut ehkä ensimmäisen kirjeen, jonka lähetin kolmekymmentä vuotta sitten lyhyen tapaamisemme jälkeen, kun minä.

Bolšoin perhonen oli minulle täydellinen lukunautinto pääsiäisen pyhien kiireettöminä päivinä, auringon lämmittäessä pihakeinussa. Nautin tekstistä koko ajan. Se ei polkenut hetkeäkään paikallaan. Vain hyvä kirja kuljettaa lukijaa näin, lukija keksii ja yhdistää asioita vähitellen. Kirjassa ei ole lässähtävää loppua, jossa viimeisellä sivulla kerrottaisiin kaikki. Kalotay arvostaa lukijaansa. Otin lukutuokiollani osaa Kirjasähkökäyrän Lukuiloa Perhoslaaksossa - haasteeseen


Daphne Kalotay Bolšoin perhonen
WSOY 2011. Kotikirjasto.

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson (s. 1970) on julkaissut aiemmin neljä romaania (Var det bra så?, Du är allt - så svensk?, Duck City ja Slutspelat). Hän asuu synnyinkaupungissaan Tukholmassa ja toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona muun muassa Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä.

Ester Nilsson on runoilija ja esseisti. Hän rakastuu pohjattoman syvästi kuvataitelija Hugo Raskiin. Esteriä pyydetään pitämään esitelmä taiteilija Hugo Raskista. Yleisön joukossa on taiteilija itse, ja näin tarinan osapuolet tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. Ester Nilssonin ja Hugo Raskin välille kehittyy suhde, mutta suhteen merkitys painottuu eri tavoin näiden henkilöiden välillä. Ester hylkää suhteensa Pehriin käsittämättömän vikkelästi muuttaen äitinsä luo aluksi. Ester ei voi selittää täydellistä ja pakahduttavaa rakastumistaan nuoruuden huumalla, sillä hän on jo 31-vuotias aikuinen nainen eikä tytönhupakko.

Ester rakastuu pyyteettömästi, intohimoisesti, mutta kun pyyteettömyys karisee, niin jäljelle jää omistamisen halu, pakottaminen ja vaatiminen. Toista ihmistä ei voi pakottaa vastaamaan omiin tunteisiin. Ester tajuaa toimintansa, mutta hän ei pysty toimimaan toisin. Hän jahtaa, soittaa, lähettää tekstiviestejä, kulkee ja kiertää kortteleita näkemisen toivossa. Jo lukija ahdistuu hänen hullaantumisestaan ja rakastamisestaan. Aluksi Ester on kuin pieni hiiri, joka elää murusilla ja tuokioilla, joita toinen suo. Hugosta kehittyy pakkomielle, jota on saatava aina vain enemmän. Hyvin harva ihminen kestää noin ahdistavaa ja päällekäyvää ihmistä. Aluksi toisen kiinnostus hivelee Hugon narsistisuutta.


Hugo käyttää valtaa, mutta en tuomitse hänen vallankäyttöä. Mitä tiukemmin toinen kietoutuu kiinni, tarrautuu lähelle, hyökyy päälle, niin sitä varmemmin Hugo perääntyy.

Kello oli vähän vaille yksi, ja Ester odotti Hugon kotikadun liepeillä hetkeä, jolloin saisi soittaa ovikelloa. Tapaaminen ei hermostuttanut häntä. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia keskustella tuntikausia kiinnostavista aiheista. Ainoa epämääräinen huolenaihe oli ajatus, että hän menettäisi tulevaisuuden, johon hänen kaipuunsa oli jo tehnyt pesän.

Tarina on analyysi vallasta ja pakkomielteestä, mutta samalla ironinen ja haikea oodi omalle halulle rakastaa, mutta lopullinen niitti sille, että toista ei voi pakottaa rakastumaan itseensä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa ympärilleen, taitelija liikkumavaraa ehkä enemmän. Hugo on vallankäyttäjä, mutta hän on myös perääntyjä. Hän lähtee mukaan, mutta eihän hän tunne alussa toisen läheisriippuvuutta. Ei kukaan pysty vannomaan ikuisuuden valoja ensi tapaamisilla. Sänkyyn menokaan ei siihen velvoita meidän yhteiskunnassa.

Jollakin tasoilla lukemani tuo mieleeni palkitun ranskalainen Emmanuèle Berheimin kirjan Hänen vaimonsa eli toinen nainen. Se on armoton kuvaus parisuhteen tasapainoilusta, kuinka pikaiset kohtaamiset eivät riitä Clairelle, ja hän ryhtyy pakkomielteen omaisesti keräämään esineitä, jotka liittyvät rakastettuun. Vaikka Esterin päässä ystävätärkuoro pyrkii saamaan Esterin ajatuksia järkiintymään, niin siitä huolimatta tämä toimii rakastamisen vimmassa. Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi kertoo ketun kesyttämisestä, rakastamisesta, erosta, kuinka päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi...Joka kerta kun esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.

Omavaltaista menettelyä on hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen tarina kahden ihmisen välisestä suhteesta. Tarinana se on huomattavasti monimutkaisempi kuin lukukokemuksena, sillä se jäi mieleen ja ajatuksiin. Omavaltaista menettelyä on erinomainen kirja rakastamisen vaikeudesta ja toisen ihmisen kohtelusta puolin ja toisin. Missä menee rakastamisen oikeus ja missä astuu kuvaan alistamisen vääryys? Omavaltaista menettelyä on virkistävä lukukokemus, joka saa ajattelemaan rakastamisen taitoa.

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta
Siltala 2014. Arvostelukappale.

Marjut Hjelt Lapsuuden sadut ja seikkailut

Me kaikki muistamme lapsuutemme rakkaat kirjat, joita lukemalla pääsimme seikkailuihin, toisiin taikamaailmoihin, kiinnostavan tiedon sekä mielikuvituksellisen sanankäytön ja kuvituksen pariin. Sanat, kuvat ja tarinat ovat piirtyneet mieliimme, jossa ne yhdistyvät muihin elämämme kuviin ja tarinoihin.

Lapsuuden sadut ja seikkailut kertoo elävästi klassisista satuteoksista ja -hahmoista, satujen rakastetuista kirjoittajista ja keräilijöistä. Kirjan sivuilla seikkailevat tunnetut hahmot aina Punahilkasta Muumeihin ja Jörö-Jukasta Tarzaniin. 1500-luvulta alkaen olevan upean kuvituksen myötä lapsuuden aarteet palautuvat takaisin yöpöydällemme.

Lapsuuden sadut ja seikkailut jakautuu seitsemään osioon: Satujen maailma, Kuvien taikaa, Monilahjakkaat satujen uudistajat, Seikkailuja ja pikkunaisia, Huviksi ja hyödyksi, Tietoa ihmisistä ja maailman ihmeistä, Menneen etsimistä tulevaisuutta varten. Lapsuuden saduissa seikkaillaan maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa ja lapsuuden tutut sadut palautuvat mieliin.


Teos pohjautuu Kansalliskirjaston kansainväliseen Brummeriana-lastenkirjallisuuskokoelmaan, jonka Kansalliskirjasto osti 1990-luvun alussa tunnetulta lastenkirjojen kerääjältä, professori Markus Brummer-Korvenkontiolta. Yli 22 000 kirjan kokoelma on kansainvälisestikin merkittävä lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävien ja tutkijoiden aarreaitta, jossa on todellisia harvinaisuuksia. Kirjan loppuun on liitetty Brummerianan harvinaisten kirjojen luettelo, jonka Markus Brummer-Korvenkontio on laatinut.

Olipa kerran kirja -johdannossa Hjelt kirjoittaa, että lapsuuden aarteet ovat osa henkistä perintöämme. Siihen kuuluu kaikki se kauno- ja tietokirjallisuus ja kaikki ne lehdet, joita painotuotteiden olemassaolon ajan on huviksi ja hyödyksi luettu. Samoin siihen kuuluvat kaikki ne kuvat, pelit ja paperinuket, joiden kanssa on vietetty aikaa.


Brummeriana-kokoelma sisältää koti- ja ulkomaisen lasten ja nuorten kauno- ja tietokirjallisuuden lisäksi aapisia ja koulukirjoja, hakuteoksia, lehtiä, seurapelejä, koulujen opetustauluja, lastenkulttuuriin liittyviä julisteita ja joitakin pieniä painotuotteita, kuten paperinukkeja. Kokoelma ei rajoitu suomalaiseen kulttuuripiiriin.

Satujen maailmassa Hjelt luo katsauksen muun muassa Satujen pioneereihin, Ranskalaisen sivistyneistön annista satuihin, Satujen tutkimuksen alkuun. Tässä yhteydessä esitellään Grimmin veljesten keräämiä kokoelmia. Nämä klassikot elävät yhä kuten Punahilkka, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Hannu ja Kerttu, Bremenin soittoniekat jne. Grimmin saduissa on maahisia, kääpiöitä, vedenneitoja jne. Miten faabelit eroaa saduista? Faabelit ovat usein eläimistä kirjoitettuja kertomuksia, joissa eläimet käyttäytyvät ihmisten tavalla. Kansansaduista taidesaduiksi kappaleessa tutustaan mm. Zacharias Topeliuksen ja H. C. Andersenin satuihin. Sadun mukana maalla, vedessä, ilmassa ja avaruudessa on hyvä muistutus, että fantasiaa oli ennenkin. Kuolemattomissa satuhahmoissa kohdataan Jörö-Jukka, Liisa ihmemaassa, Nalle-Puh, Peter Pan sekä Petteri-Kaniini. Eläinhahmoissa ja sankarilapsissa on monia tuttuja hahmoja.

Yksi vanhimpia ja myös huonokuntoisimpia omia kirjojani on ruotsalaisen Laura Fitinghoffin Hallatunturin lapset, joka kertoo 1860-luvun nälkävuosina orvoiksi jääneistä seitsemästä sisaruksesta ja heidän vuohestaan. Kirjani on 3. painos vuodelta 1952. Kirja on hieman kärsinyt ja selkämys repsottaa.

Kuvien taika tekee katsauksen varhaisiin kuvakirjoihin, joita alkoi ilmaantua vasta 1800-luvulla. Kuvia oli aiemminkin oppi- ja tietokirjoissa. Kuvilla haluttiin elävöittää tekstiä ja lisätä lasten lukuintoa. Kuvakirjasta puhutaan vasta silloin kun kuvalla on yhtä suuri tai suurempi osuus kuin tekstillä. Kuvilla nähtiin oma esteettinen arvo, mutta toisaalta niiden pelättiin tukahduttavan lapsen oman mielikuvituksen.

Monilahjakkaissa satujen uudistajissa tutustutaan Zacharias Topeliukseen ja Tove Janssoniin. Tove Janssonin osalta olisi voinut painottaa kirjailijan suomennettua tuotantoa sekä näiden ilmestymisvuosia suomenkielistä lukijaa silmällä pitäen.


Seikkailuja ja pikkunaisia johdattaa lukijan klassisista sankareista Jules Verneen ja Tarzaniin. Iki-ihanissa tyttökirjoissa paneudutaan niiden alkulähteille. Jokainen meistä muistaa lapsena lukemansa ihanat kirjat. Hjelt kirjoittaa, kuinka tyttökirja juontaa juurensa keskiaikaisesta neitosäädylle tarkoitetusta uskonnollisuutta ja neitsyyttä korostavasta kirjallisuudesta. Toki tytöt ovat lukeneet Viisikkoja siinä missä pojatkin ja ahmineet hevoskirjoja. Hjelt muistuttaa, että tytöt eivät kuitenkaan ole koskaan tyytyneet osaansa kodinhoitajina. Tämän päivän tyttökirjoissa käsitellään vaikeitakin asioita muun muassa vaikeita kotioloja, teiniäitejä, uusioperheiden perhesuhdenimityksiä, huumeita, aborttia jne.

Huviksi ja hyödyksi kertoo muun muassa lehdistä ja sarjakuvista. Lapsille on julkaistu opettavaisia aikakausilehtiä 1700-luvulta lähtien. 1800-luvun lopulla ilmestyi Suomessakin viitisenkymmentä lapsille ja nuorille tarkoitettua lehteä, sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Lehdissä oli opettavaisten kertomusten lisäksi myös erilaista puuhaa, tietoa, runoutta ja lasten kirjoituksia. Lisäksi oli lasten ja nuorten joululehtiä. Lastenlaulukirjojen juuret ovat jo keskiajan kaupunkikouluissa. Myös näytelmiä julkaistiin lasten lehdissä. Pelit, kuvataulut ja julisteet ovat jo osin kadonnutta kulttuurihistoriaa. Brummerianassa on noin 400 peliä. Seurapelit ovat huonosti säilyneitä, koska laki niiden talletusvelvollisuudesta Kansalliskirjastoon tuli voimaan vasta 1970-luvulla.

Tietoa ihmisistä ja maailman ihmeistä osiossa korostuu kasvatus ja opettaminen. Lukutaidosta ja käytöstavoista aihe pohjaa siihen, että 1600-1700 -luvuilla lapsista haluttiin kasvattaa siivoja ja nöyriä kristittyjä. Hyvillä ohjeilla ja ohjauksella lapset pyrittiin pitämään Herran nuhteessa. Kunnon kristityn oli hyvä osata lukea, joten aapiset oli tarpeen. Maailma avautuu osuus tuo esiin luontokirjat. Maita ja kansoja astuttaa esiin matkakirjat ja kulkijat, Henkilökuvien myötä merkkihenkilöt pääsivät kirjoihin.

Menneen etsimistä tulevaisuutta varten osio kertoo Markus Brummer-Korvenkontion tarinan ja taustan, ja kartoittaa syitä lasten kulttuuriperinnön säilyttämiseen. Mikä merkitys kuvilla, peleillä ja kirjoilla on?


Lapsuuden sadut ja seikkailut on upea kirja, tietynlainen muistikirja lapsuuteen. Tyttökirjat ovat olleet voimakkaasti esillä viime aikoina. Moni on kerännyt omat listansa. Jostain mielen sopukoista tekijät ja nimekkeet löytyvät paperille, vaikka niiden lukemisesta on kauan. Jokaisella on oma lukuperintönsä ja kirjallinen taustansa. Lapsuuden sadut ja seikkailut on hieno käsikirjateos omaan kirjahyllyyn.

Marjut Hjelt Lapsuuden sadut ja seikkailut
Into Kustannus 2014. Arvostelukappale.

Ann Cleeves Viiltoja

Ann Cleeves (s. 1954) on kirjoittanut yli 20 romaania, joista on suomennettu neliosainen komisario Jimmy Perezistä kertova Shetlanti-sarja sekä kaksi Vera Stanhope -romaania. Olen lukenut aiemmin Cleevesiltä Musta kuin yö ja Valoisat illat. Ann Cleeves asuu ornitologimiehensä kanssa Pohjois-Englannissa North Tynesidessa.


Pidän brittidekkareista sekä kirjoina että tv-sarjoina. Eli Komisario Morse ja Midsomerin murhat viehättävät minua. Ne ovat hyvin tehtyjä, jännitystä ilman piinaa ja kumpainenkin kuvattu mahtavissa ympäristöissä. Myös VERA-kirjoista on tehty laadukas neliosainen tv-elokuvien sarja, jonka aloitusosa perustuu Kuolonkukkia-romaaniin


Komisario Vera Stanhope palaa töistä kotiin ja löytää nuoren naapurinsa odottamassa. Vara-avaimen turvin Jack oli tehnyt olonsa mukavaksi Veran olohuoneessa. Veralle selviää, että Joanna Tobin on kadonnut, poissa. Joanna oli jättänyt lapun jälkeensä, että on poissa muutaman päivän. Hyvin nopeasti käy ilmi, että Joanna on ilmoittautunut miehensä tietämättä kirjoittajakurssille. Kirjoittajien talolla järjestetään leirejä eritasoisille kirjoittajille. Hyväsydämisenä Vera huomaa olevansa seuraavana päivänä Joannan perässä. Vera miettii ajomatkallaan säntäämistään, mutta Jack kertoi Joannasta, että tästä oli syytä kantaa huolta.

Äkkiä hän ei tiennytkään, kuinka tilanne tulisi hoitaa. Entä jos kurssilaiset olisivat syventyneet kiihkeään keskusteluun kirjallisuuden ja elämän tarkoituksesta? Vera kuvitteli heidät istumaan piiriin netissä näkemäänsä huoneeseen, kirjoituslehtiö sylissä ja otsa keskittyneesti rypyssä. Heistä tuntuisi taatusti yhtä jännittävältä, kun Vera keskeyttäisi dramaattisesti heidän puuhansa, marssisi sisään ja vaatisi päästä Joannan puheille. Ainoastaan Joanna häpeäisi silmät päästään.

Veralla on outo olo, tunkeutua paikalle, ilman virkamerkkinsä tuomaa suojaa, miten edes selittää ilmestymisensä. Muutenkin hän tunsi matkanneensa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle taitelijoiden luokse, pois kotoisten roistojensa luota. Veran etsiessä sisääntuloa hän kuulee ja näkee kirkuvan naisen toisen kerroksen parvekkeella. Hän tempaisee vaskikellon narusta ja viimein ovi aukeaa. Kynnyksellä seisova nuorukainen ohjaa Veran hätäisesti lasiseen kasvien ja ruukkujen valtaamaan viherhuoneeseen, josta pääsee terassille, jossa Vera havaitsee kivikaiteeseen kyyristyneen miehen. Nuori mies esittäytyy Alex Bartoniksi, keskuksen johtajan pojaksi ja kehuu Veran nopeaa ilmaantumista. Vera Stanhopea ei vain ole hätäkeskuksen toimittama apu, mutta tilanteessa ei ollut tarvetta sen selittelyyn. Eikä avun tarvitsijallakaan Tony Ferdinandilla ollut enää kiirettä. Professori opetti täällä Viiltoja -kurssilla, mutta ei opettanut enää. Miranda Bartonin kirkuminen oli saanut Alexin paikalle lasiverannalle. Alex kertoi nähneensä käytävässä naisen veitsi kädessä. Nainen oli yksi kurssilaista, Joanna Tobin, joka oli nyt lukittu huoneeseensa.


Vera joutuu selvittämään, miksi kurssin vieraileva ohjaaja, kirjallisuusguru Tony Ferdinand on murhattu. Miksi Veran oma naapuri Joanna on tavattu veitsi kädessään? Vera kokee murhatutkimuksen kiusallisemmaksi kuin ehkä koskaan aiemmin ja itsensä enemmän tai vähemmän jääviksi juttuun. Vera miettii viikon teemaa, jossa käsitellään rikoskirjallisuutta. Onko sillä yhteyttä tapahtumiin? Melkoinen yhteensattuma: kurssilaiset suunnittelevat kolme päivää täydellistä murhaa.


Tilanne mutkistuu entisestään keskuksen johtaja Miranda Bartonin myötä. En kerro juonta, en pilaa kenenkään lukunautintoa. Vera Stanhopea on mainio hahmo, joka painiskelee oudossa roolissa itselleen liian tutun ihmisen syyllisyyttä selvitellen.


On kuin olisimme konsanaan jossain Agatha Christien elokuvassa. Tapahtumapaikka on klassisesti maaseututalo, tuulinen maisema, talo, johon on kokoontunut joukko ihmisiä tietystä syystä, ihmissuhteet kietoutuvat eri tavoin toisiinsa. Salaisuuksia, kiristystä, menneisyyden varjoja, ihmissuhteita sekä kostoa - niitä on sopivin annoksin hyvässä tarinassa. Viillossa tapahtumat ja kuulustelut rajoittuvat Kirjoittajien talolle, pieneen joukkoon, joka on omiaan luomaan kauhun tunnelmaa. Murhaaja leikittelee rikostarinoilla ja käyttää niitä vinoutuneella tavalla hyväkseen. Kurssilaisten ollessa kokoontuneena antologiansa julkistustilaisuuteen lukija joutuu pidättämään hengitystään aina juhlien dramaattiseen loppuun saakka.


Pidän Cleevesin luomasta Vera Stanhopen älykkäästä, yksinäisestä ja keski-ikäisestä naishahmosta ja hänen itseironisistakin ajatuksistaan. Yhtä lailla Ann Cleeves kertoo kirjallisuudesta ja kirjoittajien retriitistä uskottavasti. En voi olla liittämättä englanninkielisen kirjan kansikuvaa mukaan. Vanhan talon lasiveranta yhdistää omat ajatukseni tuohon kanteen täydellisesti.


Ann Cleeves Viiltoja
Karisto 2014. Arvostelukappale.

Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Vaivaisukkojen paluu esittelee kaikki Suomen säilyneet vaivaisukot, joista on säilynyt 144 ukkoa ja yksi akka. Kirja taustalla on kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jossa oli esillä nelisenkymmentä vaivaisukkoa eri puolilta maata. Kirjan on toimittanut taidekriitikko Otso Kantokorpi. Aki Paavola kulki tuhansia kilometrejä vaivaisukkojen perässä ja valokuvasi ne. Vaivaisukoista on julkaistu aiemmin kirjat, jotka olivat sisällöltään enemmän kuvapainotteisia kuin tämä Vaivaisukkojen paluu. Vaivaisukkojen paluu -kirjan artikkeleissa ukkoja tarkastellaan niin kirkko-, taide- ja sosiaalihistoriallisten kontekstien valossa. Kirjassa pohditaan merkitystä tänä päivänä, säilymisen tärkeyttä sekä konservoinnin ja hoidon tarvetta jne.

Vaivaisukkojen kuvaamisessa on omat vaikeutensa, sillä osa sijaitsee kirkon ulkopuolella, osa kirkon sisällä, osa museoissa ja osa saattaa olla korjattavana. Olen itse kiertänyt satunnaisesti ukkoja katsomassa, sillä tieni on kulkenut keskiaikaisista kivikirkoista seuraavaan ja olen pysähdellyt vain satunnaisesti puukirkkojen pihaan.

Ensimmäisen kerran kiinnostuksen vaivaisukkoihin herätti Samuli Paulaharju 1910-luvulla. Hän valokuvasi, piirsi ja talletti ukkoihin liittyvää suullista perinnettä ja julkaisi useita artikkeleita. Mm. Perhossa rumaa ukkoa on jouduttu kaunistamaan: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”







Vaivaisukkojen veistotyyliä ei ole juuri kartoitettu. Osa muistuttaa saksalaista kirkollista puuveistoperinnettä, osassa saattaa olla vaikutteita jopa laivojen keulakuvista. Samoin ukkojen tekijät ovat usein tuntemattomia. Tai tieto on ollut yhdentekevä, kuten Aukusti Isokääntä totesi vuonna 1916: ”Tietysti se on jumalan töitä niin kuin muutkin äijät.”

Vaivaisukoilla oli tärkeä rooli entisaikaan eli varojen kartuttaminen kirkkojen ja tapulien kyljissä vähäosaisille kanssaihmisille. Tänä päivänä ne ovat kulttuurihistoriaa ja maamme omaleimaista perintöä, sillä niitä tehtiin Suomen lisäksi vain Ruotsissa, josta tunnetaan alle kymmenen ukkoa. Vaivaisukkojen synty liittyy uskonpuhdistuksen taustoihin, että kukin seurakunta velvoitettiin huolehtimaan omista vaivaisistaan. Aiemmin köyhäinhoito katolisessa Euroopassa oli organisoitu dominikaanien ja fransiskaanien munkkiveljestöjen kautta yleiseurooppalaisesti eli annetut avustukset saatettiin käyttää missä päin läntistä Eurooppaa hyvänsä. Uskonpuhdistajat ajattelivat, että paikallisten ihmisten antamien avustusten määrä kasvaa ja köyhyys poistuu.


Vaivaisukot ovat seisseet kirkkojen ovenpielissä tuulessa, tuiskuissa ja sateessa. Rinnassa tai sylissä olevasta aukosta on pudotettu lippaaseen rahaa köyhien avuksi. Pohjanmaan alueella ukot olivat tavallisempia, yleisimmin puukirkkojen yhteydessä kuin kivikirkkojen. Keskiaikaisten kivikirkkojen oven tai portin pielessä seisoo kerjäävä ukko esim. Maarian kirkon portin pielessä ja Mynämäellä eteisessä. Tyrvään kirkossa on uusi vaivaisukko, joka on veistetty tuhopolton jälkeen, Hauhon kirkon vaivaisukko on vanhin tunnettu ukoistamme eli Hauhon Bartimeus. Tänä päivänä Bartimeus on päässyt sentään kirkkosalin suojiin. Se saattaa olla 1600-luvun lopun perua. Suurin osa ukoista on 1800-luvulta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin, kuten vuonna 2012 käyttöön siunattu Rantsilan ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko oli ollut jo pitkään museoituna. Pernajassa on ukkoja edeltävä uhritukki kivimuurin edustalla.

Paikallisuus toi luterilaisessa Pohjolassa tarpeen kuvittaa vaivaiskassojen rahankeruuvälineet. Alkuun käytettiin tukkeja ja arkkuja kuten muuallakin. Sitten syntyivät vaivaisukot. Niiden luojina kunnostautuivat eritoten Pohjanmaan laivaveistämöiden koristepuusepät. Näin vaivaisukot on mielenkiintoinen varhaisen ITE-taiteen ja kuvanveiston sekoitus, jolla esimerkiksi kirkkojen koristeluissa on vuosituhantiset perinteet myös Suomessa.






Vaivaisukkoja varten syntyi oma muotokielensä, mutta ne heijastelevat toki oman aikansa käsitystä vaivaisuudesta. Esimerkiksi 1800-luvun ukoista moni on Suomen sodan (1808–1809) puujalkainen sotaveteraani. Vaivaisukko-hankkeen alkuunpanija, professori Seppo Seitsalo pohtii omassa artikkelissaan ukkojen omia sairauksia ja vaivoja lääkärin ja ortopedin näkökulmasta – pilke silmäkulmassa. Maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja pastori Ville Vauhkonen osoittavat puolestaan, että arkistot ovat monelta osin hyödyntämättä vaivaisukkojen tutkimuksessa.

Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman käsittelee Suomen maaseudun köyhäinhoitoa ja käytön taustaa. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat, että apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla.











Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko ja tietokirjailija Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. ”Näennäisen realistisina, mutta usein myös naiivin kömpelöinä veistoksina ne ovat herättäneet myötätunnon ohella hilpeyttä niin kuin monet ITE-veistokset nykyäänkin”, kuvaa Knuuttila. Myös Kantokorpi liittäisi vaivaisukkoperinteen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen jatkumoon.


Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Maahenki 2013. Arvostelukappale.