Ian McEwanin uusin kirja on ilmaisultaan tiivis, vain parisataa sivua. Arvostan kirjailijaa, vaikka en fanita häntä täysin. Luin kirjan hieman epäilevin fiiliksin. Kirjan aihepiiri ei kiinnosta minua, sillä oikeussalidraamat ovat minusta vastenmielisiä. Tämä kirja ei ruoki edes kiinnostustani brittiyhteiskuntaan nykyajassa liikkuessaan. Tiedät varmaan James Bowenin kirjan Katukatti Bob? Kirjan kaunokirjalliset arvot ovat mitä ovat, mutta sen antama ajankuva ja nyky-yhteiskunnallinen ote on uskottava. En tarkoita tällä mitään pahaa, vaan yritän selvittää omaa kiintymystäni brittiläiseen elämänmenoon menneessä ajassa Menneen maailman –hengessä.
Mietin minkälaisen blogisuosion tämä kirja mahtaa saada? Minut tämä jätti kylmäksi, ollen paikoin jopa vastenmielinen. Luin kirjan enemmän velvollisuudesta kirjailijaa kohtaan kuin minkään muun syyn takia. McEwan on minulle omalla tavallaan tärkeä kirjailija, vaikka en meuhkaa hänestä. Tämä kirja olisi voinut olla täydellinen ilman oikeussalikiemuroita. Minua vaivaa myös kirjan alku, mutta en pysty ratkaisemaan syytä. Tuntuu kuin, että en keksisi jotain olennaista. Kirjan alku sunnuntai-illan kuvauksesta, jossa Lontoon High Courtin Fiona Maye, 59-vuotias perheoikeuden tuomari on kotonaan, on täydellinen. Kuinka kuvaus kasvaa räjähtävään raivoon puolison, muinaishistorian professori Jackin tunnustuksesta.
Lontoo, viimeinen istuntokausi alkanut viikko sitten. Säälimätön kesäkuinen ilma. Ylioikeuden tuomari Fiona Maye sunnuntai-iltana kotona loikoilemassa seslongilla ja tuijottelemassa sukkien verhoamine jalkojensa yli huoneen toiseen laitaan, missä näkyi upotettuja kirjahyllyjä takkaseinustalla ja vähän sivummalla korkean ikkunan vieressä Renoirin pienenpieni kylpijää esittävä kivipiirros, jonka hän oli ostanut kolmekymmentä vuotta sitten viidelläkymmenellä punnalla. Väärennös varmaankin.
Luin vuoden alussa Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää, ja siinä ollaan myös perimmäisten kysymysten äärellä. Kirja on chicklitiä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Pahimmillaan se tekee oikein kunnollisen mahalaskun rähmälleen jakaen maallista mammonaa roppakaupalla ja antaen jopa viisaita neuvoja poikaystävän valinnan suhteen. Parhaimmillaan osuudessa se litistää lukijan aika ahtaaseen rakoon. Voidakseni katsoa itseäni peiliin, minun oli puhallettava pilliin peli seis. Olen nähnyt elämää sen verran, että en voinut nyyhkiä Willin ratkaisun edessä häpeämättä. Ainakin kolmesta syystä, joista ensimmäinen on elämän oikeutus, toinen oikeus taakattomuuden tunteeseen ja kolmantena nuo tuntemani ihmiset, niin on minun uskallettava sanoa, että Willin tila ei ollut riittävä. Katsotaan, miten McEwan selviää osuudestaan… McEwan vie lukijan läpi Fiona Mayen ajankohtaisimpien tapauksien. Perheoikeuden tuomari Maye ratkoo työkseen kiperiä avioero-oikeudenkäyntejä, lasten huoltajuuskiistoja ja erilaisia perheoikeudellisia riitoja. Yksityiselämässään hänen avioliitonsa on ajautunut ongelmiin. Hänen miehensä ilmoittaa yllättäen haluavansa solmia kuusikymppisenä ulkopuolisen suhteen nuoreen naiseen, kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaseen tilastotieteilijään. Jack haluaa kokea vielä kerran elämässään hurmion Melanien kanssa. Fiona on lapseton, hylätty nainen, joka oli kulkenut meriitistä toiseen urallaan ja kuului nyt oikeudelle niin kuin jotkut naiset olivat ennen olleet Kristuksen morsiamia.
Miten kiinnostavaa on lukea huoltajuusriidoista, parisuhderiidoista, kulttuurisista vanhemmuuskäsityksistä? Marokkolaistapauksessa isä oli lupauksistaan huolimatta vienyt pikkutytön Rabattiin oikeuden ulottumattomiin eikä ole ilmoittanut itsestään eikä tytön olinpaikasta edes asianajajalleen. Siamilaisten kaksosten tapauksessa Matthew ja Markus ovat sidoksissa toisiinsa, eikä tapaus ratkea arvottamalla, että toisen olisi arvokkaampi. Erottamatta jättäminen puolestaan merkitsisi heitteillejättöä ja molempien menetystä, ja toisen pelastaminen tietää toisen kuolemaa.
Kirjan peruskysymyksiä ovat, mihin pisteeseen saakka ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään? Kumpi painaa enemmän, usko vai oikeus elämään? McEwan ei ota kantaa aiheeseen, sillä olisi hieman outoa hakea oikeudelta ratkaisua asiassa, jossa elämää ja kuolemaa jaettaisiin oikeussalista. McEwan ei hae edes uskonnon radikalismia, uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, vanhemmuuden tunteita, sillä Adamin vanhempien motiivit jäävät taustalle. Voiko tuomari toimia Jumalana tai kuoleman kuriirina ja kenen jumalan tai jumalien päätökset ovat toista pätevämpiä?
Fiona sotkeutuu tapaukseen, jossa Wandsworthissa sijaitseva Edith Cavellin sairaala hakee päätöstä, että heidän olisi lainmukaista edetä ilman vanhempien suostumusta tapauksessa, jossa seitsemäntoistavuotias, leukemiaa sairastava poika tarvitsee kiireellisen verensiirron. Perhe on Jehovan todistajia. Tapauksessa pyritään selvittämään, kenen tahto on kyseessä, yksilön, vanhempien vai liikkeen vanhempien? Verensiirtoon suostuminen tietäisi yhteisöstä erottamista, vanhempien tuki on taivaan riemuista kertomista. Fiona ylittää ammattietiikan rajat Adamin tapauksessa.
Adam Henry on muutamaa kuukautta vaille täysi-ikäinen, mutta en näe tuota ikäperspektiiviä olennaisena. Tuo selkeä dogmi juurtuu lapseen jo pienestä. Olen itse ollut lapsesta asti srk:n toiminnassa mukana kerhoissa ja pyhäkoulussa, mutta äitini hyväntekeväisyystoiminnan takia jouduin sietämään vierasuskoista, ikäistäni tyttöä kodissani lomilla. Kutsun häntä A:ksi ja meistä kummastakin riippumattomista syistä siedimme toisiamme lähes aikuisuuteen asti. Tuo verikortti oli hänelle yhtä kuin elämä. Hän oli täysin fanaattinen sen suhteen, täysin valmis kuolemaan sen edestä. Tuo kortti unohtui joskus kotiin, ja hän sekosi saaden hysteerisen kohtauksen julkisella paikalla. Olimme lapsia, mutta minäkin ymmärsin, että hän olisi kuollut veren hukkaan joutuessaan onnettomuuteen. Voiko oikeus määritellä uskonnollisen kultin tai liikkeen toimintametodeja? Jehovan todistajia pidetään kristinuskon pohjalta syntyneenä uutena yhteisönä, jota kristilliset kirkot eivät pidä mormonien tavoin kristittyinä.
McEwan tympiinnyttää minua oikeuskäytännöillä, lakitulkinnoilla ja argumentoinneilla puolesta ja vastaa, kun taas parisuhdedraama iskee paremmin minuun. Vähemmillä juridisten kysymysten käsittelyllä kirjasta olisi saanut täydellisen. Länsimainen ajattelu ja oikeus johtavat konflikteihin monikulttuurisessa yhteiskunnassa yhä enemmän (vrt. Sharia-lain integroiminen länsimaiseen oikeusjärjestelmään). Kohtaus kohtaukselta McEwan vie lukijan loppuun asti jopa kiellettyä suudelmaa myöten. Minulla tämä ei yllä Ikuisen rakkauden, Rannalla, Sovituksen tai Vieraan turvan tasolle.
Alkuperäisteos on The Children Act.
Suomentaja Juhani Lindholm.
Ian McEwan Lapsen oikeus 2015. Kotikirjasto.
Kirjan on lukenut myös Omppu englanniksi.
