Genova Edelleen Alice

Luin Lisa Genovan kirjoista ensimmäisenä kirjan Edelleen Alice. Kirjan päähenkilö on Alice Howland. Hän viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harvardissa. Hän on älykäs ja viehättävä nainen, jolla on lukenut aviomies ja kolme aikuista lasta. Alice on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä.  Kirjan alussa hän pitää Stanfordissa  luennon vierailevan puhujana ja havahtuu tilaisuudessa yksinkertaisen sanan katoamiseen. Luennon jälkeen hänellä on kiire Los Angelesin koneeseen, sillä hänellä on tapaaminen nuorimman tyttärensä Lydian kanssa. Lydia etsii näyttelijäntöitä ja tekee töitä tarjoilijana. Äidin ja tyttären suhde on kiemurainen. Ravintolassa he havahtuvat salamavalojen välkkeeseen. Äiti ei tunnista kuvattavaa hahmoa, joten Lydia kertoo tämän olevan Jennifer Aniston. Tässä tapauksessa Alice ei ole unohtanut mitään, vaan hän ei tunnista henkilöä.

Alice haluaisi, että Lydia kulkisi hänen polkuaan, eläisi hänen arvojaan, kuten kaksi vanhempaa sisarusta on tehnyt menemällä toinen oikeustieteelliseen ja toinen lääketieteelliseen. Sen sijaan Lydian isä antaisi tyttären tehdä omat valinnat. John jopa rahoittaa tämän draamaopintoja.

Kotiin palattuaan hän lähtee juoksemaan lenkkiä kotoaan Poplar Streetiltä. Aina samaa reittiä - ensin Massachusetts Avenueta, Harvard Squaren poikki Memorial Drivelle, Charlesjoen rantaa Harvard Bridgelle teknillisen korkeakoulun luo, ja siitä takaisin - vähän yli kahdeksan kilometriä, neljänkymmenenviiden minuutin kierros.

...

Tapansa mukaan hän lopetti juoksemisen päästyään JFK:n puistoon.

Alice tiedostaa seisovansa varsin hyvin Harvard Squarella. Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä hän oli. Hän rauhoittuu. Hän avasi silmänsä. Aivan yhtä äkisti kuin se oli häneltä kadonnut, maisema napsahti paikalleen. Kun hänellä oli molemmat jalat kotikadulla ja oma talo näköpiirissä, olo oli paljon turvallisempi.

Alice kohtaa koko ajan outoja asioita, muistihäiriöitä, eksymisiä ja erehtymisiä. Hän miettii ajan varaamista lääkärille, hän googlaa vaihdevuosien oireita, etsii stressistä syitä.  Seuraavana päivänä hän paneutuu työhuoneessaan tehtävälistaansa. Merkintä Eric ei avaudu, vaikka Eric Wellman on Harvardin psykologian laitoksen päällikkö. Alice myöntää itselleen, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tarvitsee apua. Hän saa saman tien jatkolähetteen Massachusettsin keskussairaalan muistiyksikköön tutkimuksiin.

Lääkäri pyytää painamaan mielen nimen ja osoitteen John Black, West Street 42 Brighton.  Alice toistaa kertoo päivänmäärän, ikänsä, paikan, kerroksen, vuorokauden ajan, luettelee kuukaudet, toistaa sanaryhmiä, piirtää kellonaikoja. Joidenkin tehtävien jälkeen Alicen tulee toistaa nimi ja osoite, mutta hän muistaa vain nimen ja Brihgtonin.

Aluksi hän miettii, miten hän kertoisi sairaudestaan Johnille. Hänhän osaa yhä lukea ja kirjoittaa ja käyttää vessaa. Kymmenen päivää myöhemmin Alice kertoo diagnoosinsa Johnille. He aloittavat yhdessä tutkimuksissa käynnin. Alice tekee itselleen tiedoston, jota hän kertaa läpi eli kuukauden, osoitteen, työpaikan, Annan syntymäpäivän sekä lapsien määrän. Hän nimeää tietokoneeseen myös kansion nimeltä Perhonen. Perhonen on tiedosto, jonka hän käskee avata, jos edellisten kysymysten vastaukset epäonnistuvat, vielä kun hän kykenee avaamaan tiedoston.

Vähä vähältä Alice menettää oikeutensa opettaa.  Hän lukee Danin väitöskirjaa vaikeuksien kautta. Hän jää sairaslomalle. Hän on yksin kotona, etsii vessaa löytämättä. John tulee liian myöhään, mutta rauhoittaa ja auttaa vaihtamaan kuivat vaatteet.

Eräänä kertana Alice selaa kirjaa ja sen kappaleita huomauttaen Johnille, että on tainnut lukea kirjan. John vastaa, että Alice on tehnyt enemmän. Alice silmäilee kirjan nimeä From Molescules to Mind tekijät John Howland ja Alice Howland. Alice sanoo muistavansa kirjoittaneensa kirjan.

”MINULLA ON IKÄVÄ ITSEÄNI.” Alice toteaa miehelleen.

Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.

En minä aikonut tulla tällaiseksi.

Minä tiedän.

Edelleen Alice on paras lukemani tämän aihealueen kirja. Alice käy kirjassa keskustelua identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Alice näyttää kadottavan otteen elämään, vaikka itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. Genova jättää aviomiehen ehkä tarkoituksella sivurooliin. John tuntuu paneutuvan uraansa voimallisesti, vaikka lähellä olisi häntä tarvitseva ihminen. Genova antaa äänen vertaisryhmälle, tautia sairastaville, eikä omaisille. Tunnen maailman, jossa Alice elää ja kirjoittaa, joten siihen on helppo sopeutua. Kirjan nimi on erinomainen. Se kiteyttää kirjan sisällön. Kirja kertoo tarinan Alicen näkökulmasta, todellisuudessa kertojaksi vaihtuisi loppua kohden John, kun yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova muuttaa loppua kohden tekstin tyyliä, sillä John muuttuu mieheksi, kysymykset toistuviksi, saadut vastaukset katoaviksi. Alicen näkökulma pitää kirjan mielekkäänä. 

Pidän Genovan tavasta kirjoittaa, mutta sairausgenre voi tylsistyttää ajan mittaan. Kirjailijana hänen olisi astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen tyylinsä on eleetön, mutta missään nimessä se ei ole tylsä tai liian tieteellinen. Tämä kirja on huomattavasti parempi kuin Puolinainen. Puolinainen venyttelee turhia asioita ja hassuttelee asioilla, jotka eivät ole sen tarpeessa. John Bayleyn kirja Elegia Irikselle on tätä Genovan kirjaa parempi. Loppujen lopuksi lääkärin ja asiantuntijan kyvyt ovat vaillinaiset ja rajalliset. Bayley hallitsee ehkä termistön vajavaisesti, mutta tuossa kirjassa on ihminen kohteena eikä mallinukke. Ihmisellä on tunteet ja niitä ei voi mallintaa tiedollisesti, siksi Puolinainen on paikoin hyvin pinnallinen.