Eleanor Catton Valontuojat

Eleanor Catton syntyi Kanadassa (1985), mutta vietti lapsuutensa Christchurchissa Uudessa-Seelannissa. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista Victoria-yliopistossa Wellingtonissa ja Iowan yliopistossa Yhdysvalloissa. Hänen esikoisromaaninsa Harjoitukset ilmestyi vuonna 2008 (suomeksi vuonna 2010). Romaani sai lukuisia palkintoja kirjailijan kotimaassa ja oli ehdolla muun muassa Guardian -lehden esikoiskirjapalkinnon ja Orange-palkinnon saajaksi. Vuonna 2013 hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja romaanillaan Valontuojat (The Luminaries 2013). Kirjan on suomentanut Tero Valkonen.

Tiesin heti kustantamon esittelyn perusteella, että haluan lukea tuon kirjan. Tähän kevääseen on mahtunut muitakin järkäleitä, kuten Donna Tarttin Tikli ja Anni Kytömäen Kultarinta. Lukemiseni oli aika työlästä, sillä kirja on raskas lukea. Raskas käsitellä, pidellä. Kirjaa on luettava työpöydän ääressä tai sylissä pitäen. Pidän tiiliskivistä, luen niitä, mutta Valontuojien kanssa minulla oli vaikeuksia. Kirjaa lukiessa ajattelin, että kirjaa olisi pitänyt tiivistää ja tuota tunnetta en tuntenut Tiklissä. Kirjan jakaminen kahteen osaan tai trilogiaksi olisi helpottanut lukemista. Valontuoja vaatii aikaa, keskittymistä ja punttien nostelu edesauttaa. Kirjan astrologiset kartat arveluttivat minua, sillä se on minulle tuntematon aihealue. En osaa arvioida sen merkitystä. Ystäväni harrastaa alaa yhtä vakavissaan kuin omaa tieteenalaansa, joten se saa minut huolestumaan, että menetänkö jotain.

Kirja alkaa verkkaisesti Walter Moodyn saapumisesta Hokitikaan kultaa etsimään. Eletään viktoriaanista aikaa 1860-luvun puolivälissä. Moody päätyy yllättäen tilaisuuteen, johon 12 miestä on kokoontunut:

Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin.

Näin tunsi herra Walter Moody seistessään oviaukossa käsi karmilla. Hän ei tiedostanut keskeyttäneensä yksityistä neuvonpitoa, sillä puhujat olivat vaienneet kuullessaan käytävältä hänen askeleensa.

Walter Moody tulee vedetyksi mukaan keskusteluun, jossa 12 miestä esittää versionsa nuoren äkkirikastuneen miehen katoamisesta, huoran itsemurhayrityksestä ja erakon kuolemantapauksesta. Miesten kertomukset risteävät, mutkistuvat, tuntuvat liittävän kaiken yhteen, mutta lopulta mikään ei pidäkään paikkaansa. Ei edes Walter Moodyn osallisuus tapahtumiin.

Hän tiesi, ettei Anna Wetherell ollut kertonut koko totuutta tammikuun 14. päivän tapahtumista. Hän tiesi, että joku oli käyttänyt ainetta äskettäin piipulla, jonka Anna oli kätkenyt huoneeseensa. Hän tiesi, että Anna oli lakannut käyttämästä oopiumia itse; silmistä ja liikkeistä ei voinut päätellä muuta kuin, että Annan kehossa ei ollut hiukkaakaan oopiumia. Nämä seikat eivät voineet Pritchardin mielestä johtaa kuin yhteen asiaan.

”Jessus sentään”, hän kuiskasi. ”Hän valehtelee – jonkun toisen miehen puolesta.”

”Olen aina ajatellu”, hän sanoi lopulta, ”että on eri asia pitää oma salaisuutensa kuin säilyttää salaisuutensa jonkun toisen puolesta, jopa siinä määrin että toivon että olisi kaksi eri sanaa, joista toinen tarkoittaisi henkilökohtaista salaisuutta ja toinen salaisuutta joka ei ole omaa käsialaa ja jota ihminen ei ehkä itselleen toivonut mutta jonka on luvannut pitää siitä huolimatta. Ajattelen samalla tavalla rakkaudesta – että on olemassa se rakkaus jonka ihminen antaa, tai haluaa antaa, ja sitten se rakkaus jota ihminen haluaa tai jonka hän saa, ja nämä ovat eri asioita.”

He istuivat hetken hiljaa. Sitten Mannering sanoi tylysti: ”Te siis tarkoitatte että tässä ei ole ollut koko juttu.”

Joitakin kirjan kohtia ja lauseita jäin miettimään: Vasemmassa kädessä oli paperipussi ja siinä käärö paperia, kaksi saranaa ja rasia ristipääruuveja (puhutaan vankilanjohtaja Shepardista sivulla 683). Ristipääruuvin otti käyttöön Yhdysvaltalainen autoteollisuus vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, vaikka tavallinen ruuvi on toki paljon vanhempi keksintö. Sen sijaan aarrekätkön kulku ja merkitys tarinassa kulkee kirjassa keskeisenä ja ehjänä.

Kirjan henkilögalleria on hengästyttävän runsas, liiallinen. Samojen asioiden toistaminen ei ole hyvä tehokeino. Kirjan lauseiden monimerkityksellisyys kuvautuu seuraavassa lainauksessa hyvin:

Eleanor Cattonin suurromaani on nuoren kirjailijan hyvä kirja, mutta tarina jää hieman sekavaksi lyhyiden lukujen takia. Lukija ei pysy aina juonessa mukana. Jos verrataan vaikka nuoren Anni Kytömäen valtavaan Kultarintaan, niin Kytömäki teksti puhuttelee enemmän. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän ja nauttia siitä täysillä, mutta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Cattonin kirja on hyvä lukuromaani ja vie lukijan mielenkiintoiseen aikakauteen, mutta kullankaivajien tarinoista olisi voinut ammentaa enemmän ja vetävämmin.


Eleanor Catton Valontuojat
Siltala 2014. Kustantajalta. Kiitollisena.

Kirjan on lukenut mm. Lukuisa ja Omppu. Kaksi jälkimmäistä luki alkuperäisteoksen, joka minulta olisi jäänyt kesken.