Karl Ove Knausgård Talvi

Karl Ove Knausgård Talvi

Alkuteos Om vinteren (2015)

Suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry

LIKE 2016. Kotikirjasto.

Karl Ove Knausgårdin maailmanselite lapselle ennen hänen syntymää. Isosisko ja pikkusisko ja vauvaa vanhempi pikkuveli on jo syntynyt. Isä, kirjailija, haluaa kertoa lapselle, mikä häntä odottaa, millaiset miljardit ilmiöt ja aineet, eläimet ja ihmiset, joita kutsumme maailmaksi. Joulukuussa hän kirjoittaa mm. kuusta, vedestä, pöllöstä, ensilumesta, syntymäpäivästä, kolikosta, Christinasta, tuolista, joulupukista, vierailijasta, ilotulituksesta.

Litteyttä ja pyöreyttä korostaa vielä kasvoja ympäröivä höyhenkehä, ja koska pöllön naama on tavallaan raivattu kaikesta ylimääräisestä kuin hakkuuaukio, se näyttää alastomalta ja vanhusmaiselta. Luultavasti juuri siksi pöllöä pidetään kansanuskonnossa kammoksuttavana ja se liitetään kuolemaan; kun pöllö huhuilee talon lähellä, joku kuolee.

Tuoli on istumista varten. Siinä on neljä jalkaa ja niiden päällä levy, jonka päästä nousee selkänoja. Osien malli ja materiaali voivat vaihdella, mutta tuolin perusmuoto pysyy samana eikä siitä voi poiketa: jos yksikin osa puuttuu, esimerkiksi selkänoja, esine ei ole enää tuoli vaan jokin muu, esimerkkitapauksessamme jakkara.

Tammikuussa Knausrgård  kirjoittaa lumesta, korvista, saukosta, ruumissaatosta, variksista, kryptasta.

Yhtenä iltapäivänä saukko ilmestyi pienen kallion päälle, olin kaukana, mutta tummansinistä taivasta vasten saukko oli helppo erottaa. Se juoksi uran päähän ja liukui mäen juurelle, solahti veteen, sukelsi ja hävisi näkyvistä. Koska sillä ei ollut mitään käytännön syytä laskea mäkeä, päättelin sen tekevän sitä huvin vuoksi, silkasta ilosta.

Helmikuussa hän kirjoittaa tiloista, paikallisuudesta, vanupuikoista, kukoista, kaloista, elämäntunteesta, busseista, seksistä.

Tiloja käytetään olentojen, esineiden ja nesteiden säilyttämiseen ja kuljettamiseen. Isoimmat tilat eli rakennukset ovat yleensä paikkaan sidottuja ja pienemmät yleensä liikuteltavia, mutta luonnollisesti tiloja on niin monenkokoisia ja moniin tarkoituksiin sovitettuja, että on olemassa myös paikallaan pysyvän talon ja liikkuvan kulkuneuvon välimuotoja, kuten asuntovaunu ja matkailuauto.

Minun teki mieli lihaa, ja kumarruin lukemaan pientä kylttiä, joka oli lihalla päällystettyjen leipien keskellä. Liha oli vaaleaa, se olisi voinut olla broileria tai kalkkunaa tai ehkä paistia. Kyltissä kumminkin luki, että se oli kukkoa. Ajatus ei miellyttänyt, ja kun suoristauduin, ruokahaluni oli kadonnut. Miksi en halunnut syödä kukkoa? Broileria pystyn syömään vallan mainiosti, samoin kanaa.

Syksy ja Talvi ovat kaksi ensimmäistä kirjaa neljäosaisesta henkilökohtaisesta ensyklopediasta. Sen lyhyet tarinat, yksi vuoden jokaiselle päivälle, paljastavat fantastisen maailman ympärillämme uudella, yllättävällä tavalla. Syksy oli kokonaisuutena Talvea parempi. Kuitenkin Knausgårdin Taisteluni I-VI ovat näitä lisäosia paremmat.  Vanhempana tytär haluaisi kuitenkin lukea enemmän esimerkiksi Yhdysvaltojen, Englannin ja Venäjän hallitsijoista ja EU: merkityksestä. Ainakin omana aikanani puhelinten, televisioiden ym. kehitys on tapahtunut jättiharppauksin. Karl Ove Knausgård kirjoittaa lapselle eläintieteestä, josta hän ei tiedä sen enempää, mikä tulee ilmi hänen kirjoittaessaan pöllöistä ja linnuista.

Seksistä Knausgård kirjoittaa mm.:

Mutta jos pääsee tilanteeseen, jossa tarina rakkaudesta ja siitä oikeasta yhtyy tarinaan hedonistisesta, estottomasta seksistä, syntyy ennen pitkää uusia esteitä, koska sellainen seksi vaatii välimatkaa, ja parisuhteessa, jossa eletään yhdessä joka päivä,  välimatka kutistuu auttamatta, osapuolet lähenevät ja lähenevät toisiaan, mitä sanotaan rakkaudeksi, ja mitä suurempaa rakkaus on, sen vaikeampi sitä on yhdistää seksii, jollei sitten näyttele ja kykene teeskentelemään, ettei seksikumppani merkitse mitään.

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.

Linn Ullmann Rauhattomat

Linn Ullmann Rauhattomat

Alkuteos: De urolige (2015)

Suomentanut: Kristiina Huttunen

LIKE 2016. Kotikirjasto. Lokakuun uutuusostos.

Äitini ja isäni eivät olleet koskaan olleet naimisissa, äitini tuli neljännen ja viidennen vaimon väliin, mutta he olivat olleet elinikäisiä ystäviä, työtovereita, ja kerran isä sanoi äidille että he olivat tuskallisesti kiinni toisissaan.

Linn Ullmann on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on naimisissa kirjailija Niels Frederick Dahlin kanssa. Olen lukenut Ullmannin suomennetut teokset: Ennen unta, Kun olen luonasi, Armo, Siunattu lapsi ennen blogia ja blogiaikana teoksen Aarteemme kallis. 

Halusin  lukea Linn Ullmannin uusimman teoksen. Sitä on kehuttu hänen parhaimmaksi maailmalla. Haluaisin sanoa, että hahmota kirjan teemat ja lue, jos ne kiinnostavat. En voinut ajatella lainaavani tätä kirjastosta, sillä haluan merkitä kohtia myöhemmin löydettäviksi. Alusta lähtien tämän lukeminen kävi voimille niin kuin se käy, kun lukee koskettavaa kirjaa. Korostaisin tässä tekstissä lainauksiani.

Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme.

Linn Ullmann on isänsä tytär ja äitinsä tytär. Tytär on kuuluisan isän ja kuuluisan äidin tytär. Ullmann kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti. Hän kutsuu isää isäkseen ja sen voi kokea lähestyväksi, mutta yhtä hyvin etäännyttäväksi. Kummin vain lukija haluaa. Ilman nimeä hän on vain isä. Ulkopuolisin silmin nähtynä häntä nimitetään Mestariksi. Isällä on yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa.  Linn oli yhdeksäs, ja hän syntyi 1966 avioliiton ulkopuolella. Ajankuva ei muutu, vaan pysyy tuona samana, vaikka me luemme tekstiä tässä ajassa. Ei sillä ole merkitystä, miten tämä aika suhtautuu exiin, nyksiin ja uusioperheisiin. Edes kaikki papit eivät olleet valmiita kastamaan aviotonta lasta.

Tyttö kastettiin kaksivuotiaana, ja hän käveli itse kirkon lattiaa pitkin.

Kirjan teemat käsittelevät ihmissuhteita, läsnäoloa, muistoja, perhettä. Ullmannin kirja on helppolukuinen, sillä numerot ovat niin tunnistettavia. Isä oli neljänkymmenenkahdeksan tyttären syntyessä ja äiti kahdenkymmenenseitsemän.  Isä tuli Fårön saaren Hammarsin tilalle vuonna 1965 päättäen rakentaa talon sinne. Tyttö sai nimekseen Karin Beate, jota hän ei aina tunnista omakseen, toisen valitsi isä ja toisen äiti. Virallisessa arjessa avioliittoa solmittaessa tai avioeroa haettaessa tuo nimi aktivoituu.

Kun äiti ja minä asuimme USA:ssa ensimmäisen kerran, olin viisivuotias. Muutimme isoon taloon filmitähtien kaupunkiin, ja siellä minut opetti uimaan vartaloltaan vaijerimainen nainen jolla oli pitkä nenä ja uimalakki. Hän ei hymyillyt koskaan mutta antoi minulle jäätelötikun jokaisen uimatunnin jälkeen.

 Äiti panee minut asumaan isoon keltaiseen taloon joka on pienessä kaupungissa lähes kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Pienessä kaupungissa on paljon puita. En tiedä mitä puita ne ovat. Isoja taloja, korkeita puita ja tummanvihreää ruohoa. Minulle selviää että äiti ei aio asettua asumaan kanssani samaan taloon, hän käy päivittäin töissä New Yorkissa tai yöpyy siellä, kun taas minun oli tarkoitus asua pikkukaupungissa puiden luona.

Tyttären on aikomus kirjoittaa kirja vanhenemisesta isän kanssa. Isä on kahdeksankymmentäseitsemän saadessaan ajatuksen kirjasta. "Lopputulos" on käsissäni, sillä aikaa ei ollutkaan yllin kyllin, joten syntyikin toinen kirja. Tarina muodostuu tyttären kertomuksesta ja osin tyttären ja isän äänitetyistä keskusteluista ja muistoista. Isän kunnon takia keskustelut ovat fragmentaarisia ja hauraita. 

Linn Ullmannin teos on hyvin vaikuttava kuvaus isän hiipumisesta. Ullmann rakentaa teoksen muistoista, kuulluista tarinoista ja kerrotuista hetkistä. Tämä tarina tulee hyvin liki lukijaa koskettaen. Tarina on myös tytön kehityskertomus kohti aikuisuutta. Ullmann kirjoittaa vanhemmistaan eli sitä hän ei salaa.  Toisaalta minäkertoja ei nimeä itseään, eikä vanhempiaan. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallista fiktiota siten, että se koskettaa ketä tahansa. Missä on fiktion ja toden raja?  

Kaikesta huolimatta Ullman kertoo siitä kuinka elämä repii meitä eri suuntiin, mutta kuinka pohjimmiltaan kaipaamme  juuriamme. Pelkistetty kuvaus tytöstä, isästä ja äidistä tulee näin parhaiten esiin. Kertoja ei pidä vanhempiaan jalustoilla, vaan kirjoittaa niin hyvistä kuin huonoista muistoista. Hän kertoo sen käsityksen, joka hänellä on. Mitä muuta hän voisi edes tehdä? Minkä verran me tiedämme toisesta ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan?  

Tämä on ihana lahjakirja ja ainakin itselleni täydellinen kirja. Kirjoitin tarkoituksella tekstini anonyymisti, sillä tarina on paljaampi näin. Tästä tarinasta löytyy useampia kirjoja eri laidalta katsottuna.