Vigdís Grímsdóttir Valosta valoon ja Linn Ullmann Aarteemme kallis

Vigdís Grimsdóttir (1953) on islantilainen kirjailija. Hän on opiskellut Islannin yliopistossa ja valmistunut opettajaksi. Grimsdóttir asuu Reykjavikissa ja on kirjoittanut runoja, novelleja, näytelmiä, lastenkirjan ja romaaneja.

Valosta valoon on hyvin erikoinen kirja.  Sen kieli on kaunista, runollista ja taianomaista. Kirjan alku ihmetyttää, kun ihmiset ovat niin naarmuttomia ja syvän tunteellisia, että lukijaa huimaa. Tarinan päähenkilö on Rósa. Hän on saanut nimensä erään naisen mukaan, joka oli hänen isänsä suuri rakkaus.  Lenni ei muistanut varmuudella kuvan alkuperää, mutta muisteli löytäneensä sen kymmenvuotiaana poismuuttaneiden naapureiden roskatynnyristä.  Lenni rakastui palavasti kuvan naiseen. Hänen mielessä alkoi elää unelma tuosta naisesta. Naisen nimi oli Rósa Cordovan ja hän asui kaukana Santa Fessä.

Lenni tapaa aikanaan leipomossa työskentelevän naisen nimeltä Magdalena. He rakentelevat mielessään unelmia valkoisesta talosta, kahdesta lapsesta, kahdesta hevosesta, kahdesta pitkäjalkaisesta, valkoisesta kissasta. Lenni ja Magdalena sopivat, että poika saisi nimensä Elvis Presleyn mukaan ja tyttö Rósa Cordovan. Yksi heidän haaveista toteutuukin. Magdalena synnyttää Rósan, mutta menehtyy itse synnytykseen.

Eräänä kertana isä ja tytär istuvat keittiössä Lennin kertoessa, että hänen täytyy lähteä pitkälle matkalle, kauas pois. Lenni oli tehnyt kauan sitten itselleen lupauksen, että aikuisena hän lähtee unelmansa perään etsimään mystistä Rósa Cordovaa. Lennin ystäväpariskunta Róbert ja Helena muuttavat Rósan luo ja ryhtyvät tämän sijaisvanhemmiksi. Lennin päätös ei ole mikään äkillinen päähänpisto, mutta hän oli luvannut kymmenen vuotta Magdalenalle.

Ymmmärrän, sanoi Rósa ja Lenni kertoi, että totta puhuen hän oli aikonut etsiä Rósa Cordovaa jo kauan ennen kuin tapasi Magdalenan. Hän oli aina hautonut ajatusta lähteä pitkälle matkalle kauas pois.

Valosta valoon on Rósan kasvukertomus. Rósan paras ystävä on Lúna ja myös veljekset, Sininen ja Ruskea, omaavat roolin sivullisina. Lúna maalaa ja ihailee niin syvästi Frida Kahloa, että hänen maalauksensa muistuttavat esikuvan töitä, eikä vain hänen työnsä. Hän eli häkissä, josta hän lensi vapauteen.

Ja Sininen piti sen, minkä oli sanonutkin. Se ei ollut hän, hän ei koputtanut Rósan oveen, kun tämä ei ottanut yhteyttä koko viikonloppuna, ei vastannut puhelimeen, ei ovikelloon eikä edes korttiin, jonka Sininen oli työntänyt postiluukusta sisään. Ei, se ei ollut hän, Se oli Rósa, joka koputti pojan oveen ja sanoi, etteivät he voineet olla enää yhdessä. Hän ei pystynyt enää. Hän ei voinut antaa Siniselle enää muut kuin ystävyyttä.

Sitten eräänä iltana Rósa huomaa kotiin tullessaan, että jotain outoa oli tapahtunut. Robert itkeä nyyhkytti jonkun olevan poissa.  Helena on lähtenyt pois. Helena on jättänyt hänet.  Rósa ja Róbert ovat kahden Helenan lähdettyä. Tilanne ei oikeastaan tunnu kovinkaan ikävälle kaksikon mielestä heidän toivuttuaan Helenan lähdöstä. 
Lenni oli täyttänyt Magdalenalle antamansa lupauksen, ja tuo aikaraja oli umpeutumassa…

Jollain tavalla odotin tarinaan käännettä ja sainkin sen. En aio avata tarinaa enempää, mutta kerron, että tarinan voima on sen arvaamattomuudessa. Tähän minä laitan pisteen. Unelmistahan ja niiden toteuttamisesta tämä tarina kertoo, mutta minun on luettava trilogian toinen osa ja ehkä päätöskin voidakseni sanoa enemmän. Loppu sai minut hämmennyksen valtaan.

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon Lenni & Rosa –trilogia: 1 
Alkuteos Frá ljósi til ljó
Suomentaja Tapio Koivukari
Johnny Kniga 2004. Kotikirjasto.

Lisään tämän kirjan Islannin kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa. 

Tämän kirjan on lukenut myös mm.  Sivu sivulta,  Luettua elämää.

 Linn Ullmann Aarteemme kallis

Linn Ullmann (1967) on norjalainen kirjailija, kirjallisuusarvostelija ja toimittaja. Hän on opiskellut Englannin kirjallisuutta New Yorkin yliopistossa. En yleensä kirjoita kirjailijan yksityiselämästä alkuun, mutta ehkä minun on pakko mainita, että kirjailija on naimisissa Niels Frederick Dahlin kanssa. He asuvat Oslossa. Linn on ohjaaja Ingmar Bergmanin ja näyttelijä Liv Ullmannin tytär.

Aarteemme kallis on parisuhdedraama ja perhetarina. Kirjaa sanotaan trilleriksi, mutta sanoisin, että siinä on jännityksen elementtejä, mutta enemmän tämä on psykologinen tarina rikkinäisistä ihmisistä.  Kirjan kaikkitietävä kertoja pitää huolen lukijasta. Hän kertoo näkökulmatekniikkaa hyödyntäen eri henkilöiden tuntemukset ja aikatasoja vaihdelleen kertomus kulkee menneen ja nykyhetken välillä, jolloin käytetyt menetelmät luovat hieman toistoa.  

Ennen kaikkea kirjan keskiössä ovat kirjailija-aviomies Jon ja tämän puoliso Siri, perheen rahahuolet, repivät perheriidat, äiti-tytär-suhde, uskottomuus, menetykset ja kärsivät ihmiset. Jon potee tyhjän paperin kammoa, trilogian päätös ei vain valmistu, vaan siirtyy aina seuraavaan deadlineen.  Pariskunta selvittää asioita keskenään, mutta lukot eivät avaudu, kun minkään perustana ei ole rehellisyys.

Sirin äiti, Jenny Brodal, omistaa Mailundin maaseudulla, jonka vanhassa rakennuksessa Jenny elää Irman avustamana. Irman rooli on kaikille hieman mysteeri.  Jennyllä on elinikäinen kärsimys menetysten myötä, joista hän ei pysty laskemaan irti.  Siri pitää ravintolaa Oslossa, jonka kitkuttelevan toiminnan avulla perhe elää. Kesät he viettävät Mailandissa. Lapsista Alma käy koulua ja Siv on nuorempi. 

Oli heinäkuun viidestoista vuonna 2008 ja Jenny täytti seitsemänkymmentäviisi vuotta. Mailund, iso valkoinen talo, jossa hän oli varttunut sodan jälkeen kun vanhemmat olivat tuoneet hänet sinne poltetusta Molden kaupungista, oli täynnä kukkia.

Millie tulee lastenhoitajaksi Mailundiin. Siri järjestää Jennylle syntymäpäiväjuhlat, joita Jenny ei halunnut. Idylli saa särön, kun yksi katoaa. Häntä ei löydetä etsinnöistä huolimatta. Poikakolmikko saa päähänsä haudata aarteen ja kaivaa sen ylös aikanaan. Aarre ei kuitenkaan löydy vuosia myöhemmin, vaikka jotain muuta löytyy. Tämän jälkeen ei ole enää kadonnutta.

He eivät käsittäneet mitä olivat löytäneet. Mutta ymmärsivät että se ei ollut aarre. Myöhemmin, kun heidän piti selvittää poliisille ja vanhemmille miksi olivat olleet metsässä, asia muuttui Simenin mielestä hankalaksi.

Kirjoitin alkuun kirjailijan avioliitosta ja palaan siihen. Luin äskettäin puolison kirjan Viime kesänä. Tein blogitekstiini lainauksen valkoisesta puutarhasta. Nyt kirjailijapuoliso käyttää samaa aihetta, mikä tuntuu kovin tylsälle.   

Hän halusi kertoa kirjasta jonka oli lukenut. Kuutamopuutarhasta, jonka Vita Sackvill-West oli nähnyt unessa ja jonka Siri näki silmissään uudessa unessa. Jon ei kuitenkaan halunnut kuulla muista kirjoista kuin omistaan.

Aarteemme kallis on koukuttava tarina tummin värein, joka välittyy minulle surullisena kertomuksena. Kaikesta huolimatta Aarteemme kallis on hyvä kirja, jos tähdittäisin, niin antaisin 4-. Hieman erilaisemmalla lopulla tähditykseni olisi viisi. Minä en saanut palasia päässäni kohdalleen, joten marinani kohdistuu siihen. Epäilyt kalvavat, mutta siihen se jää. Ok, tämä käy kerran, mutta seuraavalla kerralla tähdet tippuvat. Avoimet loput tuovat minulle tunteen, että tarinaa kieputetaan suuntaan jos toiseen osaamatta keriä sitä enää kasaan. Olen usein miettinyt, miksi Linn Ulmann ei ihastuta minua, mutta samoin on Siri Hustvedtin kanssa, ja koen että näillä naisilla on jotain yhteistä.  Jollain tavalla ympyrä sulkeutuu, kun lastenhoitajan vanhemmat tapaavat tyttären viimeiset työllistäjät.

Linn Ullmann Aarteemme kallis

Alkuteos Det dyrebare

Suomentaja Tarja Teva.

WSOY 2012, Kotikirjasto.

Lisään tämän kirjan Norjan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Tämän kirjan ovat lukeneet myös mm.:

Sara, Siina, Aili-mummo, Kirjakirppu, Kulttuuri kukoistaa, Mari A

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Anne Lise Marstrand-Jörgensen (1971) on tanskalainen kirjailija. Hänen läpimurtoromaani oli kaksiosainen Hildegard, joka kertoo keskiajalla eläneestä saksalaisesta Hildegard Bingeniläisestä, joka oli abbedissa, kirjailija ja mystikko. Tätä ei liene suomennettu, mutta lukisin tämän mielelläni, sillä ole lukenut jonkin verran aiheesta.


Jos ei tiedä on ensimmäinen tutustumiseni kirjailijan tuotantoon. Tarinan miljöönä on Vase, johon perhe muuttaa kuvitteellisesta pääkaupungista nimeltä Farring. Tarina sijoittuu 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Kirjan teemoina ovat perhe-elämä, nouseva keskiluokka lähiöiden asuttajina, kotiäitiys, seksin vallankumous, e-pillerit, aborttilainsäädäntö ja hippiaate. Myös ajan musiikki kulkee mukana: The Carpenters, David Bowie, Rollarit, Eagles…

Hornien perheellä oli tapana vuokrata kesäisin rantamökki Pikkusaarelta Farringin pohjoispuolelta. Kerran he olivat käyneet siellä yhdessä Andrén perheen kanssa, mutta miehillä ei ollut juuri mitään yhteistä, ja vaikka Barbara ja Alice eivät olleet sittemmin keskustelleet asiasta, he tiesivät, että sitä ei otettaisi uusiksi. Ericin työssä tapahtuneiden muutosten vuoksi Hornin perhe oli sinä vuonna päättänyt pitää lomansa kaikkia muita aiemmin.

Alice hankkii sairaanhoitajan koulutuksen, mutta jättäytyy kotiäidiksi. Hän tutustuu opiskelijakaverinsa, Mariannen, serkkuun Ericiin. Alice ja Eric löytävät toisensa. Eric valmistuu ekonomiksi, löytää talon työhaastattelureissulla keväällä 1959 esikaupunkialueen lähiöstä Lasisiiventieltä. Alice ystävystyy Lehmuskiitäjäntiellä asuvan naapurin Barbara Andrén kanssa, sillä kotiäiteinä he viihtyvät hyvin yhdessä. Hornien perhe tempautuu muodikkaiden parinvaihdosten ja ryhmäseksin nautintoihin. Eric unelmoi rakastamisen ja ruumiin vapaudesta vaatien Alicen mukaansa kerhoillan parinvaihtoon ja ryhmäkivaan.

Eric tuumi, ihmismieli on pelkää mosaiikki, jonka voi koko ajan koota hieman toisinkin. Hän ei halunnut rakastaa muita kuin Alicea, hän sanoi. Kysymys oli vain ruumiista ja vapaudesta, mahdollisuudesta antaa ajatustensa ja mielensä kasvaa loputtomiin. Me suljemme toisemme vankilaan, hän sanoi, me lukitsemme itsemme tabujen vankilaan, jossa ei voi hengittää.

Kaiken taustalla häilyy Kinseyn raportit ja Jacqueline Susanin Nukkelaakso. Yhtä hyvin mieleeni nousee Marilyn Frenchin Naistenhuone ja jonkin verran kevyemmät Rona Jaffen kirjat Neljä naista, Luokkakokous ja Luokkakokouksen jälkeen. Mietinkin, että tekevätkö edellä mainitut kepposensa eli pitävät kerrontansa omanaan, sillä he elivät tuon ajan. Marstrand-Jörgensen ei yllä Frenchin tasolle. Pohjoismaalainen ajankuva 1960-luvulta ja 1970-luvun alkuun on aiheena kuitenkin mielenkiintoinen.

Hän ei tiennyt, milloin tilanteen voisi odottaa muuttuvan paremmaksi; kuinka kauan kestäisi ennen kuin suru hellittäisi, se riippui kai enemmän itse surijasta kuin murhenäytelmän luonteesta. Joku oli joskus kertonut hänelle, että aviopuolison kuoltua ihminen suree keskimäärin kuukauden verran jokaista vuotta kohti, jonka avioliitto oli kestänyt. Ei voinut tietää, pitikö se paikkansa, mutta tuskin kukaan suree syvästi kahtatoista tai seitsemäätoista kuukautta ja herää sitten yhtenä aamuna iloisena ja täysin toimintakykyisenä. Suru jäytää ihmisiä ja raapii kynsillään heidän kasvojaan, kaikkihan sen tiesivät.

Eric sanoo usein, että kaikki siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa, estävät meitä kehittymästä ja hengittämästä vapaasti. Alice tiesi perheensä päivänohjelman, sillä hän merkitsi isoon seinäkalenterin kunkin menot. Ainoastaan käynnit rakastajien luona puuttuivat, tosin Eric oli tarjoutunut merkitsemään nekin tietyllä koodilla. Alice epäröi, väsyy ja antaa periksi. Kirjassa tapahtuu sivun 200 paikkeilla jotain, jonka ohitan. Tarina kulkee tuohon asti Alicen kautta, mutta näkökulman vaihtuminen Ericiin ja lapsiin vie minusta puhtia pois ja tavoitan sen vasta lopun oivalluksessani. Eric kasvaa vastuuseen, isäksi. Suhde Rachelin kanssa kariutuu. Rachelillakin on salaisuus. Eric toivoo löytävänsä vastauksia Intiasta Martin mukanaan. Ericin osa ei helppo tyttärien kanssa, mutta Marie-Louise ja Florakin ottavat vastuuta itsestään.

Matkalla asemalta kotiin hän tajusi, että hänen pyrkimyksensä oppia tuntemaan itsensä uhkasi latistua pelkäksi seurapeliksi, samanlaiseksi kuin ne sanaristikot, joiden ääressä toiset istuskelivat junamatkalla Rosselista esikaupunkeihin.

Pohdiskelin kirjan loppua itsekseni, että pidinkö vai en. Minun pitäisi saada tähän blogitekstin lopetus. Minä vuorostani taidan tehdä tekstiini avoimen lopun. Jos ei tiedä on minusta erinomainen romaani tai sitten ei. Jos ei tiedä on hyvä romaani, jos saan lukea Anne Lise Marstrand-Jörgensenin kertomana Marie-Louisen, Floran ja Martinin tarinan. Pidin tarinasta, ajankuvasta ja…

Jään odottamaan kirjan Hvis sandheden skal frem suomentamista.

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä
Alkuteos: Hvad man ikke ved 2012
Suomentanut: Kari Koski
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lisään tämän kirjan Tanskan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Lumiomena sekä Kirjakaapin kummitus

Tarjei Vesaas Jäälinna ja Niels Fredrik Dahl Viime kesänä

Tarjei Vesaas (1897 - 1970) oli norjalainen kirjailija, joka asui Telemarkissa Vinjen kylässä maanviljelijä perheessä. Hänen tuotanto on monipuolinen käsittäen romaaneja, runoja, novelleja, näytelmiä ja kuunnelmia. Kirjailijan teoksia luonnehtii moniselitteinen symbolismi. Jäälinna palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla  vuonna 1964.  

Tarina kertoo kahdesta 11-vuotiaasta koulutytöstä ja heidän ystävyydestä.  Siss tutustuu uuteen tyttöön nimeltä Unn. Unn on jäänyt orvoksi ja muuttaa tätinsä luo pieneen mökkiin, joten tytöistä tulee luokkatovereita.  Tytöistä Siss on ulospäin suuntautunut, mutta Unn on hiljainen ja sulkeutunut. Kirjan tunnelma on alusta lähtien salamyhkäinen ja hiipivä. joten kirjaa lukee hieman huonojen aavistusten varassa. Tytöt sopivat toisilleen lähettämien lappujen välityksellä koulupäivän jälkeisestä tapaamisesta Unnin luona. 

 

Kirjan alun kuvauksessa Siss taittaa taivalta uuden ystävänä luo pimeässä ja kylmässä illassa:

Nuori valkea otsa tunkeutui pimeyden halki. Yksitoistavuotias tyttö. Siss.

Oikeastaan oli vasta iltapäivä, mutta jo pimeä. Routainen myöhäissyksy. Tähtiä, mutta ei kuutamoa eikä valoa kajastavaa lunta – oli siis pilkkopimeä, tähdistä huolimatta. Tien sivuilla oli kuolemanhiljainen metsä – ja kaikki mikä tälläkin hetkellä eli ja paleli siellä.

Sissin mielessä oli paljon ajatuksia hänen kulkiessaan tietä pitkin, paksut tamineet yllään pakkasen varalta. Hän oli menossa puoleksi tuntemattoman tytön, Unnin, luo, ensi kerran, hän ei tiennyt mitä hänellä oli edessä, ja siksi tuntui jännittävältä.

Tyttöjen tapaamisessa Unn paljastaa, että hänellä on synkkä salaisuus. Tytöt puhuvat tapaamisellaan Unnin menneisyydestä. Unn näyttää valokuvia äidistä, isästä ja tämän autosta. Unnin äiti on kuollut ja isäänsä Unn ei tunne. Tunnelma tyttöjen illassa on salaperäinen. Siss tuntee oudon pelon ja haluaa paeta Unnin lukitsemasta huoneesta kotiinsa ja juoksee matkan kotiinsa.

Unnin seurassa olo oli saanut hänet kiihdyksiin – varsinkin sitten kun hän oli sanonut hyvästi ja tullut ulos. Jo ensimmäisten puolijuoksua muistuttavien askelten jälkeen häntä rupesi pelottamaan, ja hänen pelkonsa kasvoi kuin maanvieremä. Hän oli tuon tien sivuilla vaanivan käsissä.

Tien sivuilla vaanivan pimeyden. Sillä ei ole muotoa eikä nimeä, mutta kulkija tuntee sen saapuvan ja seuraavan häntä, ja se panee kuin solisevia puroja virtaamaan hänen selkäänsä pitkin.

Seuraavana aamuna Unn lähtee kouluun.  Siss saapuu kouluun toisin kuin Unn. Unn päätyy jäälinnalle, joka on suuri, talven aikana vesiputouksen ympärille syntynyt jäämuodostelma, jäinen, huoneinen linna saleineen, jonne Unn eksyy. Opettajakin kaipailee Unnia. Lumi sataa maahan, ihanan puhdasta, valkoista lunta. Illalla käynnistyvät Unnin etsinnät. Kaikissa taloissa oli valo tuona yönä. Siss tuntee, että kaikki hänen sanomansa käsitetään väärin, että hänen pitäisi tietää jotain.

Jäälinna on varmasti paljon helpompi lukea nykyisin. Kirjassa on taianomaisia elementtejä, fantasian kuvastoa sekä psykologisen romaanin ainekset. Katsoin muutaman kirjaston luokitusta, joissa kirja on merkitty aikuisten osastolle. Tarina on hurjempi kuin minun lukemani tyttökirjat, mutta ajat ovat muuttuneet.Olen lukenut hurjempiakin nuortenkirjoja.

Lisään tämän kirjan Norjan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Tarjei Vesaas Jäälinna
Alkuteos Is-slottet
Suomentaja Katri Ingman-Palola
WSOY 1964. Kotikirjasto

Teoksen on lukenut mm. Hyönteisdokumentti

Niels Fredrik Dahl Viime kesänä. 

Niels Fredrik Dahl on arvostettu norjalainen nykykirjailija, jonka romaani Matkalla ystävän luo (2007) toi hänelle Norjan Brageprisenin vuonna 2002.  Viime kesänä on Dahlin kolmas romaani. Dahl debytoi vuonna 1988 runokokoelmalla.  Dahl on naimisissa kirjailija Linn Ullmanin kanssa. Tässä on hieman sama tilanne kuin Paul Austerin kanssa eli pidän niin Dahlin kuin Austerin kirjoista, mutta en innostu sen enempää Linn Ullmanin tai Siri Hustvedtin kirjoista.

Kirjassa eletään kesän alkua ja mies on laittamassa kesäasuntoaan myyntikuntoon. Tarinan nimetön minäkertoja on tämä mies. Hän käy läpi mennyttä, muistelee kokemaansa ja kertoo tunteistaan. Kirjan teemoina ovat yksinäisyys, uskottomuus, parisuhde ja mustasukkaisuus, mutta yhtä hyvin läheisriippuvuus ja omistamisen halu. Hän on elänyt seitsemän vuotta vaimonsa Sirin kanssa. 

Viime kesä muutti paljon parin elämässä, sillä mies epäilee vaimonsa pettäneen häntä  Langvikan sivurakennuksessa asuneen vuokralaisen kanssa. Siri muuttui tietyllä tavalla, hän toimi toisin kuin aiemmin. Hän alkoi ulkoilla yksin ja ulkoiluttaa Raggia. Ennen hän pelkäsi eksyvänsä metsään. Kertojaa piinaa epätietoisuus, mutta hän yhdistelee palasia, jolloin totuus valkenee hänelle.  Mies rakastaa vaimoaan enemmän kuin vaimo miestään. Ja mies elää seksistä, akteista ja rakasteluista. Ragg on perheen koira, joka kulkee tarinassa mukana.

Tarinassa sivutaan pariskunnan menneisyyttä. Kertoja on eronnut Margitista ja lapsettomasta liitostaan. Vaimolla on edellisestä suhteesta viisitoistavuotias Ingeborg.  Tarinassa kerrotaan myös keskeytyneestä raskaudesta.

Ja enhän minä voi olla tekemättä seuraavaa lainausta. Lainauksessa puhutaan valkoisesta puutarhasta ja sen esikuvasta viitaten myös V. Woolfiin ja Vita S-W:tiin.

Hän sokeerasi, hän vietteli ja hän valloitti. Vieläkin tuhannet ihmiset tekevät joka vuosi toivioretken maagiseen puutarhaan Sissinghurst Castleen, joka sijaitsee Kentin kreivikunnassa Englannissa.

Eräänä päivänä rannalta löytyy kuollut mies, jota   päähenkilö olettaa vaimonsa rakastajaksi. Tapahtumaa seuraa makaaberi sänkykuvaus.  Vaimo saapuu kesäasunnolle päivää miehen kuoleman jälkeen aavistamatta tapahtunutta. 

Petymme usein koska elämä ei ole samanlaista kuin elokuvassa, mutta emme koskaan sen vuoksi että elokuva ei ole samanlaista kuin elämä, yhtä satunnaista, yhtä vaikeaa. Mutta minulla on valtaa, minä olen pukeutunut toisen miehen vaatteisiin ja saanut toisen miehen vallan.

Viime kesänä on intensiivinen kuvaus eletystä, lukijaa tuntee olevansa läsnä kokijana ja näkijänä. Kuitenkin lukija jätetään ulkopuoliseksi. Hän aistii ja ymmärtää paljon, mutta lukijan mieleen jää kysymyksiä, jotka eivät saa vastauksia. Tarinan loppu on trillerimäinen, myös löytyneen ja kadonneen medaljongin osalta.

Niels Fredrik Dahl Viime kesänä

Alkuteos I fjor sommer

Suomentaja Sanna Manninen

Bazar 2008. Kotikirjasto

Lisään tämän kirjan Norjan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa