Lisa Genova Puolinainen

Olen lukenut aiemmin Lisa Genovan esikoisromaanin Edelleen Alice, joka kertoi alzheimerintaudista. Vaikutuin tuosta kirjasta kovasti. Genova kirjoittaa vakuuttavasti, mutta tällaisilla aihealueilla liikuttaessa on hyvä tietää, että kirjailija on Harvardin yliopiston neurotieteiden tohtori.

Luin kirjasta kustantajan esittelyn, jossa kerrotaan seuraava.

Nyt on jo kiire, ei ehdi selittää pojalle Maan vetovoimaa, murot mahaan ennen kuin ne pehmenevät, vauhdilla töihin, mittari näyttää toistasataa, vain yksi soitto kännykällä… sitten hirvittävä rysähdys – ja arjen sekuntipeli pysähtyy.

Sarah saa auto-onnettomuudessa aivovamman. Kirjan nimi Puolinainen viittaa vammaan. Kirjan englanninkielinen nimi Left Neglected on  täsmentävämpi kertoen, että Sarahin osana on vasemmanpuolen neurologinen oireyhtymä, vasemmanpuolen huomiotta jättäminen.  Hän ei tiedosta vasenta puoltaan, vasen käsi ja jalka eivät ole käskytettävissä. Näkökentän vasenta puolta ei havaita, sen informaatio ei välity. Eli henkilö saattaa syödä vain osan ruoasta, mutta lautasen vasenpuoli jää koskematta.  
Yritin itse puhua ystävälleni, menin hänen viereensä. En saanut minkäänlaista huomiota osakseni. Huhuu, hämmästelin. Kiersin ruokapöydän toiselle puolelle. Hän ilostui. Missä sinä olet ollut?

Pysäytys tulee tilanteessa, jossa Sarah ja Bob elävät työholisteina, tekevät tunteja aina vain enemmän, suorittavat yhä enemmän.  Kahdeksantoistatuntinen työpäivä on normaali. Tähän he sovittavat kolme lasta. Sarahin elämä pysähtyy, se pysähtyy kunnolla. Nyt hänellä on aikaa. Hän voi aloittaa alusta, se vaan, että on opeteltava syömään, pukemaan, seisomaan ja kävelemään. Niin ei pidä unohtaa tätäkään pikku juttua eli käymään vessassa. Kirjassa välittyy tilannekomiikka, pirullisia tilanteita, hermojen kiristymistä ja raastavaa turhautumista. Joku voi kokea edellä mainitut kuvaukset pitkästyttävinä, ihan sen takia, että lukija ei ymmärrä, kuinka alusta ihminen alkaa rakentaa elämäänsä. Vessareissu tai pukeminen saa hien yhtä hyvin pintaan kuin kunnon kokonainen salitreeni! Rintsikat, napit, farkkujen vetoketju, ravintolan tavallinen wc vaativat jo akrobatiaa.
Jo pelkkä fysioterapeutin näkeminen saa oksentamaan, sillä hän on viimeinen ihminen, jonka  Sarah haluaisi tavata. Vähitellen hän tajuaa pelin jujun.
Sarahille vie aikaa ymmärtää, kuinka totaalinen pysäytys on, että mennyt työrumba ei palaa. Kukaan toinen tai ulkopuolinen ei tiedä, mitä on aloittaa alusta. Kirjassa on huumoria, sillä sen avulla selätetään vaikeita asioita. Sarah ja Bob joutuvat laittamaan arvot uuteen järjestykseen.

Puolinainen oli lukukokemuksena laimeampi kuin Edelleen Alice, johon ihastuin.  Lukukokemus oli kepeä ja helppo, kun Edelleen Alice jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa. Genovan asiantuntemus olisi antanut mahdollisuuksia syvällisempäänkin pohdintaan. Sarah jää etäiseksi ja pinnalliseksi ja silti tarina liian Sarahin kannalta kerrotuksi. Puolinainen on pinnallinen kirja, joka kalpenisi tosikertomuksen rinnalla. Esimerkiksi Pystytkö sanomaan perkele?  (Schildts & Söderströms) kertoo paljon todellisemman tarinan.

Lisa Genova Puolinainen
WSOY 2012 Kotikirjasto

Genova Edelleen Alice

Luin Lisa Genovan kirjoista ensimmäisenä kirjan Edelleen Alice. Kirjan päähenkilö on Alice Howland. Hän viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harvardissa. Hän on älykäs ja viehättävä nainen, jolla on lukenut aviomies ja kolme aikuista lasta. Alice on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä.  Kirjan alussa hän pitää Stanfordissa  luennon vierailevan puhujana ja havahtuu tilaisuudessa yksinkertaisen sanan katoamiseen. Luennon jälkeen hänellä on kiire Los Angelesin koneeseen, sillä hänellä on tapaaminen nuorimman tyttärensä Lydian kanssa. Lydia etsii näyttelijäntöitä ja tekee töitä tarjoilijana. Äidin ja tyttären suhde on kiemurainen. Ravintolassa he havahtuvat salamavalojen välkkeeseen. Äiti ei tunnista kuvattavaa hahmoa, joten Lydia kertoo tämän olevan Jennifer Aniston. Tässä tapauksessa Alice ei ole unohtanut mitään, vaan hän ei tunnista henkilöä.

Alice haluaisi, että Lydia kulkisi hänen polkuaan, eläisi hänen arvojaan, kuten kaksi vanhempaa sisarusta on tehnyt menemällä toinen oikeustieteelliseen ja toinen lääketieteelliseen. Sen sijaan Lydian isä antaisi tyttären tehdä omat valinnat. John jopa rahoittaa tämän draamaopintoja.

Kotiin palattuaan hän lähtee juoksemaan lenkkiä kotoaan Poplar Streetiltä. Aina samaa reittiä - ensin Massachusetts Avenueta, Harvard Squaren poikki Memorial Drivelle, Charlesjoen rantaa Harvard Bridgelle teknillisen korkeakoulun luo, ja siitä takaisin - vähän yli kahdeksan kilometriä, neljänkymmenenviiden minuutin kierros.

...

Tapansa mukaan hän lopetti juoksemisen päästyään JFK:n puistoon.

Alice tiedostaa seisovansa varsin hyvin Harvard Squarella. Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä hän oli. Hän rauhoittuu. Hän avasi silmänsä. Aivan yhtä äkisti kuin se oli häneltä kadonnut, maisema napsahti paikalleen. Kun hänellä oli molemmat jalat kotikadulla ja oma talo näköpiirissä, olo oli paljon turvallisempi.

Alice kohtaa koko ajan outoja asioita, muistihäiriöitä, eksymisiä ja erehtymisiä. Hän miettii ajan varaamista lääkärille, hän googlaa vaihdevuosien oireita, etsii stressistä syitä.  Seuraavana päivänä hän paneutuu työhuoneessaan tehtävälistaansa. Merkintä Eric ei avaudu, vaikka Eric Wellman on Harvardin psykologian laitoksen päällikkö. Alice myöntää itselleen, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tarvitsee apua. Hän saa saman tien jatkolähetteen Massachusettsin keskussairaalan muistiyksikköön tutkimuksiin.

Lääkäri pyytää painamaan mielen nimen ja osoitteen John Black, West Street 42 Brighton.  Alice toistaa kertoo päivänmäärän, ikänsä, paikan, kerroksen, vuorokauden ajan, luettelee kuukaudet, toistaa sanaryhmiä, piirtää kellonaikoja. Joidenkin tehtävien jälkeen Alicen tulee toistaa nimi ja osoite, mutta hän muistaa vain nimen ja Brihgtonin.

Aluksi hän miettii, miten hän kertoisi sairaudestaan Johnille. Hänhän osaa yhä lukea ja kirjoittaa ja käyttää vessaa. Kymmenen päivää myöhemmin Alice kertoo diagnoosinsa Johnille. He aloittavat yhdessä tutkimuksissa käynnin. Alice tekee itselleen tiedoston, jota hän kertaa läpi eli kuukauden, osoitteen, työpaikan, Annan syntymäpäivän sekä lapsien määrän. Hän nimeää tietokoneeseen myös kansion nimeltä Perhonen. Perhonen on tiedosto, jonka hän käskee avata, jos edellisten kysymysten vastaukset epäonnistuvat, vielä kun hän kykenee avaamaan tiedoston.

Vähä vähältä Alice menettää oikeutensa opettaa.  Hän lukee Danin väitöskirjaa vaikeuksien kautta. Hän jää sairaslomalle. Hän on yksin kotona, etsii vessaa löytämättä. John tulee liian myöhään, mutta rauhoittaa ja auttaa vaihtamaan kuivat vaatteet.

Eräänä kertana Alice selaa kirjaa ja sen kappaleita huomauttaen Johnille, että on tainnut lukea kirjan. John vastaa, että Alice on tehnyt enemmän. Alice silmäilee kirjan nimeä From Molescules to Mind tekijät John Howland ja Alice Howland. Alice sanoo muistavansa kirjoittaneensa kirjan.

”MINULLA ON IKÄVÄ ITSEÄNI.” Alice toteaa miehelleen.

Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.

En minä aikonut tulla tällaiseksi.

Minä tiedän.

Edelleen Alice on paras lukemani tämän aihealueen kirja. Alice käy kirjassa keskustelua identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Alice näyttää kadottavan otteen elämään, vaikka itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. Genova jättää aviomiehen ehkä tarkoituksella sivurooliin. John tuntuu paneutuvan uraansa voimallisesti, vaikka lähellä olisi häntä tarvitseva ihminen. Genova antaa äänen vertaisryhmälle, tautia sairastaville, eikä omaisille. Tunnen maailman, jossa Alice elää ja kirjoittaa, joten siihen on helppo sopeutua. Kirjan nimi on erinomainen. Se kiteyttää kirjan sisällön. Kirja kertoo tarinan Alicen näkökulmasta, todellisuudessa kertojaksi vaihtuisi loppua kohden John, kun yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova muuttaa loppua kohden tekstin tyyliä, sillä John muuttuu mieheksi, kysymykset toistuviksi, saadut vastaukset katoaviksi. Alicen näkökulma pitää kirjan mielekkäänä. 

Pidän Genovan tavasta kirjoittaa, mutta sairausgenre voi tylsistyttää ajan mittaan. Kirjailijana hänen olisi astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen tyylinsä on eleetön, mutta missään nimessä se ei ole tylsä tai liian tieteellinen. Tämä kirja on huomattavasti parempi kuin Puolinainen. Puolinainen venyttelee turhia asioita ja hassuttelee asioilla, jotka eivät ole sen tarpeessa. John Bayleyn kirja Elegia Irikselle on tätä Genovan kirjaa parempi. Loppujen lopuksi lääkärin ja asiantuntijan kyvyt ovat vaillinaiset ja rajalliset. Bayley hallitsee ehkä termistön vajavaisesti, mutta tuossa kirjassa on ihminen kohteena eikä mallinukke. Ihmisellä on tunteet ja niitä ei voi mallintaa tiedollisesti, siksi Puolinainen on paikoin hyvin pinnallinen.