Jeffrey Eugenides Middlesex

Jeffrey Eugenides  Middlesex
Alkuteos  Middlesex 2002
Suomennos Juhani Lindholm

Kustantaja  Otava 2003. Kotikirjasto.

Jeffrey Eugenides (1960) on kreikkalaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen isänsä vanhemmat olivat kreikkalaisia ja hänen äitinsä on sukujuuriltaan irlantilainen. Eugenides on suorittanut loppututkinnon sekä Brownin että Stanfordin yliopistossa. Eugenidesin esikoisromaani Virgin Suicides oli suurmenestys ilmestyessään vuonna 1993. Sofia Coppola ohjaamaa samannimistä elokuvaa on hieno. Middlesex on kirjailijan toinen suomennettu romaani ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011) on kolmas suomennettu romaani.  

Middlesex tuo mieleeni John Irvingin teokset lähinnä sen takia, että tarina on Irvingin teosten kaltainen runsaudensarvi, mutta ei niinkään kerronnallisen samankaltaisuuden takia. Yksinkertaisimmillaan teosta voisi kuvailla kiehtovaksi sukutarinaksi. Middlesex on myös sukupolvitarina, perhetarina, kehitystarina, mutta tässä on mukana myös siirtolaisuus, seksuaalinen identiteetti ja geenivirheet.

Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran  tyttövauvaksi  Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja  toisen kerran  nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Michiganissa elokuussa 1974.

Cal / Callie Stephanides on 41-vuotias Berliinissä asuva hermafrodiitti, joka eli lapsuutensa tyttönä ja päätyi mieheksi. Kertomus on hänen perheensä värikkäistä vaiheista alkaen isovanhemmista, jotka saapuivat siirtolaisina Yhdysvaltoihin. Tarina alkaa vuonna 1922 kreikkalaiskylästä, joka on jäänyt sodan jalkoihin. Sisar ja veli, Desdemona ja Lefty, pakenevat yhdessä Amerikkaan. Laivamatkalla he tutustuvat toisiinsa ventovieraita esittäen ja heidät vihitään laivan kannella.  Muut matkustajat vakuuttuvat toisilleen sopivasta parista, joiden määränpääkin on sopivasti sama.

Kolmantena päivänä Lefty lähti taas kävelylle ruokailun jälkeen. Hän meni kannen yli tyyrpuurin puolelle ja peräkannelle. Hän hymyili Desdemonalle ja nyökkäsi taas. Tällä kertaa Desdemona vastasi hymyyn. Palattuaan tupakoivien miesten joukkoon Lefty kysyi, sattuisiko kukaan tietämään yksin matkustavan nuoren naisen nimeä.

Aviopari suuntasi perillä Detroitiin serkkunsa Linan luo ja hänet oli helppo vaientaa tämän oman menneisyyden varjoilla. Aikanaan maailmaan pääsee Miltonin ja Tessin esikoisena Chapter Eleven ja hieman myöhemmin Callie.

Aluksi isä ja äiti kieltäytyivät uskomasta sairaalalääkärin mielipuolisia väitteitä minun anatomiastani. Diagnoosi esitettiin ensin puhelimessa Miltonille, joka ei käsittänyt siitä juuri mitään, minkä jälkeen hän välitti siitä Tessielle siistityn version, jonka ydin oli suunnilleen se, että lääkärit olivat jollain lailla huolestuneita virtsaputken rakenteesta ja epäilivät lisäksi hormonitoiminnan vajausta.

Calliope kertoo osin tarinaa jo ennen syntymäänsä.  Tämän takia Laurence Sternen Tristram Shandy muistuu mieliin.  Callie saa tietää, että viidennessä kromosomissa on tapahtunut mutaatio, jonka vuoksi hän näyttää lapsena tytöltä, vaikka on biologisesti ja hormonaalisesti poika.  Kromosomimutaation syynä on sisäsiittoisuus. En kumminkaan avaa tätä enempää, sillä se on osa tarinaa.

Minulla oli täydellinen ajoitus täydellisen kirjan lukemiselle. Sukutarina ei välttämättä ole ominta aluettani, sillä sukupolvittain vaihtuva näkökulma / kertoja ei ole suosikkini, joten Eugenides kuljettaa tarinan tavalla, josta pidän.  Calin / Callien elämä  on kiinnostava ja olisin lukenut  hänen tarinaa painottaen, siis vaikka lisäsivujen avulla tai Kreikan osuutta vähentäen.  Aikomukseni oli tuoda tämä jo aiemmin blogiini, mutta pokkariin tarttuminen siirsi lukemiseni hetkeen, että sain kirjan omaksi kovakantisena ja puhtaana. Middlesex on elämänmakuinen ja ihastuttava tarina, joka sivumäärästään huolimatta vie lukijan mukanaan.  Lue ja nauti on minun neuvoni.

PS. Seuraavassa arvonnassani tämä kirja siirtyy jollekin lukemattomana pokkarina.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena ja Laura 

Siri Hustvedt Elää, ajatella, katsoa

Siri Hustvedt Elää, ajatella, katsoa

Alkuperäisteos Living, Thinking, Looking (2012)

Suomentaja Kaija Sivenius

Otava, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut jonkin verran Siri Hustvedtin kirjoja, vaikka fanitankin enemmän kirjailijan puolisoa Paul Austeria. Hustvedtin kirjoista omia suosikkejani ovat Säihkyvä maailma ja Kaikki mitä rakastin. Hustvedt ei ole minulla sellaisella jalustalla kuin Margaret Atwood, jonka teoksia olen lukenut alusta lähtien. Olen enemmänkin uusinnostunut hänen suhteensa kuin hänen teostensa tuntija, mutta olen kuitenkin lukumatkalla häneen.

Elää, ajatella, katsoa on esseekokoelma, joka jakautuu kolmeen isompaan osioon nimensä mukaisesti. Luin teosta muutaman viikon ajan paloissa. Kirjaa ei omaksu illassa tai kahdessa. Elää, ajatella, katsoa vaatii lukijalta paneutumista, mutta niin se on vaatinut tekijältäkin. Tämän takia teen kirjailijasta lyhyen esittelyn kertoen, että Siri Hustvedt (s. 1955) on norjalaistaustainen amerikkalainen kirjailija. Seuraavat määritelmät, että hän on taidekriitikko ja väitellyt kirjallisuustieteestä Columbian yliopistossa, auttavat ymmärtämään tämän teoksen lähtökohdat. Hän on julkaissut romaaneja, runoja ja novelleja, pitänyt luentoja sekä kirjoittanut esseitä eri lehtiin. Siri Hustvedt asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin ja tyttärensä kanssa. 

 Elää, ajatella, katsoa tuo mieleeni Virginia Woolfin kirjan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos) sillä erotuksella, että Woolfin esseet olivat osin tuttuja alkukielisinä niin minulle kuin monille teoksen lukijoista. Olen kerännyt pitkään Woolfin tekstejä. Nyt viimeksi olen lukenut hänen suomennettuja päiväkirjojaan, joissa esseet pulpahtelevat esiin tämän tästä. Hustvedtin esseet tulevat minulle uusina ja tämän kirjan rima on korkealla. Tekijän intohimo ja tieteenalojen hallinta huimaavat. Tällaiseen teokseen tarttumista arastelee. Kasvikirjoja on helppo esitellä, kun ne ovat omalta tieteenalalta ja on kiva lukea hieman aiheen vierestäkin esimerkiksi Tiaisten salaisesta elämästä, kun on kuitenkin opiskellut eläintiedettä. Toisaalta edellisissä vaadin lukijana myös kirjoittajalta alan koulutuksellista osaamista. Joskus on kuitenkin kiva koetella itseään, joten katsotaan esseitä lähempää.

Hustvedt liikkuu laajalla skaalalla esseissään eri tieteen- ja taiteenalojen (filosofia, neurotiede, psykologia, lääketiede, psykoanalyysi, estetiikka, kirjallisuustiede) saralla, joista kirjallisuus ja taiteen taidehistorian ja sen metodologia ovat itselleni tutuimpia. Katseen rajat -teos on jotenkin hallussa ja tentittynä kuin myös taidehistorian peruskurssit.

Esseet ovat jaettu kolmeen temaattiseen osaan. Elää osio avaten kirjailijan omaa elämää. Ajatella on valikoima tekstejä muistista ja lukemisesta. Katsoa on esseitä taiteesta ja taiteilijoista.

Osiossa Elää

Elää sisältää henkilökohtaisempia esseitä, joissa kirjailija raottaa itseään kertoen äitiydestä, isän ja tyttären suhteesta, identiteetistä, sukupuolirooleista, avioliitosta, halun puutteesta, unesta ja vaatteista. Osiossa halua käsitellään elämän moottorina.  Uni tai paremminkin uneen liittyvät ongelmat koskettavat monia meistä.  Valvojan on katkeraa kuulla lintujen aloittavan laulunsa. Hustvedt kertoo kärsineensä migreenistä koko elämänsä ajan. Hän kertoo yhteydestään Skandinaviaan, sillä se on osa hänen kulttuurista identiteettiään. Lapsuudenperintönsä takia kirjailija on norjalais-amerikkalainen nainen, joka ei tunne itseään täysin amerikkalaiseksi, mutta ei kyllä norjalaiseksikaan Hän toteaa, että jos ei puhuisi norjaa, maan kulttuuri jäisi ilman muuta paljon vieraammaksi.

Asuin Yhdysvalloissa norjalaisen äidin ja norjalais-amerikkalaisen isän tyttärenä, puhuin norjaa ennen englantia, mutta Minnesotan maaseutu oli arkimaailmani, Norja taas toinen maailma. Vietin vuonna 1959 nelivuotiaana viisi kuukautta Bergenissä äitini ja sisareni kanssa. Siihen asti kun palasin Norjaan perheineni vuoden päiviksi vuonna 1967, maa eli sisälläni sekavina katkelmina.

Halu on elämän moottori, kaipuu, joka piiskaa meitä eteenpäin vain silloin tällöin pysähtyen, mutta päämäärää sillä ei ole, ei viimeistä pysäytystä, paitsi kuolema. Ihmeellinen täyttymys nautinnollisen aterian tai seksin, hyvän kirjan tai keskustelun jälkeen on väistämättä lyhytkestoinen.

Osiossa Ajatella

Hustvedt pohtii muistamista, muistojen muokkaantumisesta, kirjoittamista, fiktion ja toden rajapintaa, omaelämäkerrallista kirjoittamista, lukemisen prosessia, tunteita ja mielikuvitusta. Lukeminen on enemmän kuin kognitiivinen teko, sillä se edellyttää lukijan aktiivista läsnäoloa ja sitoutumista. Se on luovaa kuuntelemista, joka muuttaa lukijaa. Hän korostaa, että tärkeintä on avoimuus kirjalle, ja avoimuus on yksinkertaisesti valmiutta sallia luetun muuttaa meitä. Tehtävä ei ole niin helppo kuin voisi luulla. Monet lukevat vahvistaakseen omia käsityksiään. He lukevat vain omalta alaltaan, he luulevat tietävänsä mikä kirja on ennen kuin he avaavat sen tai heillä on sääntöjä, joita heidän mielestään kuuluu noudattaa, ja he reagoivat tyrmistyksellä, jos heidän ennakko-odotuksia murskataan (tuossahan tuli vieraan tieteenalan oikeutus!).

Muistot muokkautuvat koko ajan ja niiden merkitys muuttuu vanhetessamme – asia, jonka neurotiede tätä nykyä tunnustaa, josta se puhuu käyttäen ilmaisua ”muiston uudelleen lujittuminen”. Muistaminen ei ole jonkin aivojen ”kovalevylle” tallentuneen alkuperäisen tosiasian lukemista. Se, minkä muistamme, on jonkin muiston viimeinen versio.

Ekspliittiset muistot, utuisimmatkin, ovat kuitenkin vain osa muistia. On olemassa myös implisiittisiä muistoja, joita ei voi palauttaa käskystä, mutta jotka ovat siitä huolimatta jatkuvasti osa maailmaa koskevaa tietoamme. Lukeminen itse on siitä selkeä esimerkki, onhan se opittu taito jota käytän, joskaan en muista kuinka. Kauan sitten tehdyt ponnistukset, kirjainten kummastelu ja sanojen ääneen tapaileminen ovat kadonnet tietoisina prosesseina.

 

Osiossa Katsoa

Osiossa keskitytään taiteeseen, taiteen merkitykseen ja sen reprensaatioihin, visuaaliseen maailmaan ja valokuviin. Hustvedt pohtii, mitä merkitsee katsoa taideteosta? Valokuvia pidetään menneen merkitsijöinä, tapana säilyttää se mikä oli siinä mikä on. Hustvedt erittelee valokuvan ja maalauksen eroja. Jokaisesta valokuvatusta kohteesta tulee merkki katoamisesta, koska se kuuluu menneisyyteen. Siksi jokaisessa perhekuvassa, vaikka se olisi otettu edellisellä viikolla, on mukana menetys.

Synnymme sisään ajatuksiin ja merkityksiin, jotka muovaavat sitä kuinka ruumiillistunut mielemme kohtaa maailman. Sillä hetkellä kun astun sisään esimerkiksi Pradon tai Louvren ovista, kohtaan kulttuurin pyhittämän paikan.

Mutta kun rakastaa taideteosta, kyse on samalla tunnistamisesta. Aihe heijastaa meitä, mutta ei samalla tavoin kuin peili, joka tarjoaa meille kasvomme ja ruumiimme. Se heijastaa toisen vision, taiteilijan näyn, jonka otamme omaksemme, koska se vastaa johonkin meissä ja ymmärrämme, että se on totta.

Mitä sinä rakastat? Oma vahva rakkauteni on Karl Emanuel Janssonin Sakariston ovella (1874), olen itse seissyt tuolla ovella.  Meille on selvää, kuinka blogata luettu kirja, mutta aivan samanlaisen tekstin pystyy tekemään myös esimerkiksi edellä mainitusta maalauksesta. En halua avata enempää valintaani, mutta tuo liittyy kiinteäsi siihen, mitä teen tällä hetkellä, mutta rakkauteni on syntynyt seinien ulkopuolella, pihamaalla. Lyhyesti tuosta teoksesta voi luonnehtia, että siinä kuvataan oviteemalla sivullisuutta. 

Valokuvat kuolleista rakkaista vetävät minua puoleensa. Ne kiehtovat minua. Tuossa ovat nuo armaat, kiltit kasvot, jotka muuttuivat ajan myötä. Kasvot säilyttää valokuva, ei minun muistoni, jotka samentavat tuon ihmisen vuosien saatossa saamat monet eri kasvot. Vai olivatko ne vain yhdet kasvot, jotka vanhenivat? Joskus en kestä katsoa. Kuvasta on tullut surun muistokalu.

Yhden ihmisen kokemus on aina osa kollektiivista kokemusta.

Hustvedtin esseissä on  synteesi tietämyksen eri aloilta.  Esseet kannustavat kaivattuun vuoropuheluun humanististen ja muiden tieteiden välillä.   Kaikessa kuitenkin haetaan vastausta ikivanhaan arvoitukseen: Mitä merkitsee olla ihminen?  Kuinka näemme, muistamme ja koemme toisemme ja olemme vuorovaikutuksessa keskenämme? 

Elää, ajatella, katsoa on kirja, johon tulen palaamaan, sillä en pysty omaksumaan enempää.  Enkä tarkoita tuota korulauseeksi blogitekstini loppuun.  Minua tämä kirja puhutteli, mutta sen sisäistäminen vie aikansa.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla ja Kirjapolkuni ja Nellu (eng).