Näytetään tekstit, joissa on tunniste luova kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste luova kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 1. toukokuuta 2014

Merete Mazzarella Elämä sanoiksi




 Olen lukenut lähes kaikki  Merete Mazzarellan suomennetut kirjat ja omistan niistä useimmat. Olen "repinyt" palasiksi opinnoissani muutamankin kerran Tähtien väliset viivat ja Illalla pelataan Afrikan tähteä identiteettikäsitteen selvityksessä. Luin tämän Mazzarellan kirjan yhteen menoon, en halunnut hajottaa lukemista pirstaleiseksi. Lukijalle on hyödyksi aiemman tuotannon tunteminen ja hallinta, koska Mazzarella viittaa aiempaan hyvin paljon, mutta ei kertaile niinkään. Tuotannon tunteminen ei ole edellytys, mutta se avartaa omaa lukukokemusta. Edelllinen lukemani Mazzarella oli Ainoat todelliset asiat, jonka alku oli jo huimaava, en ole vieläkään unohtanut sitä. Toisaalta luettu on myös painolastina tällaista selostusta tehdessä.


Merete Mazzarella ( s. 1945), fil.tri, suomenruotsalainen kirjailija, kolumnisti ja kriitikko, pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Merete Mazzarella on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia, romaaneja ja kolumneja. Suuri osa hänen tuotannostaan on myös suomennettu. Merete Mazzarellan taustasta voinee kertoa, että hän suomalaisen isän ja tanskalaisen äidin tytär eli erikoinen sukunimi on ensimmäisen avioliiton perua. Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki.

Merete Mazzarella on elänyt kirjoittaen ja opettanut muita kirjoittajia. Hän on kirjailijanuransa varrella kehittänyt tunnistettavan ja puhuttelevan esseetyylin, jonka perustan hän ammentaa omasta elämästään. Elämä sanoiksi (Att berätta sig själv, 2013) on ideakirja jokaiselle, joka tahtoo kertoa elämäntarinansa, sillä se nivoo yhteen elämäntarinan kertomiseen vinkit. Omaelämäkerta on autofiktio faktan ja fiktion välissä.

Merete Mazzarella hallitsee ironian: Kerran kun olin signeeraamassa kirjojani helsinkiläisessä kirjakaupassa, muuan rouva tuli sanomaan minulle: "Olen elänyt niin kiinnostavan elämän että ystäväni tapaavat sanoa, että saisin minkä kirjallisuuspalkinnon tahansa, jos vain ryhtyisin kirjoittamaan siitä." Tyydyin varmuuden vuoksi hymyilemään kohteliaasti, mutta kaikessa kirjoittamisessa on tietenkin kaksi puolta: totta kai täytyy olla jotain mistä kirjoittaa, mutta täytyy myös osata kirjoittaa.

Merete Mazzarella käy läpi muistamista, mitä me muistamme ja minkä me muistamme kerrottuna. Hän toteaa, että kertoipa ihminen itselleen tai muille, hänen elämänkertomuksensa on kertomus identiteetistä ̶ kaikissa kolmessa merkityksessä.

Kirjoittamisen lähtökohtana Mazzarella näkee, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta kirjoittavan on saatava aloittaa itsestään. Kuten näkyy, olen jo aloittanut itsestäni ja minun täytyy jatkaa itsestäni vielä tovi, jotta pääsen vähitellen eteenpäin.

Mazzeralla nostaa esiin muistojen kirjon ja oman elämänsymbolit: omat muistannat, kerrotut muistot, muistikirjat, kuvat, esineet hajut, tuoksut jne. Monet muistot ovat kollektiivisia ja jakautuvat luettuna tai puhutttuna lukijan omiin muistoihin, kokemuksiin ja elämyspiiriin. Mazzarella muistuttaa, että ei tarvitse olla ikääntynyt kirjoittaakseen itsestään.

Toisaalta Elämä sanoiksi avautuu jokaiselle, joka haluaa pohdiskella elettyä elämää. Mazzarella ei juttele lukijalle, vaan hänen ilmaisunsa on sivistyneen hallittua ja dialogi hyvin kohteliasta. Lukijan ei tarvitse tuntea omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tarvetta tarttuakseen tähän kirjaan. Lukija voi olla jossain elämän taitekohdassa tai hän halua tutustua omaan elämäänsä. Ihmisen elämä on jatkuvasti myllerryksissä, kun rakkaus loppuu, työpaikat vaihtuvat, perheen kokoonpano muuttuu jne. En etsinyt opaskirjaa, vaan tartuin tietoisesti tekijän uutuuteen.

Erilaisissa elämäkerrallisissa yhteyksissä Mazzarella mainitsee muun muassa Marcel Proustin, Muumipapan, Tito Collianderin, Anton Tsehovin, Albert Camusin, Annie Lamottin, Patrik Süskindin, Christer Kihlmanin, Doris Lessingin, Claes Anderssonin, Siri Hustvedin, Stephen Kingin sekä Märta ja Henrik Tikkasen. Mazzerella avaa näin uusia yhteyksiä ja näkökulmia kertojiin.

Mazzarellan viittaukset Illalla pelataan Afrikantähteen ovat koskettavia ja toteavia. Jotkut asiat oli helppo kirjoittaa etäällä, vieraalla kielellä, asianosaisille avautumattomina. Toisaalta hän katsoo tulevaan toiveineen. Uskon, että uteliaisuus omiin juuriin käy liian ylitsepääsemättömäksi jossain vaiheessa kunkin omassa elämässä. Kirjan lukeminen vieraalla kielellä vaatii kuitenkin jonkinlaisen kielen hallinnan.

Mazzarellan teksti on kaunista ja  runollista. Tämä ei ole perinteinen luovan kirjoittamisen opas harjoituksineen. Tämä on enemmän. Elämäntarinaa ei voi opettaa, se eletään.

Merete Mazzarella Elämä sanoiksi

Tammi 2013.


lauantai 28. joulukuuta 2013

Heli Hulmi Kuoleman horisontti







Kuljin kirjastossa ja löysin Hulmin Kuoleman horisontin. Luin sen kerralla ja luin sen paloissa. Pidän harkiten uusia kirjoja eli myyn turhaa koko ajan pois. Tämän haluan omistaa itse - pysyvästi.




Kuoleman horisontti ja kirjoitus lähestyy kuolemasta kirjoittamista. Kirja sopii sekä kirjoittajaohjaajille että kirjoittamista harrastaville. Hulmi rikkoo taitavasti genrerajoja, sillä esseenomaisessa tekstissä yhdistyy lyyrisyys sekä konkreettiset kirjoitustehtävät. Kirjassa on mm. Tomas Tranströmerin, Leena Rantasen, Raija Siekkisen, Helinä Siikalan, Solveig von Schoulzin ja Bo Carpelanin tekstikatkelmia.

Hulmi kuljettaa tottunein ottein lukijaa Hietaniemen hautausmaan kortteleissa, astelee hiekkakäytäviä tuntien sen sokkelot. Hän pysähtyy kappelin edustalla samojen auringonkukkien eteen kuin minäkin. Hän kertoo, että Hietsu merkitsee hänelle uimarantaa ja hautoja, kuten niin monelle. Itse lisään, että olen polvistunut monen ruusupuskan eteen sankareilla satoi tai paistoi. Hulmi kyselee vainajan sielun paikkaa, tavoittaako sielun myös mullan alta, kollektiivisilta surumailta, jyhkeistä kivimetsistä? Tuntuu, että en halua edes kertoa enempää tästä matkaoppaasta, jokaisen on kuljettava se itse. Kivimuuri erottaa kaksi maailmaa, elävien ja kuolleiden, kuten se erottaa myös eri uskontokuntien lepääjät. Kirjoittavat kulkevat ohjeiden mukaisesti etsien sopivat kohteet, jotka taltioivat mieleensä kuvina ja kirjoittavat muistamansa paperille. Joku kirjoittaa kirjeen kuolleelle äidilleen, joku tuntemattomalle, jonka tarinan tuntee.


Samaan aikaan luin kirjan Mikään ei häviä - Kirjoituksia kuolemankulttuurista, mutta sen sekavuus hajotti minua. Hulmin kirja oli eheä kokonaisuus. Hän kiihdyttää vauhtiin dance macabreen vanitaksen kontekstissa ja ujuttaa kuoleman symbolit eteemme.


Tiesitkö, että ennen Hietaniemen portista astuttiin sisään Kalmistokadulta, nykyisin Mechelininkadulta? Marian sairaalan imagoon sopi paremmin uudistettu nimi. Hulmi kuljettaa kirjoittajiaan lapsuuteni maisemissa ja maalaa Lapinlahden jyhkeän sairaalan silmien eteen, joka sekin toimi Helsinki liekeissä näyttämönä. Vastapäätä sairaalaa on portaat veteen, joilla istuin lapsena miettien, mihin valtakuntaan ne vievät?

Hetkessä Hulmi sieppaa lukijan mukaansa maailmalle ja johdattaa British Museumin käytäville ja kertoo Virginia Woolfin, Ted Hughesin, Sylvia Plathin ja T. S Eliotin asuneen aikoinaan näillä samoilla kulmilla. Näiden talojen asujalaatat innostavat kulttuurituristeja ihan sinä missä Buckingham Palace.


Heli Hulmi Kuoleman horisontti
Kansanvalistusseura 2012. Keskustakampuksen kirjaston kirja.