Peter Handke Vasenkätinen nainen

Peter Handke Vasenkätinen nainen
Alkuteos Die linkshändige Frau
Weilin & Göös 1981. Kotikirjasto

Tänään on 31.3 ja teen kirjoituksen omaksi ilokseni. Joten salli minulle ilakoimiseni. Ei minua vanheneminen huvita, mutta minulle päivä oli myös isoäitini syntymäpäivä ja hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Peter Handken Vasenkätinen nainen on yksi suurimmista kirjoista minulle. Joskus leikilläni silmäilen kirjojani ja ajattelen, josko tekisin blogitekstin jostakin luetusta, mutta järjen ääni estää hurjimmat.

Hyvin harvoin luen kriitikoiden tekstejä lukemistani kirjasta. Nyt teen toisin tai paremminkin olen tehnyt toisin aikoja sitten. Mikään apukeino, virike tai neuvo ei voi olla liiallinen Handken kanssa. Tämä ei ole helpoimpia kirjoja. Kriitikoiden analyyseistä ei ole paljon iloa, sillä jokaisen on itse saatava tämä kirja omakseen, mutta kyllä ne helpottavat. Kirjassa on jälkipuhe. Kirjan on suomentanut Outi Nyytäjä. Mainitsemme blogeissa yleensä hyvien tapojenmukaisesti suomentajan, mutta nyt teen eri syistä. Eli ei siis ole syyttäminen kääntäjääkään. Kirjani välissä on kirja-arvostelu, jonka on kirjoittanut Tuula Hökkä-Muroke, ja jota siteeraan myös tekstissäni.

Olemme varmaan sinut sen asian kanssa, että minun huumorintajuni on kehno, olematon tai outo. Ilakoin rajusti, kun Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa seuraavasti:

On näennäisen helppoja kirjoja, joista ei pääse helpolla yli. Ne ottavat kiinni: ensitapaamisen tunnistava ilo muuttuu miltei piinaksi; jokin on mietittävä edes joltiseenkin selvyyteen.

Kangerteleva ja kulunut (mekaaninen) teksti eivät ainakaan helpota artikkelin lukuiloa, kun taitokset ovat kuluttaneet tekstistä kirjaimia. En jaksaisi olla noin ylen kohtelias, vaan jättäisin tuon turhan sanan miltei pois. Lopussa Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa arviossaan: Outi Vallen valaiseva ja analyyttinen jälkipuhe on paikallaan varsin tuntemattoman modernistin kohdalla.

Vasenkätinen nainen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka asuu huvilayhdyskunnassa miehensä ja kahdeksanvuotiaan Stefan poikansa kanssa. Kirjan keskiössä on avioliiton päätös. Ajallisesti tarina sijoittuu 1970-luvulle ja tarina käynnistyy talvisena iltapäivänä. Mariannen mies on tunnetun posliinitehtaan myyntijohtaja ja on palamassa kotiin moniviikkoiselta liikematkaltaan Pohjoismaista.

Bruno sanoi: ”Suomessa oli aina pimeä yöllä ja päivällä. Enkä minä ymmärtänyt sanaakaan kielestä jota ne siellä puhuvat. Jokaisessa muussa maassa on ainakin tutuntuntuisia sanoja, mutta siellä ei kielessä ollut enää mitään kansainvälisesti tuttua.

Nainen noutaa miehensä lentokentältä. Kotiin palattuaan pariskunta menee syömään ja he jäävät hotelliin yöksi. Aamun valjetessa naisella on kiire laittamaan Stefania kouluun, mutta silti hän pyytää mistään poistumaan elämästään. Handke kirjoittaakin nyt naisesta, vapaudesta, identiteetistä, yksinäisyydestä ja kahleettomuudesta.

Yöllä – maatessaan selällään vuoteessa – nainen avasi äkkiä silmänsä selkoselälleen. Oli täysin äänetöntä; nainen juoksi ikkunan luo ja avasi sen, mutta vain äänettömyyden sijaan tuli vain hiljainen kohina. Hän meni peite sylissään pojan huoneeseen ja paneutui nukkumaan pojan viereen.

Yksin nainen ei ole elänyt koskaan aiemmin. Nyt hän rahoittaa elämänsä pienillä käännöstöillä ja onhan heillä yhteinen tili. Miehen nainen passittaa ystävänsä luo. Nainen pakkaa miehen tavarat, niin että tämän tarvitsee ainoastaan noutaa ne. Nainen työstää yksinäisyyttään kääntämällä. Aikanaan hän on valmis kohtaamaan ulkopuolisia. Lopuksi Handke hylkää lukijan oman onnensa nojaan jättäen naisen keinutuoliin istumaan, sillä lukijalle ei kerrota naisen tulevaisuudesta.

Handke kirjoittaa yksinäisyydestä, yksilöllisenä prosessina. Ei ole salaisuus, että tarina on elokuvamainen, sillä tämähän oli elokuvan käsikirjoitus alkujaan. Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa, lasikatto efektistä, naisen roolista, vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä, jota ulkomaailma ei murra. Marianne saavuttaa yksinäisyytensä kautta ihmisarvoon tarvittavan etäisyyden. Sen etäisyyden, joka vaaditaan toisen ihmisen kunnioittamiseen. Tapahtumat limittyvät löysin sidoksin toisiinsa kohtauksittain.

Hän istui pitkän tovin täysin hiljaa ja hänen silmäteränsä tykyttivät tykyttämistään muuttuen yhä suuremmiksi ja tummemmiksi; äkkiä hän ponnahti pystyyn, haki lyijykynän, paperiarkin ja alkoi piirtää itseään; ensin tuolilla lepääviä jalkojaan, sitten niiden takana näkyvää huonetta, ikkunaa, yön mittaan muuttuvaa tähtitaivasta - kaikkia esineitä yksityiskohtaisesti.

Tässä kirjassa on 88 sivua, mutta ... Kaikesta huolimatta sanoisin, että kirjan painosmäärä jäisi aika surkeaksi, jos sen tarkoitus olisi päätyä vain kriitikoiden ja tutkijoiden lukukentälle, joten kukin tarpokoon tämän oman ymmärryksensä turvin.

Lähde
Hökkä-Muroke, Tuula Vasenkätisyyden mielettömyys ja mieli / Tuula Hökkä-Muroke. Kaltio. - 0355-4511. - 38 (1982) : 3, s. 111-112

Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä

Itävaltalainen Peter Handke välittää lukijoilleen unohtumattoman kulinaarisen, luonnonvaraisen, filosofisen sienimatkan. Luettuani Handken kirjan Intohimoisesta Sienestäjästä ajatukseni alkoivat hakea vanhaa japanilaista sanonta “Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeä.  Handke kertoo tarinan intohimoisesta sienestäjästä, joka elämänsä aikana omistautuu sienille, mutta joutuu pohtimaan, että onko sienestyskään minkään väärtti?

Handken teos ei ole aiheeltaan ainutlaatuinen sienten osalta, sillä Vladimir Solouhin Kolmas metsästys sienestäjän muistiinpanoja on sienten tuntijoiden innolla lukema kirja. Luin Handken Suuren Putouksen viime vuonna. Se vahvisti käsitykseni, että kirjailija osaa luotsata lukijan pyökkilehtojen läpi, että hän hallitsee tarvittavan jargonin.  Silloin kuljin ”minun näyttelijän” seurassa, Moravalaisessa yössä olin Morava-joella kuunarilla kirjailijan seurassa ja nyt jälleen kirjailijan seurassa sienien maailmassa – kirjailijan alter egot ovat läsnä. Kirjan loppuun Handkella on traditionaalinen tapa laittaa määritteitä, niin tässäkin Mont Marquemont -  Chavill joulukuu 2012. Handkehan on asunut 1990 lähtien tuolla Pariisin esikaupunkialueella.  Eikä joulukuun alkupäiväkään liene sattuma syntymäpäiville. 

Intohimoisesta Sienestäjästä on erilainen sienikirja. Sienestäminen kohoaa miehen elämässä kaiken yläpuolelle – etsintä, löytämisen hurma.  Puhumme sienestämisestä, kun muualla puhutaan termillä mushroom hunting.  Sienten keräämisessä on oma intohimonsa.  Pääset pitkälle tai ainakin säilyt hengissä seuraavan sanonnan avulla. There is an old saying that there are only two types of mushroom hunters. There are the old mushroom hunters and there are the bold mushroom hunters…. but there are no old bold mushroom hunters. Sienissä on oma slanginsa, sillä sienellä ei ole vartta tai hattua, vaan jalka ja lakki. Yhtä varovainen on oltava yksilö sanan käytössä eli on parempi turvautua sanaan itiöemä. Itiöemät me keräämme ja näemme, sienirihmastot (sienijuuri, mykorritsa) elävät maassa. Valitan, tarvitset perusterminologian kirjan kanssa siitäkin huolimatta, että sienet ovat kulissina.

Kohtaamiset muiden sienestäjien kanssa olivat tuiki harvinaisia, johtuen siitä, että näiden sientenetsimisalue sijaitsi jossakin toisaalla tai sitten he yleensä etsivät sieniä samasta paikasta eri aikaan kuin hän.

Kirjailija kutsuu sieniin hullaantunutta miestään kotikylänsä lapsuusystäväksi, jonka tarinaa hän taltioi. Ajan ankkuria saadaan hieman, että sienimiehemme lapsuudessa elettiin Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja tämän kotikylän lähelle perustettiin sientenkeräyspaikka.  Sieniä kerättiin ja niistä saatiin rahaa. Paikallisesti tarinaa hahmotellaan näin: pois sodan jälkeen yhdestä lähellä sijaitsevasta slaavilaisesta maasta oli saanut tilapäisen turvapaikan tästä talosta. Miehen siviiliammatti oli asianajaja, rikonsoikeuden asianajaja, kansainvälisissä maailman rikostuomioistuimissa. Miehen varhaista sienihullaantumiskautta seurasi toinen puoli hänen elämäänsä, jolloin sienten maailma ei merkinnyt hänelle juuri mitään. Ei ainakaan hyvässä mielessä, sillä hänen asuttamaan taloon pesiytyi lattiasieni.

Hyvin toimeentuleva, kuten jo sanottu, hän oli nytkin, mutta sienikirjalla hän tulisi erityisen rikkaaksi, ja tiedättekö, mistä hän uneksi? Metsän ostamisesta itselleen, suuren metsän hankkimisesta!

Tuo suvereeni aarteenetsijä elää sienille ja sienistä välittämättömiä ylenkatsoen. Herkkutatti, elämän ensimmäinen herkkutatti, Boletus edulis, kantarelli, kurttusieni, keisarikärpässieni, ukonsieni, tryffelit – kaikki nuo miehemme tuntee.  Handke ei sirottele sienten nimiä sienikirjaa selaten, hän kuvaa haisusienen niin rakenteen kuin löyhkän. Sivun 39 kuvausta ei vain ”väsätä” osaamattomana tai mutu-menetelmällä. Sienimiehemme sai arvostustakin ja asiantuntevuutta myös sienikonferenssissa. Miehemme pohti elämänsä varrella, josko sienikirjan kirjoittaminen tekisi hänestä rikkaan. Rikasta hänestä ei koskaan tule, mutta hyvin toimeentuleva. Sienikirjakin jää.

Kuunvalottomina öinä, yksinomaan tähtien loistaessa kirkkaalla taivaalla, sienet, ennen kaikkea herkkutatit, sanamukaisesti työntyvät esiin maan sisältä, ja hän todisti väittämänsä todeksi yhdellä jos toisella ”itse koetulla” kertomuksella.

Miehemme antautui sienille, aarteille, löytämiselle lähes hulluuteen asti. se sanelee myös löytämisen ilon, jota viljellyt eivät suo. Hän hukkaa niin perheensä, työnsä merkityksen sienten muodostuessa elämänsisällöksi.  Hänen vaimonsakin jo kauan sitten hänen luotaan lähtenyt, kertoi minulle kohdanneensa miehensä kerran metsässä ja tämän katsoneensa ensimmäisenä, mitä hän, vaimo piti kädessään. – Ja mitä se oli? Keisarikärpässieni, Caesarsieni, Amanita caesarea. … Mutta tunnistamatta vaimoa ihaili tätä kuin vierasta, enemmän tämän löydöstä johtuen kuin naisen kauneudesta johtuen.

Kirjan lopussa kirjailijamme kohtaa ystävänsä ja kuulee tarinan lopunkin.  Lopulta sienihullu ystävämme saa kerrottua, että hänen pitäisikin laatia sienivastainen kirja.

Myös metsät ja ylipäätään metsäilma olisivat ajan mittaan pahaksi, äärimmäisen epäterveellisiä, painaisivat keuhkoja janiiinedelleen, hohkaisivat inhottavia höyryjä ja ylipäätään loppujen lopuksi aiheuttaisivat vain pahaa.  

En ole luontokuvausten ystävä, sillä se ei ole helppo laji. Luontotuntemus ei kerry äidinmaidossa, vaan vaatii oppimisensa. Handken on pakko tietää sienistä jotain, sillä olisin valmis istahtamaan hänen laittamalleen sieniaterialle, joka on minulta paljon sanottu.  Handke korostaa luonnonsieniä, ihmisen vieraantumista luonnosta, ihmisen luontosuhdetta, ekologista lukutaitoa sekä ihmisen vapautta. Yllättävintä on kirjan huumorinvire, ilahduttavinta tekstin rentous, Handkea parhaimmillaan. Loppunäytös tapahtuu Auberge de Saint Graalin -majatalossa Grisy-le-Plâtre kylässä.  Jään yksin viimeisissä sanoissa esittämään kysymyksen, kuka oli neljäs?

Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas ja hän on ansiokkaasti tarponut sienessä kirjailijan seurassa. Aloitin Handken lukemisen Vasenkätisestä naisesta, ja kuljen yhä sillä tiellä pettyen kerran vuodessa kuten tänäänkin. Tekstini on kirjoitettu 8.10.2015 kahden jälkeen. Toivoisin palkinnon Handkelle. Vasenkätisen naisen, Mariannen, vapautta tässäkin haetaan. Oletan, että Versuch-sarja tuli päätökseensä satuna tai esseenä.

Kiitän kustantajaa saamastani kirjasta.

Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä

Suomentaja Arja Rinnekangas

Alkuteos Versuch über den Pilznarren

LURRA Editions 2015 lokakuu. Kustantajalta.

Haisusieni Phallus impudicus

Rinnekangas Nocturama - Sebaldia lukiessa & Sebald Ilmasota ja kirjallisuus

Rax Rinnekangas (1954) on kirjailija ja elokuvaohjaaja. Olen lukenut häneltä aiemmin kirjan Käyttämättömät tunteet (2014) ja luen parhaillaan Kertomusta ainoasta rakkaudesta (2010). Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa kulttikirjailijaksi kohonneen saksalaissyntyisen W.G. Sebaldin (1944 - 2001) tuotantoa. Sebald muutti 1970 pysyvästi Englantiin ja hän toimi mm. eurooppalaisen kirjallisuuden professorina. Hän menehtyi saatuaan sydänkohtauksen autoa ajaessaan vuonna 2001.

Rinnekangas käsittelee W. G. Sebaldin tuotantoa ja elämää. Sebaldilta on julkaistu suomeksi Austerlitz (2001), Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010), Huimaus (2011) sekä Ilmasota (2014). Kirjassa sivutaan myös Thomas Bernhardin, Imre Kertészin ja Peter Handken tuotantoa. Rinnekankaan teemana on myös suomalaisen nykykirjallisuuden tila ja kaunokirjallisuuden asema alati viihteellistyvässä maailmassa.

Rinnekangas käsittelee myös Sebaldin kirjaa Ilmasota, jota ei oltu vielä suomennettu tämän kirjoittamisen aikaan, mutta joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna (2014) Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Siinä Sebald kokee, että sodan jälkeinen Saksa eli kollektiivista amnesiaa: syvää vaikenemisen salaliittoa. jonka sisällä vain muutama saksalainen kirjailija halusi ja uskalsi tietää Saksan kansaa perusteellisesti runnelleesta ilmasodasta – väestön lukiessa niistä asioista ulkomaisista lehdistä.

Rinnekangas kuvaa Sebaldin tuotantoa näin: Sebaldin kirjallisuuden yksi erityispiirre on se, että hänen tuotantonsa lukemisen voi aloittaa yhä uudestaan minkä tahansa hänen teoksensa mistä tahansa kohdasta. Ja saman tien lukija on jo sisällä kertojan luomassa maailmassa.

Perinteinen juonikuvioon rakentuva eteneminen ei toteudu. Sebaldin proosamaisimpia teoksia ovat Austerlitz ja Saturnuksen renkaat. Ilmasota (Luftkrieg und Literatur) on esseekokoelma, joka perustuu kirjailijan pitämään luentosarjaan Zurichin yliopistossa.

Rinnekankaan esittelemisistä kirjailijoista Thomas Bernhard, Imre Kertész ovat minulle vieraita, kun taas Sebaldia olen lukenut jonkun verran ja Handken tuotannon lähes kokonaan. Minulta uupunee kolme Handken kirjaa (Riisuttu epäonni, Jukeboxista sekä Don Juan) eli en ole niitä lukenut.

Rinnekangas kiteyttää, että kyseisten kirjailijoiden tuotannoissa henkilöitä ympäröi ilmapiiri ja tunnelma kuin eletty elämä ei olisi koskaan ollut heidän omaansa.

Lähdin tutustumaan Handken tuotantoon aikoinaan Vasenkätisen naisen kautta. Pidin tavattomasti tavasta, kuinka Rinnekangas avaa ajatuksiaan Handken tuotannosta, koska Handke on itselleni erittäin tärkeä kirjailija. Rinnekangas tuo esiin, että Handke on yhtä ulkopuolista kirjallisuuden valtavirran suhteen kuin myös Sebaldin tuotanto.

Rinnekangas kirjoittaa Handken Moravalaisesta yöstä ja sen ex-kirjailijasta sekä tapaamisestaan Handken kanssa Pariisissa syksyllä 2011. Tunsin itse kirjaa lukiessa, että Moravalaisen yön ex-kirjailija muistuttaa Handkea itseään, ja Rinnekangas vahvistaa tätä omalla toteamuksellaan. Myöskään Handkella juoni ei ole useinkaan keskeinen. Eikä varsinkaan Moravalaisessa yössä. Suuri Putous on erittäin hyvä esimerkki hänen tuotannostaan, helposti luettava kertomus päivästä ja kulkemisesta. Moravalaisessa yössä laivalle kokoontuneet vieraat kuuntelevat ex-kirjailijan mietteitä tämän elämän hetkistä ja kokemuksista. Olen pitänyt monista Handken teoksista kuten Vasenkätinen nainen, Poissa, Puhtaan kokemisen hetki, Toiston pysyvyys sekä Suuri Putous. Kyllä minä pidin Moravalaisesta yöstä, mutta se vaatii vielä useampia lukukertoja avautuakseen. Ei pidä unohtaa, että paras näkemäni elokuva on Berliinin taivaan alla, johon Peter Handke on tehnyt käsikirjoituksen yhdessä Wim Wendersin kanssa.

Tekijä kirjoittaa, että tämä pieni kirja ei pyri olemaan millään tavoin kattava analyysi Sebaldin kirjallisuuteen, vaan kokoelma havaintoja ja tuntemuksia, joita Sebaldin teokset ovat synnyttäneet yhdessä lukijassa. Rinnekangas kirjoittaakin, että tämä kirja on kunnianosoitus yhdelle kirjailijalle. Tämä kirja voisi olla kirjoitettu hyvinkin toisin, sillä tämä voisi rakentua name dropping kerrostumille, mutta sen tämä juuri välttää. Itseään korostamatta tekijä kirjoittaa näistä tuntemuksistaan. Minusta on kaikkein tylsintä lukea tekstiä, jonka perusta on juuri tuo name dropping. Rinnekankaan toteamus Handken kohtaamisesta on hyvin nöyrän tuntuinen. Palaan tähän Rinnekankaan kirjaan uudelleen, kun etenen Sebaldin tuotannon lukemisessa. Minusta tämä on erinomainen johdatus Sebaldin tuotantoon.


Rax Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa
LURRA Editions 203. Kustantajalta. Kiitoksin.


W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus






W. G. Sebald oli palkittu saksalainen kirjailija ja akateemikko. Hänen suomennetut teokset mainitaan yllä olevassa blogitekstissä. Ilmasota ja kirjallisuuden alkuperäisteos on Luftkrieg und Literatur, joka ilmestyi vuonna 1999 ja suomennettiin vuonna 2014. Kirjan suomentaja on Oili Suominen.

W.G. Sebaldin esseeteos käsittelee Saksan sodanjälkeistä kirjallisuutta, joka unohti sodan ja saksalaisten kärsimät tuhot. Kirjan toinen essee käsittelee kirjailija Alfred Anderschia, mutta sen tarkoitusperät jäävät aukeamatta ainakin minulle. Esseen aiheena olevalta kirjailijalta on suomennettu 1960-luvulla kaksi teosta Punatukkainen ja Unelma Sansibarista, mutta en ole lukenut kumpaakaan. Sebald ei lähesty kovin kohteliaasti kirjailjakollegaansa. Jälkimmäinen essee jää selvästi ensimmäisen esseen varjoon.

Sebaldin ensimmäinen essee perustuu luentoihin, jotka hän piti loppusyksyllä 1997 Zurichissä. Luentojen teema oli Ilmasota ja kirjallisuus. Kirjassa on autenttista valokuvamateriaalia kerronnan elementtinä ja tukena. Rax Rinnekangas kirjoittaa kirjassa Nocturama Sebaldia lukiessa, että Sebaldin kirjoissa valokuvat muuttavat fiktion realismiksi.

Kirjan esittelyteksti johdattaa ehkä parhaiten kirjaan: Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet pommittivat yli 130:tä saksalaista kaupunkia, monet maan tasalle. 600 000 siviiliä kuoli, ja seitsemän ja puoli miljoonaa menetti kotinsa, että sodan päättyessä kodittomana oli seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä, että kivimurskaa oli jokaista Kölnin asukasta kohti 31.4 kuutiometriä ja jokaista Dresdenin asukasta kohti 42.8 kuutiometriä – mutta silti emme tiedä, mitä se kaikki todellisuudessa tarkoitti. Näistä tuhoista on uudelleen järjestäytyneen Saksan aikakirjoissa vain epämääräisiä yleistyksiä. Saksan kaupunkien tuhosta on olemassa hajanaisia, hyvin erilaisia ja yleensä katkelmallisia kuvauksia.

Sebald tuo esiin, että Saksan kirjallisuudessa, kansakunnan muistissa, tuhoista on tehokkaasti vaiettu. Hän kutsuu tätä kansakunnan kollektiiviseksi muistinmenetykseksi. Sebald tuo esiin heti alussa, että hänellä ei ole omia muistikuvia tai kosketuskohtaa Saksassa tapahtuneeseen katastrofiin. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Alppien pohjoisreunalla, seudulla, joka säästyi niin sanotulta taistelutoiminnalta.

Sebaldin mukaan Saksan kirjallisuudesta puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista. Sebald manitsee Heinrich Böllin teoksen Enkeli oli vaiti, joka julkaistiin vasta vuonna 1992 eli viisikymmentä vuotta myöhässä. Tässä Böll kuvaa Saksan siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Sebald katsoo, että teos olisi ollut liian raju aikalaisilleen kohdattavaksi. Sen sijaan Sebald ei huomioi Vonnegutin kirjaa Teurastamo 5, koska hän pitäytyy Saksan omassa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa.

Sebald etsii syitä vaikenemiseen, että ihmisten oli helpompi selvitä tapahtuneesta suuntaamalla ajatukset tulevaan eikä menneeseen. Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvottoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan. Voidaan myös miettiä, että vaikenivatko saksalaiset omista tuhoistaan holokaustihäpeän varjossa.

Ilmasota ja kirjallisuus luotaa syvän katsauksen erilaisiin syihin, mitkä johtivat vaikenemiseen. Sebald pohtii myös yksilön muistoja ja niiden luotettavuutta. Yksittäisten silminnäkijöiden kuvauksilla on siksi arvoa vain tietyin ehdoin ja niitä pitää täydentää sellaisella tiedolla, jota saadaan yhdistelemällä informaation eri lähteitä.

Loppusanoissaan Sebald kiteyttää, että hän uskoi saavansa nähdä olleensa väärässä luennoissaan, mutta saatu palaute vain vahvisti hänen näkemystään. Ilmasota ja kirjallisuus on raju sisällöltään ja sopii varmasti parhaiten tässä muodossa Keltaisen kirjaston kirjaksi.


W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus
Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Peter Handke Moravalainen Yö

Peter Handke (s. 1942, Griffen, Itävalta) on eurooppalaisen nykykirjallisuuden omaleimaisimpia tekijöitä. Hänen monipuolinen tuotantonsa käsittää romaaneja, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Peter Handken pääteoksena pidetään Moravalaista Yötä. Aloitin aikanaan Handken lukemisen Vasenkätisellä naisella ja Puhtaan kokemisen hetkellä. Tämän vuoden keväällä luin Suuren Putouksen ja sen lukeminen oli suuri nautinto. Teoksessaan Moravalainen yö Handke kuvaa ikääntynyttä kosmopoliittista ex-kirjailijaa tilinteon hetkellä. Moravalaisen Yön on suomentanut Arja Rinnekangas. Moravalainen yö on lukukamppailu, jossa toivoisi osaavansa paremmin historiaa, pelkkä kiinnostus tai lukion tiedot ovat kepeä alusta. Handke vääntää lukijan kirjassaan solmuun, upside down. Tämä on ehdottomasti vaikein Handke, jonka olen lukenut. Aion palata tämän ääreen uudelleen, ladata hieman akkuja tiedolla. Pyysin yhdeltä kustantajalta muutaman oppaan, joista ehkä on apua.

Handke kuvaa uransa lopettanutta kirjailijaa, joka on kokoontunut ystäviensä kanssa Moravalainen yö -nimisille laivalle Moravajoella, joka on osittainen raja Kosovon ja Serbian välillä Balkanilla. Tällä Moravalla hän aloittaa yöllisen kertomuksen asuntolaivalleen kutsutulle vierasjoukolle. Yöllisten illallisten aikana kirjailija tilittää seitsemälle ystävälleen elämässään kertyneitä historiallisia matkakuvia. Hän kertoo matkastaan niihin paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä niin Keskisessä Euroopassa kuin Iberian niemimaalla.

Yön ajankohta on kohta kevätpäivän seisauksen jälkeen, ja päivänmääränä hieman ennen ortodoksien pääsiäistä. Uudenkuun aikana leudon yötuulen vallitessa. Jokilaiva ei ollut ankkurissa, vaan kiinnitettynä löysillä köysillä rannan puihin tai sähköpylväisiin. Vieraat ovat miehiä. Tuntematon nainen, rakastajatar, palvelija vai kuka ohjaa vieraat pöytiin, kunkin omaansa. Tarinayö alkaa myöhäisessä illassa. Henkilökuvat eivät piirry kovinkaan selvinä, juonta ei ole tai se on olemassaolo, eletyn elämän hetket, muistot ja tuokiokuvat. Hän käy läpi elämänsä kannalta merkityksellisiä paikkoja ja teemoja, kuljettaa kuulijoita niihin. Tarina ei rakennu toisiaan seuraavista kohtauksistakaan, joista muodostuisi juoni. Jäljellä on vain uupunut ex-kirjailija ja hänen ajatuksensa.

Yönä, jona meidät kutsuttiin laivalle, laiva oli kiinnitettynä Porodinin kylän ja Velika Planan kaupungin välille. Velinka Plana sijaitsee tosin lähempänä jokea. Mutta kutsu tuli Porodinin puoleiselta rannalta, paikasta, joka on kauempana molempia asutuksia yhdistävästä sillasta, ja näin kukin kutsutuista kiemurteli kylästä ulos ristiin rastiin, milloin vasemmalle, milloin oikealle kaartaen, eri suuntiin vieviä peltoteitä pitkin. Seikka, että jokainen meistä kutsutuista vietti parhaillaan aikaansa Porodinissa tai läheisten kylien maalaistaloissa, sai sen, että osasta meistä - aiemmin kirjailijana toimineen henkilön ystävistä, kavereista, kaukaisemmista tukijoista, joista kukin oli tietyssä elämänvaiheessa ollut hänen matkakumppaninsa - muodostui eräänlainen autoilla, polkupyörillä, traktoreilla ja myös kävellen etenevä kolonna, joka liikkui peltojen halki yhtä nopeasti kuin liikkuivat meistä ne, jotka etenivät omilla kulkuneuvoillaan pitkin kuppaisia teitä, jotka johtivat aina jonnekin toisaalle ja päätyivät lopulta ei minnekään.

Moravalaisen Yön teemoina ovat ihmisenä vieraantuminen, kulttuuriset rajansa ja ominaispiirteensä kadottanut Vanha manner, ihmissuhteiden hauraus. Ex-kirjailija luo kokonaiskuvan aikakaudesta, joka ei tunne enää omia arvojaan eikä itseään. Vieraiden tunteet välittävä minäkertoja välittää tapahtumat lukijalle. Ex-kirjailija muistuttaa monilta osin Peter Handkea itseään.

Ihmisläheisyys, ihmistä lähellä oleminen, hänen äitiään lukuun ottamatta, eivät olleet enää pitkään aikaan merkinneet hänelle ulottuvuutta, mieluummin tukalaa tilaa. Näin oli yksinäisten henkilöiden kohdalla ja kenties vieläkin ahdistavammaksi hän koko lähestyvän suuremman joukon, jopa etäisyyden päästä se merkitsi hänelle liian lähelle tulemista, kuin hengiltä ahdistamista ja täysin saarretuksi, piiritetyksi, kuristetuksi joutumista - aina uudelleen toistui hänen kohdalleen tämä "joku sinä" - keskellä ihmisjoukkoa kokemus.

Koskaan ex-kirjailija ei ollut ajatellut kirjoittamisen olevan hänelle elämäntehtävä, etenkin ennen tuota kesää hän ei ollut ajatellut niin. Jos kutsumusta olisi ollut, sen olisi kuulunut kasvaa yksinomaan hänen sisältään.

Handkeen liitetään lähes aina lukemisen vaikeus. Vaikeus syntyy juonen puuttumisesta, kun kaikki kerrottu on eletyn muistoa, tunnetiloja. Toisaalta jotkut tilanteet kuvautuvat selvemmin, toiset eivät. Viihdyn Handken seurassa paremmin kuin äskettäin lukemani Clarence Lispectorin seurassa. Handke käyttää sanoja taitavasti ja kauniisti. Uskoin pysyväni tuon kuunarin verkkaisessa kyydissä vai kadotinko lopussa kertojan illuusioiden mukana? Olennaista lienee kertoa, että Handke on mahtunut kauan oman kirjakaanonini kymppiin.


Luvussa 13

Yö on ohitse. Kirjailija avaa silmänsä. Valoisa päivä. Aamuaurinko. Hän veti vierasta naista lähelleen, mutta vierellä ei olutkaan ketään....Ja missä olimme me muut, laivalla koko yön häntä kuunnelleet... Myös meistä ei ollut jälkeäkään.

Peter Handke Moravalainen yö.
Lurra editions 2013. Kustantajalta. Kiitollisena.

Peter Handke Suuri Putous

Peter Handke Suuri Putous

Itävaltalaisen Peter Handke on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja ja tehnyt  lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Yksi niistä on käsikirjoitus Wim Wendersin elokuvaan Berliinin taivaan alla (1987), jonka luen parhaimpiin katsomiini elokuviin.  Kirjailijana Handke nostaa heti mieleeni kaksi hänen romaania eli Vasenkätinen nainen (1981) ja Poissa (1991). Lisäksi Handken romaaneista on suomennettu: Puhtaan kokemisen hetki (1979), Kivun kiinalainen (1985), Toiston pysyvyys (1989), Moravalainen yö (2013), Riisuttu epäonni (2003), Don Juan (2008) sekä Jukeboxista (2005).
Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas.

Peter Handken Suuri Putous on yksittäisen päivän kuvaus näyttelijän elämässä, joka kulkee kohti suurkaupunkia kauniina kesäpäivänä. Se päivä, joka päättyi Suureen Putoukseen, alkoi aamuisella ukkosmyrskyllä. Handken proosa vain ei kulje lukijan toiveiden mukaisesti, eikä edes ole tarve. Toiminta soljuu mielessä ja sen tasoilla.  Kertoja on tai ei roolissa, mutta välillä näyttelijä tuntee ja aistii, välillä kertoja kuvaa "minun näyttelijäni" tekemisiä. Tarinaa kuljettavaa dialogia ei ole. Handken matkalaiset matkaavat minuuteen, pääsemättä koskaan perille, välillä jääden itsekin ulkopuolisiksi. Tässä kirjassa matkalainen on näyttelijä, joka ei halua enää näytellä, vaikka rooleja olisi tarjolla. Hän kulkee kaupungin laidalta, kävelee, juoksee suurkaupungin laitamilta sijaitsevasta talosta pyökkilehtojen läpi, maantienvartta pitkin, asuinalueiden ohi, sotaakäyvien lähinaapureiden keskuudessa kohti ydinkeskustaa. Hän aloittaa kävelynsä metsästä miettien: Aikojen kuluessa omistamisesta oli kuitenkin tullut hänelle taakka. Omistaminen ahdisti häntä ja rajoitti häntä ja hänen mielenmaisemaansa.

 Lähtiessään aukeamalta metsästä poispäin kaupungin suuntaan näyttelijä käveli viimeiset askeleensa aukeaman reunalta takaperin. Olin jo useasti kiinnittänyt hänen kohdallaan huomiota tähän tapaan, kun hän hyvästeli jonkin paikan, joka oli merkinnyt hänelle jotakin, eikä tämä takaperin kävely tullut esille yksinomaan hänen elokuvissaan, kuitenkin hän teki sen, pitemmän tai ihan lyhyen hetken ajan jokaisessa elokuvassaan, joskus sitä tuskin edes huomasi samalla tavalla kuin Alfred Hitchcockin sekunninpituisia esiintuloja omissa elokuvissaan.

 Handken sivujen mittaiset maisemakuvaukset, pikkutarkat arkiset kohtaamiset kuuluvat hänen tekstiinsä. Hän ei sijoita tarinoidensa tapahtumia paikkaan. Tällä matkalla hän kulkee tunnetiloista toiseen,  samaistuu lähes kaikkeen kohtaamaansa, tuntee kohtaamiensa ihmisten elämät ja jäljet, vaikka heitä ei enää ole sekä visioi luontopolkujen toiset luonteet. Camus'n Sivullinen, Musilin Mies vailla ominaisuuksia kulkevat lukijan mielessä kirjaa lukiessa.  Hän kulkee elämän laitakulmiin kohdaten marjanpoimijoita ja asumuksensa hylänneitä telttailijoita. Koirat haukkuvat. Ihmiset sotivat. Väkivalta ja sota ovat läsnä. Institutionaalisia kohtaamisia edustavat poliisi ja pappi. Näyttelijä kertoo niukasti elämästään, vihjaa sellaistenkin kuin pojan ja naisen kuuluneen joskus elämäänsä. Joskus Handken tarkan sanomisen paradoksi jättää lukijan usein vielä ulkopuolisemmaksi.

Se oli kirkko, yhtä pieni kuin kadun varrella olevat talot, kirkoksi sen saattoi tunnistaa sen pienestä tornista, joka oli haalistuneen sininen, tornin huipulla oli ruosteinen risti, joka yhtä hyvin olisi voinut olla televisionantenni.

 Saapuessaan keskustaan näyttelijä poikkeaakin tavastaan:

 Saapuessaan alhaalla  kaupungin keskustaan näyttelijä olisi voinut tapojensa mukaisesti, jättäessään yhden tienoon taakseen, kulkea jälleen muutaman askeleen takaperin. Mutta nyt se ei tullut kysymykseen.  Hän ei kävelisi enää takaperin sinä aikana, minkä hänen kertomuksensa kestäisi, eikä edes vilkaisisi olkansa ylitse eikä enää kulkisi kiertoteitä, vaan liikkuisi tiukasti kohtisuoraan, sattuisi kohdalle sitten ties kuinka monta kiertotietä.  Kuningas Taaksepäinkävelijän loppu.

Handke ei juuri palkitse lukijaansa, vaan leikittelee tällä loppuun asti, kertoen, että teos on kirjoitettu Montanassa paikassa Great Falls heinä-syyskuussa 2011. Mitä väliä sillä on, että teos on kuitenkin ilmestynyt maaliskuussa 2011 eli sanotaankin se fakta irti ja jätetään lukija pohtimaan yksin kirjan nimeä ilman vai otetaanko siinä tulevaisuuden aspekti mukaan?


Tuo päivä, joka päättyy Suureen Putoukseen, alkoi aamun ukkosmyrskyllä.


Miehen kertomus on kerrottu, hänen joka heräsi voimakkaaseen ukkosmyrskyyn. Yksinkertainen lause, lauseiden kaiut, upea kieli ja symboliikka on ihan entistä Handkea, johon palaan seuraavaksi Moravalainen yön kanssa.

Peter Handke Suuri Putous

Lurra Editions 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.