Linda Olsson Sisar talossani

Linda Olsson Sisar talossani
Alkuteos: En syster i mitt hus 2016
Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2017. Oma tammikuun uutuusostos.

Olen lukenut Linda Olssonin kirjat ja pitänytkin monista. Mutta Kun mustarastas laulaa tuntui liian chick-litille hylkäsin kirjailijan. Nyt uusin Sisar talossani tuntui jälleen hyvälle. Se muistutti minua keväällä lukemastani Milena Busquetsin kirjasta Tämäkin menee ohi. Aina nämä lähimmät ilmisuhteet eivät ole ongelmattomia.

En osaa selittää, miksi minä tein sen. Osa minusta tuntuu usein elävän aivan omaa, impulsiivista elämäänsä, jota en hallitse lainkaan. Olen kummastellut sen aiheuttamaa sotkua. ja joskus myös sitä, kuinka paljon hyvää siitä kaikesta huolimatta seuraa. Mutta tietoinen minäni on aina se, joka kohtaa seuraukset. Niin hyvässä kuin pahassa.

48 vuotias Maria asuu Costa Bravan rannikkotalossa. Mariaa lähinnä harmistuttaa, että tuli kutsuneeksi hieman nuoremman sisarpuolen Emman luokseen vierailulle. Kuuden päivän ajan Maria ja Emma kohtaavat toisensa. Toisilleen etäisiksi jääneet naiset tapasivat viimeksi kaksi vuotta sitten äitinsä muistotilaisuudessa. He yrittävät löytää yhteyden toisiinsa, mutta lukija ei joudu millekään kevyelle rupatteluretkelle kirjan seurassa. Elämän kolhuja voi kuitenkin paikata, tapahtuneita voi käydä läpi ja oven voi avata vielä toiselle.

”Hyvä on. Suo anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut tunkeilla. Mutta palatakseni kysymykseesi – ei, en ole töissä. En ole ollut pitkään aikaan. Ensin olin kotona lasten kanssa. Eikä sen jälkeen ollut helppoa saada töitä. Mariefred on niin pieni paikka. Mehän muutimme sinne Olofin työn perässä. Ja ympäristö sopi niin hyvin lapsillekin… niinpä jäimme sinne”

Odotin hänen jatkavan.

Maria kokee Emman tunkeutuneen luvatta hänen yksityisalueelleen, häiritsee hänen elämänsä hiljaista tasapainoa. Vaivaannuttavien keskustelujen sijaan sisarukset tekevät kävelyretkiä, pulahtavat Välimereen, viettävät aikaa talon ilta-auringossa kylpevällä terassilla. Sisarusten avautuminen toisilleen vie aikansa.

Sisaren talo on tunnelmaltaan haikea ja viipyilevä, mutta mahdollisuuksia tarjoileva, siinä aistii ihan pinnassa, kuinka tärkeistä asioista on kyse. Toista ihmistä on kuitenkin vaikea tavoittaa tai edes päästä tarpeeksi lähelle, mutta se on sen arvoista.

”Minä en ole koskaan ollut parisuhdehakuinen. Minun ei ole milloinkaan ollut vaikeaa olla itsekseni. Nyt se on vaikeaa. Ei oikeastaan yksinolo vaan se, että joudun elämään ilman Mayaa. Aiemmin elin pitkiä jaksoja yksinäni. Ehkä se johtuu osin Amandan menettämisestä. Yksinäisyys, jonka valtaan silloin jouduin, on kulkenut mukanani siitä saakka. Siitä tuli varmaankin osa minun persoonallisuuttani. Osa minuuttani. Eivätkä ihmissuhteeni sen jälkeen ole muuttaneet asiaa miksikään. Hyvissäkin parisuhteissa olen ollut yksinäinen. Elin sillä tavoin kuusi vuotta Elliotin kanssa.”

Linda Olssonin haikean kaunis romaani kertoo ihmissuhteista, niiden vaikeuksista, yhteydestä toiseen ihmiseen. Kaksi erillään elänyttä yrittävät kohdata viimeinkin toisensa, vaikka he ovat eläneet lapsuutensa yhdessä jakamatta sitä yhteisenä. Pidän tarinan kuljetuksesta, mitään ei tehdä helpoksi tai valmiiksi, sillä joskus riittää toivo, oljenkorsi johon tarttua. Ero voi yhdistääkin. Tarvitsin tämän kirjan tähän hetkeen itseni takia.

Emma päättää taksin sijaan lähteä bussilla: Tuntuisi hyvältä lähteä samalla tavalla kuin tulinkin. Se jättää kaiken jollain lailla avoimemmaksi. Sikäli kuin ymmärrät, mitä tarkoitan? Jos hyppäisi taksiin, se olisi jo melkein kuin pakenemista.

”Olet kertonut paljon itsestäsi, Emma. Olofista ja lapsista. Mutta minä en ole kertonut sinulle mitään itsestäni.”

Hän teki torjuvan eleen.

”Ei sinun tarvitse kertoa minulle mitään. Olen kertonut sinulle asioita vain itseni tähden. En sinun takiasi. Minun täytyi kertoa sinulle Olofista. Tuntuu kuin asiat näkisi selvemmin, kun koettaa pukea ne sanoiksi. On ollut niin yksinäistä pitää tämä surullinen avioero omana tietonaan. Joten kai minä olen tässä lähinnä terapoinut itseäni.”

Blogeissa toisaalla:

Kirja vieköön ja Leena Lumi,

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Alkuperäisteos: The Marriage Plot 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Otava 2012, Otavan kirjasto. Kotikirjasto.

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin Jeffrey Eugenideksen teoksista Middle sex ja Virgin suicides. Naimapuuhista kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä kirja on minulle läheinen, pidän siitä niin kovasti. Mutta syksyn uutuusähkyssä on pakko pitää breikki Eugenideksen ja Toni Morrisonin seurassa. En iloitse tiiliskivistä, mutta Naimapuuhien sivut eivät tunnu liiallisilta, vaikka niitä onkin kertynyt teokseen peräti 509 sivua. Teoksen englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, on hyvä, sillä se johtaa ajatukset heti aiheeseen. Sen olisi voinut säilyttää meilläkin. Naimapuuhien kirjallinen koti on lukijalle tuttu ja läheinen.

Kirjallisuudenopiskelija Madeleine Hanna on valmistumassa ja tekee yliopistossa tutkielmaa 1800-luvun viktoriaanisen ajan englantilaisista avioliittoromaaneista.  Teoksen intertekstuaalinen ote on vahva. Madeleinen rakkaita kirjailijoita ovat Edith Wharton, Henry James, Charles Dickens ja George Eliot, unohtamatta myöskään Brontën sisaruksia ja Jane Austenia.

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Whartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään 21-vuotissyntymäpäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa; paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria.

Tarinassa eletään 1980-luvun opiskelijaelämää Brownin yliopistossa, seksuaalisen vapautumisen, mielenterveydellisten ongelmien ja oman aikuistumisen puristuksessa. Valmistumisen jälkeisessä ajassa haetaan omaa paikkaa elämässä.

Madeleine tempautuu myös omaan rakkaustarinaansa ja modernin kolmiodraaman kierteisiin. Madeleinen mielestä biologian opiskelija Leonard tuntuu sydämen valitulta. Suhteesta muodostuu syvällinen ja kipinöivän eroottinen. Karismaattisen Leonard Bankheadin elämää vaikeuttaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Madeleinen ja Leonardin suhde on sairauden takia kiemurainen.

Leonardin kanssa seurusteleminen oli niin kuin olisi jutellut syvällisiä koko ajan. Aina kun Madeleine oli Leonardin kanssa, Leonard antoi hänelle koko huomionsa. Leonard ei tuijottanut häntä silmiin tai tukahduttanut häntä niin kuin Billy mutta antoi ymmärtää olevansa läsnä. Hän ei juuri tarjonnut neuvoja. Kuunteli vain ja mumisi rauhoittavasti.

Mitä enemmän Leonard vetäytyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri – katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt – saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti.

Kilpakosijana tarinassa on uskollinen ystävä ja uskontotieteen opiskelija Mitchell Grammaticus, joka uskoo puolestaan, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Valmistumisen jälkeen Mitchell etsii itseään maailmalta ja uskon asemilta yrittäen saada Madeleinen mielestään.

Kun Madeleine oli syöksynyt kahvilasta ulos, Mitchell oli jäänyt pöytään lamaantuneena katumuksesta. Heidän sovintonsa oli kestänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia. Mitchell oli lähdössä Providencesta samana iltana ja muutaman kuukauden kuluttua myös maasta. Mistä sen tiesi, milloin hän näkisi Madeleinen seuraavan kerran, jos milloinkaa

Opiskeluelämä, lukusalit, seminaarit ja yliopistomiljöö ovat mieluinen kehys tarinalle ja otollinen paikka rakastua. Kampuselämä tulee likelle ja pidän siitä, koska olen käynyt itse kampusmaisen yliopiston. Muutenkin ajankuva kiehtoo, koska olen itse opiskellut 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Mietin Eugenideksen kykyä tunkeutua naisen mieleen, kirjoittaa rakkaudesta, siten, että tuo kaikki hapuilu, epävarmuus, kärsimys, tuskaisuus on alastomana ja paljaana käsin kosketeltavana. Tunteiden vuoristoradassa on kiivas kulku. Sivun 479 vaiheisuus hämäsi minua, kuulua kakkosvaiheeseen. Höh! Yksi puuttuva kirjain siirtää toiseen vaiheeseen.

Naimapuuhia on kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Se on ihana, kepeä ja täydellinen kirja, sillä se ihastuttaa, rakastuttaa ja pakahduttaa mielen.  Madeleinen pitäisi hallita asioita, joihin hän ei pysty.  Tarinaan mahtuu huolta, murhetta ja epätoivoa. Olisin voinut kirjoittaa tämän blogitekstin jo paljon aiemmin, mutta minussa eli viha-rakkaussuhde kirjaan, olin lukenut sen pokkarina, jota inhosin. Vasta eilen löytäessäni uudenkarhean kirjan saatoin  naputella tämän blogiini.  Naimapuuhia on älykäs rakkausromaani koomisesta nimestään huolimatta.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena, Sara, Liisa, Sabinan knalli

Jeffrey Eugenides Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Jeffrey Eugenides Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Alkuperäisteos Virgin Suicides, 1993

Suom. Juhani Lindholm

Otava, 2003. Kotikirjasto.

Aethusa cynapium hukanputki

Eugenidekseltä on suomennettu kolme teosta Virgin suisides –Kauniina kuolleet  (2003), Middlesex (2003) ja Naimapuuhia (2012). Virgin suicides on myös elokuvana, jonka on ohjannut Sofia Coppola.  Elokuva on hyvä, mutta minua haittasi perheenäidin roolissa Kathleen Turner, sillä en saanut sopimaan häntä tiukan, uskonnollisen äidin rooliin. Tämä on minun ihan ikioma ongelma, sillä en arvostele Turneria taitoja.

Tarinan ajankuvana on 1970-luku ja miljöönä on Michiganin esikaupunki. Kirjan teemoina ovat nuoruus, teinit, muistaminen, viattomuus ja uskonnollisuuden vaikutus perheessä. Virgin Suicides on hieman unenomainen kertomus viidestä Lisbonin sisaruksesta. Cecilia, Lux, Bonnie, Mary ja Therese tekevät kukin vuorollaan itsemurhan. Tämän voi kertoa, koska tämä kerrotaan kirjan ensimmäisillä riveillä.

Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan - kyseessä oli Mary, ja hän teki sen unilääkkeillä kuten Therese aikaisemmin - ambulanssimiehet tiesivät täsmälleen, missä heidän talossaan säilytettiin veitsiä, missä sijaitsi kaasu-uuni ja missä oli se kellarikerroksen kattoparru, johon saattoi sitoa hirttoköyden.

Virgin suidides kulkee niin menneessä kuin nykyhetkessä. Naapuruston pojat lumoutuivat Lisbonin perheen teinitytöistä. Romaanin kollektiivisena kertojana toimivat nämä naapurin pojat, jotka puhuvat Lisbonin tytöistä vielä vuosia sen jälkeen, kun viimeisimmänkin päivät ovat päättyneet.  Poikien kertomaa ei yksilöidä, mutta nuoruuden tragediaa he eivät unohda.

Tapasimme toisiamme melkein päivittäin ja kävimme uudestaan läpi todistusaineistoa. Luimme ääneen Cecilian päiväkirjoja (tuohon aikaan erityisen suosittu oli kohta, jossa kuvattiin Luxia rannalla kokeilemassa onko vesi kylmää, seisomassa kuin flamingo yhdellä jalalla, toinen polvi koholla). Mutta aina meille jäi näistä istunnoistamme tunne, että kuljimme kohti umpikujaa, ja sen myötä turhauduimme yhä pahemmin.

Kirjan aihe sinällään ei ole valoisa, mutta kirjan luettuaan se ei tunnu pahalle. Syy tyttöjen itsemurhaan jää perheen sisälle, mutta kukin voi tehdä omat päätöksensä. Pojat ovat keränneet todisteita, he keskustelevat tapahtuneesta. Perheen isä oli lempeä matematiikanopettaja, joka olisi hyväksynyt enemmän vapautta ja  sallinut vapaamman kasvatuksen. Perheenäidin ylisuojeleva asenne, kiihkeys hallita ja tukahduttaa saattoi olla ratkaiseva tekijä. Tyttöjen elämä oli hyvin säädeltyä, sillä poikien kanssa ei saanut olla missään tekemisissä.
Toisaalta kukin meistä voi miettiä, mihin elämä päättyy ennen lukiota?  Itse mietin kahta tapausta, joissa toisessa oli syynä riita poikaystävän kanssa, sekava juhlailta ja lähellä lampi ja toisessa hyvin ahdasmielinen koti.  Kummassakin tapauksessa saattoi hyvin olla syynä epämiellyttävä testin tulos, sillä ulkopuolisesta elämäntuska ei tuntunut riittävälle syylle.  Tuollainen toteamus rakentuu tietenkin havainnoille, jotka näkevät kauneutta, osaamista,
 menestymistä ja hyvien ystävien läsnäoloa.

Tohtori tapasi herra ja rouva Lisbonin ja suositteli näille kotikurin höllentämistä. Hänen mielestään Cecilialle olisi hyödyksi, jos hänellä olisi jokin koulun säännellyn ilmapiirin ulkopuolinen sosiaalinen kanava, jonka välityksellä olla yhteydessä miespuolisiin ikätovereihinsa. Kolmentoista vuoden ikäisenä Cecilian tulisi saada käyttää ehosteita muiden ikäistensä tyttöjen tavoin, jotta hän voisi tuntea yhteenkuuluvuutta näihin.

Ei lopultakaan ollut väliä minkä ikäisiä he olivat olleet ja että he olivat olleet tyttöjä, vain sillä oli merkitystä, että me olimme rakastaneet heitä eivätkä he olleet kuulleet meidän kutsuamme, eivätkä kuulleet nytkään, kun me jo kaljamahaisina ja kaljuuntuvina kutsumme heitä täältä puumajastamme ja pyydämme heitä tulemaan pois huoneista, joihin he astuivat saadakseen olla ikuisesti yksin, yksin itsemurhassa, kuolemaakin syvemmässä paikassa josta me emme ikinä löydä palasia kootaksemme heidät uudestaan.

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia ja Middlesex tekevät kiusallaan tästä kirjailijan heikoimman, vaikka tämä on hyvä kirja.  En vain syttynyt tähän teokseen samalla tavalla. Virgin suicides on kaunis, hieman utuinen tarina, jonka tytöt ovat eteerisen viehkeitä keijuja.

Blogeissa toisaalla:  Aletheia, Kirjaneidon tornihuone,

Sylvia Plath Lasikellon alla

Sylvia Plath Lasikellon alla

Alkuteos The Bell Jar (1963)

Suomentaja Mirja Rutanen

Otava 1975. Kotikirjasto

Lasikellon alla on runoilija Sylvia Plathin (1932–1963) ainoa romaani. Teosta pidetään ainakin jonkin verran autofiktiivisenä. Teos on vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä.

Luin Lasikellon alla joskus lukioaikanani ensimmäisen kerran. On huikea kokemus tarttua ikoniseen teokseen, jonka lukee eri näkökulmasta kuin aiemmin. Hankin äskettäin omaksi myös elokuvan Sylvia.  Elokuva on kaunis ja koskettava. Sylvian päärooleissa nähdään Gwyneth Paltrow ja Daniel Craig. Olen nähnyt myös elokuvan Lasikellon alla VHS-vuokrakasetilta. Elokuvan nimeä en muista varmuudella. Elokuva lienee valmistunut 1979. Sen musiikki oli sellainen, että se ei ikinä katoa mielestä, sillä tuulikellon / soittimen helinä on siinä maaginen. Haluaisin nähdä tuon elokuvan uudelleen ja omistaakin sen.

Olen tutumpi Plathin runojen suhteen, mutta en uskaltaisi esitellä niitä blogissani. Plathin omasta tuotannosta minulla on runojen lisäksi Sylvia Plathin Päiväkirjat sekä tekstikokoelma Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, mutta kummankin lukeminen on kesken. Plathin puolison, Ted Hughesin, Syntymäpäiväkirjeet hankin vasta äskettäin omaksi. Seuraava lainaus oli pakollinen valinta:

Kasvitiede oli hauskaa, sillä minusta oli ihanaa leikellä lehtiä ja katsella niitä mikroskoopissa ja piirtää kaavakuvia leipähomeesta ja oudonnäköisestä, sydämenmuotoisesta lehdestä, joka kuuluu sananjalan sukupolven vuorotteluun. Se tuntuu jotenkin niin todelliselta.

Se päivä, jona menin fysiikan luennolle oli kuin kuolema.

Lasikellon alla tapahtumat alkavat kesällä 1953, jolloin massachusettilainen Esther Greenwood saa kuukauden stipendin New Yorkiin.  Hän pääsee harjoittelijaksi erääseen aikakausilehteen 12 muun tytön kanssa. Tytöt tekevät töitä ja käyvät ilmaiseksi balettiesityksissä, muotinäytöksissä ja muotisalongeissa. Esther on 19-vuotias nuori ja kokematon nainen, joka pääsee suurkaupungin outoon humuun ja ylelliseen elämään.  Hänen pitäisi olla ikionnellinen, mutta Esther tuntee itsensä hiljaiseksi ja pohjattoman tyhjäksi, sillä muut tytöt ovat niin erilaisia. Asuntolakulttuuri on hierarkkinen tyttöjen kesken.

Tuollaiset tytöt tekevät minut sairaaksi. Olen niin kateellinen, etten saa suustani sanaa. Minä olin yhdeksäntoista, enkä ollut koskaan ollut Uuden Englannin ulkopuolella tätä New Yorkin matkaa lukuun ottamatta. Tämä oli minun ensimmäinen suuri mahdollisuuteni, mutta siinä minä nyt istuin tuoliini vaipuneena ja annoin kaiken tuon valua hiekkana sormieni välistä.

Viimeisinä päivinä Estherin on koko ajan yhä vaikeampi päättää tehdä mitään. Lähdön koittaessa hän on miltei voimaton pakkaamaan. Palatessa Bostonin esikaupungin arkeen hänen  ote arkeen kirpoaa. Itsemurhayrityksen jälkeen alkaa matka sairaalan arkeen ja sähköhoitoihin.  Äiti vie tyttärensä tohtori Gordonin vastaanotolle, mutta muutaman käynnin jälkeen tämä ottaa tytön sisään yksityissairaalaansa Waltoniin. Kirjan teemoja ovat masennus, mielisairaalakuvaukset sekä seksuaalisuuden kenttä eri tavoin.

Hetken ajan ajattelin, että se oli juuri samanlainen kuin seurusteluhuone eräässä täysihoitolassa, jossa kerran kävin eräällä saarella jossakin Mainen rannikolla. Ranskalaiset ikkunat päästivät sisään häikäisevän valkoista valoa, suuri piano täytti huoneen takanurkan, ja kesäpukuisia ihmisiä istui pelipöytien ääressä ja huojuvissa korinojatuoleissa, joita niin usein tapaa halvemmissa rantalomapaikoissa.

Sitten huomasin, että yksikään noista ihmisistä ei liikkunut. 

Isän varhainen menetys vaikuttaa Estherin elämässä. Äiti piti lapsia liian nuorina hautajaisiin. Niin Plathille itselleen kuin Estherille isän menetys on yhteinen kokemus. New Yorkista paluuseen sisältyy myös pettymys, kun äiti kertoo kotimatkalla, että Esther ei päässyt haluamalleen kirjoituskurssille.

Teosta pidetään autofiktiivisena, koska kirjailijan oma elämä kulki osin samoja ratoja. En oikeastaan halua kertoa tästä teoksesta enempää.  Raotan kuitenkin hieman Plathin elämää tässä yhteydessä. Se, mitä tapahtui Sylvian omassa elämässä, kertautui myös myöhemmin tulevassa ajassa.  Sylvia toipui omasta masennuksesta, matkusti Englantiin, rakastui, avioitui ja sai kaksi lasta Ted Hughesin kanssa. Elokuvassa Sylvia on kohtaus, jossa Plath ja Hughes tutustuvat Assia ja David Wevilliin vuonna 1961 etsiessään alivuokralaisia Lontoon asuntoon. Myöhemmin alivuokralaiset kävivät Plathin ja Huhgesin luona Devonissa vierailulla. Plathin suhde puolisoon oli ongelmallinen, sillä Hughes menestyi runoilijana ja Plath painiskeli perinteisten roolien, masennuksen ja kirjoittamisen välillä. Aikanaan sitten myös Tedin rakastaja Assia Wevill luopui elämästään vuonna 1969. Itsensä lisäksi Assia vei mukanaan pariskunnan nelivuotiaan tyttären, kun Sylvia puolestaan säästi lapset. Myös Sylvian poika ajautui itsemurhaan aikuisena.

Plathin elämäkerroissa korostuvat samat teemat kuin kirjassa Lasikellon alla. Teemoja ovat nuoruus, nuoruuden seurustelut, suosiosta kilpailu, seksuaaliset suhteet ja niiden lait sekä 1950-luvun amerikkalainen yhteiskunta.

Niinpä aloin ajatella, että ehkä naimisissa oleminen ja lasten saaminen merkitsi jonkinlaista aivopesua, jonka jälkeen nainen eli tylsänä ja tunnottomana kuin orja jossakin yksityisessä totalitäärisessä valtiossa.

Suosittelen lukemaan kirjan alkuteoksen suomennoksen sijaan. Tunnetko teoksen Meg Wolitzer Kuulen sisareni kutsuvan? Kirjassa on keskeisesti esillä niin Anne Sexton kuin Sylvia Plath. Olen blogannut kirjan täällä. Olen tehnyt joskus oman kirjakaanonin kirjoista eli listannut 10 tärkeintä kirjaa. Taidehistoriassa listasimme samalla tavalla taideteoksia. Se ei ole mahdotonta, mutta vaatii paneutumista. Oma kirjallisuuteni kymmenikkö on pysynyt miltei samana jostain parikymppisestä lähtien. Tuo Wolitzerin kirja mahtuu tuohon joukkoon.