Alice Hoffman Punainen puutarha

Luin äskettäin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset. Aloitin lukemisen ilman, että ymmärsin kokonaisuutta. Olin ohittanut Punaisen puutarhan täydellisesti. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että minulla on Alice Hoffmanin aiemmat kirjat kirjahyllyssä. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.

Aavikon kyyhkyset sai uuden aspektin oivallukseni myötä, sillä osasin suhteuttaa lukemani kirjailijan aiempaan tuotantoon. Aavikon kyyhkystä on paikoin vaikea lukea, mutta en tarkoita tuolla ymmärtämistä. Olen suorittanut uskontotieteen kursseja, joten tarinan karu ajankuva oli minulle tuttu. Aavikon kyyhkyset on historiallinen romaani. Se ei ole paras mahdollinen avaus kirjailijan tuotantoon. Se on erinomainen kirja, mutta se on niin erilainen. Kokonaisuuden hahmottuessa minulle avautui myös Aavikon kyyhkysten Širan rooli.


Punaisen puutarhan luokittelu on vaikea, onko se romaani, novellikokoelma, 14 kertomuksen kertomuskokoelma vai mikä? En haluaisi korostaa kertomuksellisuutta, sillä kirjan tarinat muodostavat kokonaisuuden, kertomukset sitoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Ne sitoutuvat eri tavoin eli kronologisella aikajanalla, sukupolvien välisellä jatkumolla tai kertomusvälitteisenä legendana. Punainen puutarha edustaa maagista realismia. En pidä tuosta termistä. Se on jokatytön ja jokapojan termi tänä päivänä, mutta ei tuo termi ollut kaikkien huulilla, silloin kun Kettumäki, Noitasisaret, Lyhtyjen yö tai Päivän korento ilmestyivät. Hoffmanin tekstissä on fantasian elementtejä, taianomaisia kohtauksia ja arkipäivän outoja sattumuksia. Hoffmanin tekstiä kuvaa enemmän termi shape shifting kuin metamorfoosi, voimaeläin kuin myytit jne. Kirjasta välittyy Villin Pohjolan ja Twin Peaksin tunnelmat. Tarinaa ei voi irrottaa luonnon ja ympäristön kontekstista tai ihmisen luontosuhteesta.


Punaisen puutarhan miljöönä on Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusettsissa. Alunperin nimi oli ollut Bearsville, mikä ei ollut omiaan houkuttelemaan uudisasukkaita. Moniääninen historiallinen romaani alkaa Blackwellin yhteisön uudisasukkaista vuonna 1786 ja päättyy nykypäivään. Tarina kuljettaa lukijaa yli 200 vuoden ajan. Tietyt asiat toistuvat, tiettyihin henkilöihin viitataan sukujatkumona, tiettyjä ihmisiä muistetaan. Myös luonto elää mukana, sillä Eel Riverin virtaa yhä ja Elämänpuu kasvaa. Ikuinen onni ja rakkaus ei juhli usein. Yksinäisyys taitaa olla hellempi kumppani kuin mies.

Ihmiset sanoivat, Bradyn talollla oli unohdettu historia, aivan kuten he sanoivat, että itse Johnny Appleseed oli istuttanut kieroonkasvaneen omenapuun, joka tuotti Blackwell Look-No-Furtherina tunnettua paikallista, erinomaisesti piirakoihin ja siiderin valmistukseen soveltuvaa lajiketta. Vanhoina aikoina kaupunkilaiset olivat nimenneet puun Elämän puuksi, ja he väittivät kivenkovaan, että Blackwell säilyisi yhtä kauan kuin se. Joka puolella kaupunkia oli yhä useita siitä otettuja pistokkaita, joista oli jo kasvanut isoja puita.

Kenen tarina tämä on? Uudisasukkaiden vai Blackwellin, yhden amerikkalaisen kaupungin tarinan tarina? Punainen puutarha nostattaa tunteet esiin, sillä Hoffman kuvaa voimakkaita naisia, lapsia, kuolemaa, luontoa, mustakarhuja, rakkautta ja uskollisuutta. Kaupungin koirat ovat collieita, mutta ihastuttava mopsi valtaa omistajansa. Omistautumisen periaatteissa opimme Topsyn myötä, että uskollisuutta ei voida siirtää, testamentata. Kyllä tuossa uskollisuudessa kuivasi silmäkulmiaan. Topsy ei ole fiktiivinen, meidän maailmassa elää Topsyja. En tiedä, mitä nuo ihmiset tekevät saadakseen tai ansaitakseen tuon lopullisen kiintymyksen osoituksen.


Punaisessa puutarhassa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä. Tuonne Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa. He päättävät perustaa kotinsa ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on lähes yhtä paljon kuin mäntyjä ja joessa enemmän ankeriaita kuin penkereillä saniaisenversoja, mutta vähitellen kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin. Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen, palaavat taas takaisin ja kulkurit poikkeavat lähteäkseen. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä. Loppujen lopuksi moni asia säilyy muuttumattomana vuosisatojen kuluessa, kuten ihmisten ajatukset rakkaudesta ja menetyksestä, vaikka ajankehyksissä ympärille kasvaa kokonainen kaupunki.

Lillian asui korkealla mäellä ympärillään joukko eläimiä, jotka hän oli pelastanut. Hänellä oli pesukarhu joka istui tuolilla ja joi teetä mukista, kaksi ajokoiraa jotka olivat eräänä päivänä ilmestyneet metsästä, kesy varis sekä ilves, joka näytti vain isokokoiselta, harmaanruskealta kotikissalta, kunnes Ben kumartui siirtämään sitä ja se paljasti hampaansa.

Jotkut kirjan tarinoista ovat voimakkaampia kuin toiset. Voimakkaimmin esiin kohoaa muun muassa: Kalastajan vaimo, Punainen puutarha, Karhun talo, Totuus äidistäni, Omistautumisen periaatteet. Kertomuksessa Punaisessa puutarhassa on Louise. Hän oli kaupungin perustajien lähin verisukulainen, koska oli äitinsä puolelta sukua Hallie Bradylle ja isänsä puolelta Partridgeille. Lähistöllä asui yhä paljon Partridgeja. Louisen isä oli joidenkin muiden lailla aikoinaan lähtenyt Kaliforniaan, luultavasti kevään ensi viikkojen aikana, koska ei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi kaikkien ympärillä kuhisevien mäkäräisten takia, eivätkä Blackwellin Partridget olleet pitkään aikaan tienneet hänestä mitään.

Karhun talossa syntyy Hallien legenda. Kaupungin perustajan tarina. Harry oli lopen väsynyt ja kylmissään. Hän oli nukahtanut Hallien olkapäätä vasten. Onnekseen. Hän ei nähnyt luolassa olevaa isoa karhua. Hallie seisahtui. Hänen hengityksensä kävi kiivaana. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: palata ulos kinoksiin ja kuolla yhdessä Harryn kanssa tai paneutua maaten nukkuvan karhun viereen, jotta se lämmittäisi heidän puoliksi jäätyneitä ruumiitaan. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.


Kalastajan vaimo on mystinen ja hiljainen nainen. Vaimon musta tukka oli niin pitkä, että hän olisi astunut sen päälle, ellei olisi kiinnittänyt sitä pinneillä päälaelleen. Hän ei puhunut kenenkään kaupunkilaisen kanssa eikä edes nostanut katsettaan, jos häntä tervehdittiin. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, saati mistä hän oli kotoisin. Siihen aikaan ei kyselty sellaisia.



Kalastaja Horace on valmis tekemään vaihtokaupan newyorkilaisen Ben Levyn kanssa, joka kerää kansantarinoita ja rakastuu kalastajan vaimoon. Horace on valmis vaihtamaan juuttisäkin Benin kenkiin. Ben matkaa aukealle, jossa kohtasi Susanin ensi kerran, laskeutuu rantaveteen ja avaa juuttisäkin suun. Rantavedessä vartosi odottamassa toinen, valtava musta ankerias.

Kertomuksessa Punainen puutarha:

Louise taistelee viljelystensä kanssa ja raivostuu taimitarhan osaamattomuuteen. Ruusut olivat auenneet. Kukat olivat tummanpunaiset. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jota hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sormien välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu.

Nykyisin kirjoissa on kuvia ja koristeita sisäkansissa ja etulehdillä. Tämä kirja olisi ansainnut kartan ja jonkinlaisen sukupuun. Kirjan kansi kaunis yhtä elävä kuin sen tarjoamat tarinatkin. Punainen puutarha on erinomainen kirja. Ehkä tämä kirja vaatii fantasiageenin ja luovuuden sillan, joilla ylittää takaisin satujen ja taian maailmaan. Muuten lukijaa jää ulkopuolisen kulkurin rooliin, jollaisia Blackwellin kaupunkiin silloin tällöin sujahtaa. Nämä ehjät kertomukset rakentavat ehjän kokonaisuuden eikä irrallista tai epätasaista kertomuskokoelmaa.

Alice Hoffman Punainen puutarha

Gummerus 2012. Kustantajalta