Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Tutustuin Muriel Barberyn kirjoittamaan Siilin eleganssiin löytäessäni kirjan pokkaritarjouksena. Lukukokemuksen jälkeen tiesin valintani epäonnistuneeksi. Tämä kirja olisi pitänyt ehdottomasti ostaa kovakantisena ja pysyväksi.

Luin Siilin eleganssin sana sanalta, lause lauseelta. 

Vähän väliä piti hengähtää, miettiä lukemaansa ja viivyttää etenemistä. Pitkästä aikaa löysin lukunautinnon. Joku näkee kertomuksen kahden kerroksen väen näkökulmasta. Katson mieluummin kirjaa ulkopuolisuuden tai sivullisuuden teeman kontekstissa. En näe katkeruutta. Renée kysyy lukijalta, mikä elämässä on tärkeää?

Renée Michel on toiminut 27 vuotta pariisilaisen hienostokerrostalon portinvartijana. Lyhyt ja pyylevä leskinainen elää kissansa Leon (Tolstoin mukaan) kanssa. Renée luo mielikuvaa näkymättömästä ja tyhmästä portinvartijasta. Tätä omakuvaa hän esittelee julkisesti, mutta kulissien takana hän hykertelee sille ironisesti. 

Talossa asuu varakkaan perheen Paloma Josse, joka on kaksitoistavuotias pohdiskelija. Hän on päättänyt väistää tyhjänpäiväisen porvarillisen kultakalamaljaan johtavan kohtalonsa. Paloma päättää tehdä itsemurhan kouluvuoden lopussa ennen seuraavaa syntymäpäivää. Kahden erakon elämä muuttuu japanilaisen herra Kakuro Ozun muuton myötä. Ozun kissojen nimet ovat Kitty ja Levin (Tolstoin mukaan).

Pelkistetty kerronta kuljettaa tarinan vahvana loppuun asti. Alusta lähtien tiesin löytäneeni helmen. Tarinaa kertoi niin  Renée kuin Paloma. Paloman loppuratkaisu yllättää. Loppuun jää tavaton haikeus. Pidin kirjasta alusta lähtien.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Gummerus 2013 Suomalaisen pokkariale

Genova Edelleen Alice

Luin Lisa Genovan kirjoista ensimmäisenä kirjan Edelleen Alice. Kirjan päähenkilö on Alice Howland. Hän viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori Harvardissa. Hän on älykäs ja viehättävä nainen, jolla on lukenut aviomies ja kolme aikuista lasta. Alice on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä.  Kirjan alussa hän pitää Stanfordissa  luennon vierailevan puhujana ja havahtuu tilaisuudessa yksinkertaisen sanan katoamiseen. Luennon jälkeen hänellä on kiire Los Angelesin koneeseen, sillä hänellä on tapaaminen nuorimman tyttärensä Lydian kanssa. Lydia etsii näyttelijäntöitä ja tekee töitä tarjoilijana. Äidin ja tyttären suhde on kiemurainen. Ravintolassa he havahtuvat salamavalojen välkkeeseen. Äiti ei tunnista kuvattavaa hahmoa, joten Lydia kertoo tämän olevan Jennifer Aniston. Tässä tapauksessa Alice ei ole unohtanut mitään, vaan hän ei tunnista henkilöä.

Alice haluaisi, että Lydia kulkisi hänen polkuaan, eläisi hänen arvojaan, kuten kaksi vanhempaa sisarusta on tehnyt menemällä toinen oikeustieteelliseen ja toinen lääketieteelliseen. Sen sijaan Lydian isä antaisi tyttären tehdä omat valinnat. John jopa rahoittaa tämän draamaopintoja.

Kotiin palattuaan hän lähtee juoksemaan lenkkiä kotoaan Poplar Streetiltä. Aina samaa reittiä - ensin Massachusetts Avenueta, Harvard Squaren poikki Memorial Drivelle, Charlesjoen rantaa Harvard Bridgelle teknillisen korkeakoulun luo, ja siitä takaisin - vähän yli kahdeksan kilometriä, neljänkymmenenviiden minuutin kierros.

...

Tapansa mukaan hän lopetti juoksemisen päästyään JFK:n puistoon.

Alice tiedostaa seisovansa varsin hyvin Harvard Squarella. Hän olisi halunnut kävellä edelleen, mutta jäikin jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei tiennyt missä hän oli. Hän rauhoittuu. Hän avasi silmänsä. Aivan yhtä äkisti kuin se oli häneltä kadonnut, maisema napsahti paikalleen. Kun hänellä oli molemmat jalat kotikadulla ja oma talo näköpiirissä, olo oli paljon turvallisempi.

Alice kohtaa koko ajan outoja asioita, muistihäiriöitä, eksymisiä ja erehtymisiä. Hän miettii ajan varaamista lääkärille, hän googlaa vaihdevuosien oireita, etsii stressistä syitä.  Seuraavana päivänä hän paneutuu työhuoneessaan tehtävälistaansa. Merkintä Eric ei avaudu, vaikka Eric Wellman on Harvardin psykologian laitoksen päällikkö. Alice myöntää itselleen, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tarvitsee apua. Hän saa saman tien jatkolähetteen Massachusettsin keskussairaalan muistiyksikköön tutkimuksiin.

Lääkäri pyytää painamaan mielen nimen ja osoitteen John Black, West Street 42 Brighton.  Alice toistaa kertoo päivänmäärän, ikänsä, paikan, kerroksen, vuorokauden ajan, luettelee kuukaudet, toistaa sanaryhmiä, piirtää kellonaikoja. Joidenkin tehtävien jälkeen Alicen tulee toistaa nimi ja osoite, mutta hän muistaa vain nimen ja Brihgtonin.

Aluksi hän miettii, miten hän kertoisi sairaudestaan Johnille. Hänhän osaa yhä lukea ja kirjoittaa ja käyttää vessaa. Kymmenen päivää myöhemmin Alice kertoo diagnoosinsa Johnille. He aloittavat yhdessä tutkimuksissa käynnin. Alice tekee itselleen tiedoston, jota hän kertaa läpi eli kuukauden, osoitteen, työpaikan, Annan syntymäpäivän sekä lapsien määrän. Hän nimeää tietokoneeseen myös kansion nimeltä Perhonen. Perhonen on tiedosto, jonka hän käskee avata, jos edellisten kysymysten vastaukset epäonnistuvat, vielä kun hän kykenee avaamaan tiedoston.

Vähä vähältä Alice menettää oikeutensa opettaa.  Hän lukee Danin väitöskirjaa vaikeuksien kautta. Hän jää sairaslomalle. Hän on yksin kotona, etsii vessaa löytämättä. John tulee liian myöhään, mutta rauhoittaa ja auttaa vaihtamaan kuivat vaatteet.

Eräänä kertana Alice selaa kirjaa ja sen kappaleita huomauttaen Johnille, että on tainnut lukea kirjan. John vastaa, että Alice on tehnyt enemmän. Alice silmäilee kirjan nimeä From Molescules to Mind tekijät John Howland ja Alice Howland. Alice sanoo muistavansa kirjoittaneensa kirjan.

”MINULLA ON IKÄVÄ ITSEÄNI.” Alice toteaa miehelleen.

Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.

En minä aikonut tulla tällaiseksi.

Minä tiedän.

Edelleen Alice on paras lukemani tämän aihealueen kirja. Alice käy kirjassa keskustelua identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Alice näyttää kadottavan otteen elämään, vaikka itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni. Genova jättää aviomiehen ehkä tarkoituksella sivurooliin. John tuntuu paneutuvan uraansa voimallisesti, vaikka lähellä olisi häntä tarvitseva ihminen. Genova antaa äänen vertaisryhmälle, tautia sairastaville, eikä omaisille. Tunnen maailman, jossa Alice elää ja kirjoittaa, joten siihen on helppo sopeutua. Kirjan nimi on erinomainen. Se kiteyttää kirjan sisällön. Kirja kertoo tarinan Alicen näkökulmasta, todellisuudessa kertojaksi vaihtuisi loppua kohden John, kun yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova muuttaa loppua kohden tekstin tyyliä, sillä John muuttuu mieheksi, kysymykset toistuviksi, saadut vastaukset katoaviksi. Alicen näkökulma pitää kirjan mielekkäänä. 

Pidän Genovan tavasta kirjoittaa, mutta sairausgenre voi tylsistyttää ajan mittaan. Kirjailijana hänen olisi astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänen tyylinsä on eleetön, mutta missään nimessä se ei ole tylsä tai liian tieteellinen. Tämä kirja on huomattavasti parempi kuin Puolinainen. Puolinainen venyttelee turhia asioita ja hassuttelee asioilla, jotka eivät ole sen tarpeessa. John Bayleyn kirja Elegia Irikselle on tätä Genovan kirjaa parempi. Loppujen lopuksi lääkärin ja asiantuntijan kyvyt ovat vaillinaiset ja rajalliset. Bayley hallitsee ehkä termistön vajavaisesti, mutta tuossa kirjassa on ihminen kohteena eikä mallinukke. Ihmisellä on tunteet ja niitä ei voi mallintaa tiedollisesti, siksi Puolinainen on paikoin hyvin pinnallinen.

John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot

Olin lukenut kirjasta oheisen mainostekstin.

 Ikääntynyt pappi puolisoineen löydetään kuolleena kotoaan Tukholman keskustasta. Tapaus vaikuttaa tyypilliseltä perhetragedialta: mies on ottanut hengen ensin vaimoltaan, sitten itseltään. Samaan aikaan Ali istuu pimeässä asunnossa lukkojen takana. Hän on paennut Irakin sekasortoa ja toivoo uuden elämän alkua Ruotsissa. Hänen hyväntekijänsä odottaa häneltä vain pientä vastapalvelusta.

En usko, että olisin aloittanut kirjan lukemista tuolla tekstillä. Viittaus maahanmuuttajien salakuljetusbisnekseen ei innostanut dekkarissa. Olin lukenut kuitenkin jo aiemmin Kristina Ohlssonin Nukketalon.

Tuhatkaunosta sanotaan, että se on itsenäinen jatko-osa Nukketalolle. En muista, sanotaanko näin myös kolmannessa osassa Varjelijassa. Luulisin, että mukaan pääsee vielä Tuhatkaunossa, mutta aloittaessaan Varjelijasta, menettää voimakkaasti rakennetun ihmissuhdekudelman. Ohlsson panostaa henkilökuvauksiin, tutkijoiden yksityiselämään ja valottaa näiden toiminnan taustoja, joka vaikeuttaa hajalukua. 

Tein itse virheen Henning Mankellin kirjoissa, että en lukenut niitä kronologisesti ja huomasin lukiessani menettäväni paljon.

Fredrika Bergman  on siviilitaustainen rikostutkija, joka työskentelee tiukan Alex Rechtin erikoisryhmässä. Tutkimusryhmälle valkenee varhaisessa vaiheessa, että heillä on itsemurhaa  paljon monimutkaisempi tapaus. 

Kirjassa edetään välillä maan rajojen ulkopuolelle, myös pappisperheen tyttärillä on roolinsa. Fredrika paljastaa lukijalle salaamansa roolin, että hän on toinen nainen,  elänyt  pitkään  salasuhteessa itseään vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tämä suhde jää järkyttävään vaiheeseen kirjan lopussa. Tämä osa todella koukuttaa jatkamaan.

 Olen todella ihastunut Kristina Ohlssonin kirjoittamiin dekkareihin. Fredrika Bergmanin hahmo on erinomainen.

Kristina Ohlsson Tuhatkaunot
Schildts 2011. Kotikirjasto