Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet

Ajoitukseni uusimman Murakamin kanssa oli täydellinen, joulun kiireettömyys ja antoisat lukutuokiot Sandströmin, Bargumin ja Haahtelan parissa siivittivät ajatukseni valppaiksi Murakamin matkaan. Sain matkata joulun tienoon hienojen kirjojen ketjussa. Pientä valmistautumista Grönlantia kohden… orientoitumista tiiliskiveen.

Raisa Porrasmaa on suomentanut Värittömän miehen vaellusvuodet suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013).Olen tuonut aiemmin Murakamilta blogiini  Norwegian woodin.

Lähdin lukemaan Haruki Murakamin uusinta teosta suurin odotuksin, sillä olen pitänyt hänen aiemmista teoksista. Kirjan päähenkilö on väritön mies, Tsukuru Tazaki. Tsukurun menneisyydessä tapahtui jotain kivuliasta, sillä hän kuului lukioaikana kolmen pojan ja kahden tytön muodostamaan tiiviiseen viisikkoon. Tarina on Tsukurun matka, hänen identiteetin hapuilua nuoresta koululaisesta aikuiseksi mieheksi, mutta myös ystävyydestä ja sen särkymisestä sekä rakkaudesta.


Tsukuru koki itsensä erilaiseksi kuin muut. Muiden sukunimissä oli väri. Poikien sukunimet olivat Akamatsu, "Punainen mänty", ja Õmi, "Sininen meri", tyttöjen Shirane, "Valkoinen juuri" ja Kurono, "Musta niitty". Vain Tazakin nimeen ei sisältynyt väriä, vaan nimi merkitsi asioiden tai esineiden valmistamista. Tämä sai Tsukurun tuntemaan hienoista ulkopuolisuutta. Muut jäivät opiskelemaan kotikaupunkiin Nagoyan korkeakouluihin, mutta Tsukurun tie vei hänet Tokioon yliopistoon. Tsukuru pystyi säilyttämään aluksi yhteenkuuluvuuden tunteen, sillä hän palasi aina lomilla takaisin kotiinsa. Kun Tsukuru toisen opiskeluvuoden kesälomalla palaa kotikaupunkiin, niin hän ei tavoita toisia. Viimein hän tavoittaa Aon puhelimitse, joka kertoo, että Tsukuru on suljettu joukkion ulkopuolelle. Ilmoitus on niin tyrmäävä järkytys, että Tsukuru pakenee sitä takaisin Tokioon. Tsukuru oli miltei valmis pakenemaan elämästään hylkäämisen takia. Tiivis ystäväjoukko on sulkenut hänet ulos ilman minkäänlaista selitystä. Tsukuru jää elämässään yksin, vaikka Fumiaki Haidan ystävyys tulee tilalle. Myös Lisztin Vaellusvuosia -pianoteos kulkee mukana teoksessa.

Tsukuru Tazakia kuolemaan vetävä syy oli täysin selvä. Neljä hänen läheistä ja pitkäaikaista ystäväänsä olivat eräänä päivänä ilmoittaneet ehdottomasti ja aivan yhtäkkiä, ettei ”kukaan heistä enää halua tavata sinua eikä puhua kanssasi”. Minkäänlaista syytä tai selitystä siihen, miksi hänen oli pakko ottaa vastaan tuo säälimätön ilmoitus, ei annettu. Eikä hän uskaltanut kysyä.

Ne maagiset ainekset, jotka ovat läsnä teoksissa Kafka rannalla ja trilogiassa 1Q84 ovat poissa. Värittömän miehen vaellusvuodet lähentyy Norwegian Woodsin realismia. Siitä huolimatta tässäkin tarinassa on maagisia hiutaleita ja ystävyyden voimakkaita sävyjä. Niin Värittömän miehen vaellusvuodet kuin Norwegian Woods kuvaavat voimakasta ystävyyttä, siihen sitoutumista ja ystävyyden säröytymisen arpia, jotka kukin kantaa mukanaan.


Tsukuru Tazaki on 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana. Viehtymys asemiin oli elänyt Tsukurussa jo lapsuudesta lähtien. Hän tutustuu kaksi vuotta vanhempaan Saraan. Tämä rohkaisee Tsukurua selvittämään menneisyyden solmun ja vaatimaan selvityksen, miksi ystävät hylkäsivät hänet. Tämä hylkäämisen syyn etsintä luo juonenkulkuun jännitteen, jonka varaan tarina rakentuu, jossa on jopa dekkarimaisia vivahteita. Näin Tsukuru vaeltaa menneisyyteen ja kohtaa kunkin entisen ystävän erikseen aikuisena. Jännite säilyy kunkin kohtaamiseen, mutta purkautuu miltei arkisena kohtaamisessa. Suomalaisen lukijan mielenkiintoa herättelee matka Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

Tauotta ihmiset ilmestyivät jostakin, järjestäytyivät omin päin säännölliseksi jonoksi, astuivat junaan hyvässä järjestyksessä, ja heidät vietiin jonnekin. Tsukurua liikutti, että niin paljon ihmisiä oli todellakin olemassa tässä maailmassa, samoin kuin se että maailmassa oli niin suuri määrä vihreitä junanvaunuja. Se oli hänestä todellakin kuin ihme. Niin valtava määrä ihmisiä kuljetettiin niin monilla vaunuilla ilman mitään ongelmia, täysin systemaattisesti. Niin monilla ihmisillä oli paikka johon mennä ja josta palata.

Värittömän miehen vaellusvuodet on erittäin hyvä kirja, mutta jostain syystä kirja jättää minuun hieman laimean lukujäljen. Teos on hyvin japanilainen, hillitty ja kaunis, johon melankolian sävyt ovat uurrettu syvään. Tämä kirja ei ole parhain lukemani Murakami, mutta mielelläni minä luin tämän tarinan. Ja yhtä innokkaasti kuin aina aikaisemminkin jään odottamaan seuraava Murakamia.


Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi 2014. Keltainen kirjasto. Lahja.


Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu mm. seuraavissa blogeissa
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjakirppu

Joel Haahtela Lumipäiväkirja

Olen saanut nauttia joulusta, lukemisesta. Jälleen Haahtelaa. Lumipäiväkirja on hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Haahtelat. Haahtela on hyvin luettu kirjailija blogien keskuudessa, mutta hän myös jakaa mielipiteitä. Lumipäiväkirja ei saa minulta varauksetonta ylistystä, sillä lukukokemus jäi vajavaiseksi, ehkä petyinkin hieman. Laitan loppuun linkkejä blogiteksteihin. Etenkin Elämäni krestomatia reflektoi lukemaansa mielenkiintoisesti. Hän takertuu ajatusrakennelmaan, joka vaivaa minuakin. Lumipäiväkirjassa tapahtuu asioita, joihin en usko, jotka tuntuvat epätodellisille ja mahdottomille, kun tapahtumiin kytkeytyy RAF.

Lumipäiväkirjan päähenkilö on oikeustieteen professorina työskentelevä mies, jonka nimeä ei kerrota. Kirjan miljöönä on joulukuinen, luminen Helsinki ja Saksan kaupungit takaumina sekä nykyhetkessä. Tyypillisesti on odotettavissa, että kirjamme mies astuu matkaan.

Mies lukee aamun sanomalehdestä, että saksalainen äärivasemmistolainen terroristi on laskettu ehdonalaiseen vapauteen kahdenkymmenenkuuden vankeusvuoden jälkeen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan ja toiminut aktiivisesti 1970- ja 80-luvuilla ja murhannut yli kolmekymmentä ihmistä.

Palasin Helsinkiin vuoden 1968 kesällä, jolloin Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille ja yksi aikakausi päättyi. Sigrid vietti elokuun kaksi viimeistä viikkoa Suomessa, valokuvissa hän oli näyttänyt onnelliselta. Kirjeitä oli saapunut tasaiseen tahtiin syksyn mittaan. Hän suunnitteli tulevaisuutta, hän voisi anoa opiskelupaikkaa ja tulla Suomeen seuraavana vuonna.

Miehellä on menneisyys eli hän opiskellut 1960-luvun lopulla Heidelbergin yliopistossa. Hän oli tuolloin tutustunut Sigrid Eisenbergiin, jonka vanhemmat asuivat kahdeksankymmenen kilometrin päässä Frankfurtin esikaupunkialueella. Miehen ajatukset painuvat vääjäämättä muistoihin, kun hän taustoittaa tapahtumien rinnakkaista kulkua vuonna 1977, kun pankinjohtaja Ponton murhataan ja Sigrid Eisenbergin nimi mainitaan jutun yhteydessä, kuinka hän oli avioitunut Erikan kanssa edellisenä vuonna ja Erika odotti tuolloin Lauraa ja hän itse oli valmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan ja melko onnellinen. Miehemme alkaa etsiä ullakon hämärästä pölyyn peittyneitä muistojaan opiskeluajoista Heidelbergissä: kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, kuinka vuonna 1980 Sigrid pidätetään Punaisen armeijakunnan terroristina, ns. toisen sukupolven kannattajana Baader-Meinhof -ryhmän ideologiaan kuuluneena

Ehkä unohtaminen oli paras tapa kätkeä hänet. Ehkä halusin pitää hänet vain itselläni, jotain omaa. Ehkä halusin, että elämässäni oli ajanjakso, johon kenelläkään ei olisi asiaa, kukaan ei saisi koskaan tietää kaikkea, edes Erika. Tai ehkä pelkäsin, että minua syytettäisiin jostain, urani saattaisi kärsiä, tai toisaalta, ettei kukaan uskoisi minua, oli kulunut liian kauan aikaa.

Niin Erika kuin Laurakin jäävät tarinassa sivulliseksi. Aikuinen tytär, Laura kärsii mielenterveydellisistä ongelmista. Kuusikymppinen (?) miehemme elää menneessä laahustaen. Miehen työ tarjoaa kulissit, vaikka elämä koettelee oman terveyden, avioliiton ja tytärsuhteen osalta. Mies hoitaa määräaikaista oikeustieteen professuuriaan Porthanian työhuoneessa ja on kiintynyt enemmän työhuoneensa interiööriin, umpipuiseen työpöytään kuin varsinaiseen työtehtäväänsä. Miehellä on kuitenkin muistona Sigridin viimeisen kirjeen pyyntö: Sinä voit pelastaa minut. Miehemme ei voi vastustaa menneisyyden kutsua vaan ostaa junalipun Saksaan. Miehemme lähtee kansainväliseen oikeustieteelliseen kongressiin Kööpenhaminaan, mutta päätyy sieltä Frankfurtiin.

Lukiessani mietin kirjan etenemistä. Loppu olisi voinut olla erilainen, mutta se piti realiteetit hyvin hallussa ja oli lopulta helpotus. Luin juuri tätä ennen Haahtelan Perhoskerääjän, joten muistin tämän kirjan sivuilla vierailevan saksalaisen Henri Ruzickan.

Lumipäiväkirja on erittäin hieno kirja, mutta tässä kirjassa ei ole mitään sellaista, että sen kehuminen toisi lukijalle sulkia lukukokemuksesta selviämisestä. Haahtela kirjoittaa vain hyvin, mutta kaikesta huolimatta minua tämän kirja kosketti vähiten. Kirjassa oli minulle jotain vastenmielistä, että jankataan yhtä ja samaa tarinan verran ja päätetään sitten kursia tarina kasaan sadan sivun haahuilun jälkeen. Mikä minua sitten eniten ärsytti? Että terroristityttären vanhempien kodin ovet aukeavat tuosta noin vain. Että elämän varren aikana kukaan ei ole puhuttanut arvon professoria, eikä vaimokaan tunne nuoruuden polkuja.


Lähes lopun kohtaus on upea. Haahtelan tiivis kieli ja kauniit kielikuvat vakuuttavat minut. Eikä hän edes kiusaa minua luontokuvauksilla. Siedän lumenkin hänen takiaan.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?”…..

Ei sellaista hetkeä ole”, nainen sanoi.

”Anteeksi?”

”Ehkä hän ei tule, koska sellaista hetkeä ei ole. Te muistatte väärin, me kaikki muistamme.”

Lumipäiväkirjan mukana ovat kulkeneet myös mm.

Mari A:n kirjablogi
Ja kaikkea muuta
Elämän krestomatia

Johan Bargum Syyskesä & Syyspurjehdus

Johan Bargum on suomenruotsalainen kirjailija. Hän on julkaissut romaaneja, näytelmiä ja lastenkirjoja jo viidenkymmenen vuoden ajan. Alkuperäisteos Sensommar ilmestyi vuonna 1993. Teoksen on suomentanut Rauno Ekholm.

Bargumin Syyskesä sopii erinomaisesti omaan Talven lukuhaasteeseeni. Tällä hetkellä kaipaan intensiivistä tekstiä, ja vastaavasti kartan tiiliskiviä tai juonellisia tarinoita. Joulun jälkeen on taas erilaisten tarinoiden aika. Haluan paneutua tekstiin ja siihen viimeaikoina lukemani Johan Bargumin, Joel Haahtelan, Per Pettersonin ja Peter Sandströmin teokset ovat tarjonneet erinomaisen mahdollisuuden.

Syyskesä on perhetarina, veljesromaani ja psykologinen romaani ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Tapahtumien miljöönä on Vidarnäsin huvila Sipoon saaristossa.

Kirjan kertoo Olle, Olof Axelsson toinen veljeksistä. Veljesten äiti, Gertrud Axelsson tekee kuolemaa ja halua kuolla rakkaalla sukuhuvilalla saaristossa, jonne myös läheiset ihmset kerääntyvät. Toinen veljeksistä, Carl Axelsson, tulee paikalle San Franciscosta puolisonsa Klaran ja kahden poikansa, Sebastianin ja Samin kanssa. Miljöönä on Sipoon saariston merenrantavilla.

Veljekset Olof ja Carl kohtaavat toisensa pitkästä aikaa, sillä kymmeneen vuoteen he eivät ole toisiaan tavanneet. Taustalla häilyvät tukahdutetut tunteet, sillä veljesten keskinäinen suhde on rikkonainen. Äidin suhde poikiinsa on epätasa-arvoinen. Veljekset ovat kilpailleet keskenään sekä äidinkin rakkaudesta tai heidän ei ole tarvinnut kilpailla jälkimmäisestä, koska se langennut heidän osalleen epätasaisena. Yhtä lailla Carlin poikien erilaisuus on havaittavissa. Isä on kuollut aikoja sitten eli läsnä on vain Tom-setä.

Odotamme Erottajan apteekin nurkalla valojen vaihtumista vihreiksi. Hän vilkaisee minua, mutta en uskalla kohdata hänen katsettaan, olen varma, että se mitä tapahtuu näkyy kasvoissani: olen valahtamassa ulos kotelostamme; olen molskahtamassa suin päin todellisuuteen; häipyä veljensä morsiamen kanssa, voihan helvetti.

Bargumin kieli on kaunista, kerronta hyvin eleetöntä, hyvin hiottua, mitään turhia väljähtyneitä tai pitkittäviä lauseita ei ole. Takaumien avulla viivähdetään menneessä, joka on näkyvästi läsnä nykyhetkessäkin, jos sen vain tohtisi nähdä. Väärään aikaan väärässä paikassa tapahtuva keskustelu repii totuuden menneisyydestä. Äidin viimeinen tahto ei muuta mitään, vaikka Tom-setä silotteleekin vääristymää. Syyskesässä on sivuja vain 124, mutta se sisältö on valtavan paljon laajempi.

Enkä minä voinut kuin ottaa Klaran sanat todesta: minä tunsin itseni hölmöksi. Se tuntui sillä hetkellä riittävän. Ehkä se tarkemmin ajatellen on juuri se tunne, jonka kohtalo on suonut meille, juostessamme lyhyttä juoksuamme, hengästyneinä ja hikisinä, unohduksesta unohdukseen.

Luin äskettäin Sandströmin Valkean kuulaan, joka oli nostalginen ja melankolinen, ja tässä Syyskesässä on sama tunteiden surusävy. Bargum jättää asioita auki, ladaten mahdollisuuksia. Päästessäni kirjan loppuun, olisin halunnut aloittaa sen alusta.

Johan Bargum Syyskesä
Tammi. Kotikirjasto





Johan Bargum Syyspurjehdus
Alkuperäisteoksen Seglats i september on suomentanut Marja Kyrö. Luin Johan Bargumilta toisen kirjan heti Syyskesän jälkeen. Pidin Syyskesästä enemmän, koska se oli selkeämpi tarina. Syyspurjehdus vei enemmän aikaa ja vaatii kertaamista. Mietin kirjoittamistani, että mitä ihmettä voin sanoa kirjasta. Niin moni on lukenut sen, että voin toistella vain samoja asioita, sillä kirjassa monet asiat jäävät avoimiksi ja lukijan tulkittaviksi.

Kirjan teemana on rakkaussuhde, kuolema, konfliktit ja kenties rikoskin. Miljöönä on saaristo ja tapahtumapaikkana vene. Keskeistä on menneisyys. Keskeisin henkilö ei ole kirjan kertojista kumpikaan.

Kaksi iäkästä miestä lähtevät purjehtimaan eräänä syyskuisena päivänä. Olof ja Harald eivät ole vieraita toisilleen, mutta ei liene kovin monia syitäkään, että he lähtisivät yhdessä yhtään minnekään. Menneisyys on yhdistänyt heitä, mutta se on myös erottanut heidät. Menneisyys hiertää miesten suhdetta. Elin on nainen, joka on ollut kummankin miehen vaimo ja joka nyt on kuollut. Hän suistui autolla Rajatorpantiellä, mutta miksi hän oli tuolla, sitä kukaan ei tiedä. Eliniä ja Haraldia yhdisti katolisuus, mutta tämän tematiikka jää ohueksi, vaikka avioero peilaa sitä eli kuinka se vaivaa niin Eliniä kuin Haraldia. Elin yrittää jopa palauttaa entisen. Olofille Elin on elämän keskipiste, kun Haraldille se on työ.

Minun olisi pitänyt sanoa ei heti alussa. Mahdotontahan se oli. Piinatun ja hämmentyneen ihmisen kuvitelmia. Ehdotus oli järjetön.

Kirja jakautuu kahteen osan. Aluksi Olof kertoo tarinaa rikoskomisariolle. Olof on mies, joka palasi kotilaituriin. Olof kertoo Haraldin soittaneen perjantaina ja ehdottaneen purjehdusta. Veneestä löytyy pistooli, jossa on molempien miesten sormenjäljet. Toisen osan kertoo Harald repusta löytyneen kirjeen avulla. Harald kirjoittaa kaikesta eri version. Haraldilla aika on lopussa, sillä häntä kalvaa sisältä vääjäämätön kuolema.

Oliko hänen tarkoituksensa tällä syyspurjehdusreissulla laskea kuula minun kallooni, hyvitykseksi kenties, viime hetken kostoksi, nyt kun hänellä itsellään ei ollut enää mitään menetettävää?

Meri, saaristo ja majakka tuivertavat ihoani. Meri on kirjan elementti ja se on myös minun, olen meri-ihminen. Tiedän, kuinka meri eristää ja sanelee saarella pysymisen. Se toinen todellisuus, joka ei virity kuvitelmissa. Tiedän, mitä on taistella syysmyrkyssä ja varoa sotkeentumasta kalastajien verkkoihin.

Kuka rakasti ketä, mikä oli lainan hinta, mihin toinen purjehtija katosi, kostiko toinen kuoleman takaa, tekikö hän ansan, maksoiko hän velkansa? Tarina hukuttaa lukijan kysymystulvaan.

Elin sanoi kerran majakoista niin kauniisti, että ne ovat olemassa aina kun joku tarvitsee niitä ja että ne ovat olemassa, vaikkei kukaan niitä tarvitsisikaan.

Olen viehättynyt Bargumin ilmaisusta ja aion tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. Bargum kirjoittaa eleettömästi, sanoja tuhlaamatta. Pidän aina vain enemmän teoksista, joissa pystytään tiiviiseen ilmaisuun, minimalistiseen kerrontaan.

Johan Bargum Syyspurjehdus
Tammi 2012. Kotikirjasto

Joel Haahtela Perhoskerääjä ja Lukuiloa Perhoslaaksossa

Joel Haahtela (1972) on suomalainen kirjailija ja lääkäri. Perhoskerääjä oli hänen viides romaani ilmestyessään.

Kirjan päähenkilö on helsinkiläinen mies, mutta tarinan minämuotoisen kertojan nimeä ei kerrota. Mies saa asianajajalta huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen talon ja jonkin verran rahaa. Testamentin on tehnyt Henri Ruzicka, jonka nimi ei sano mitään kertojallemme. Asianajajan luona käynti ei valaise mitään. Asianajaja oli kuvitellut, että näiden kahden miehen välillä olisi jokin yhteys. Henri Ruzickalla oli postikortti, jossa oli nimi ja osoite.

Perhoskerääjä on matkagenren kirja, kirjan mies matkaa ensin Saksaan ja sitten Välimerelle, mutta myös koko ajan itseensä. Kirjan keskeinen teema on, miksi tuntematon saksalainen mies testamenttaa omaisuutensa suomalaiselle miehelle? Näiden kahden ihmisen välillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhtymää. Yleensä yksinäiset ihmiset, joilla ei ole sukulaisia, tekevät testamentin jonkun säätiön tai järjestön hyväksi. Onko Ruzicka valinnut miehen vain sattuman oikusta perijäksi?

Testamentin tekijä, Henri Ruzicka on saksalainen mies, joka on asunut Suomessa seitsemänkymmentäluvun lopulta lähtien. Ruzicka toimi saksalaisen koulun opettajana, kunnes jäi eläkkeelle. Perhoset olivat hänelle enemmän kuin harrastus, hän eli niille ja kulki niiden matkassa.

Seuraavana viikonloppuna mies lähtee ajelemaan Tammisaarta kohden kääntyen ensin Fagervikiin ja sitten Snappertunaan ja Raaseporin linnan raunioille. Pian hän löytää Henri Ruzickan talon ja villiintyneen puutarhan. Talon eräässä huoneessa on kirjasto, jonka hyllyt notkuvat kirjojen painosta ja tilaa hallitsee vanhojen kirjojen ikiaikainen tuoksu. Suurin osa kirjoista ovat saksankielisiä, mutta osa myös englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä. Kirjat käsittelevät yhtä ja samaa aihepiiriä: perhosia. Varastotilalta näyttävä huone sisältää puukaappeja, joissa on lasikantisia laatikoita. Kaapit kätkevät perhokokoelman, jossa kukin perhonen on lävistetty ohuella neulalla keskiruumiistaan.  Pieni lappu kertoo lajinimen, keräyspaikan ja vuoden. Osa on säilynyt paremmin, osa huonommin.

Työpöydän laatikosta mies ottaa mukaan ainoat vihjeeksi kuviteltavat tavarat: nipun vanhoja kirjeitä, mustakantisen muistikirjan sekä pienen puulaatikon, jossa  on pala vaaleaa kangasta, kuin veren tahrimaa. Lisäksi hän löytää asianajajan mainitseman postikortin, jossa lukee Agios Nikolaos sekä miehen nimi ja osoite. Se on tyypillinen eteläeurooppalainen maisema valkoiseksi kalkituista taloista ja tyynessä vedessä kelluvasta veneestä.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa.

 Miehen löytämät kirjeet ovat Saksasta Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Kirjeet ja muistiinpanot vievät miehen Anna Prinzin kotiin ja sieltä Etelä-Eutooppaan, ensin Gardajärvelle ja sitten Kreetalle ja sitä myötä menneisyyteen, jossa yhden arvoituksen selviäminen johtaa seuraavaan. Anna Prinz asuu Itä-Saksassa Pirnassa, joka sijaitsee hieman Dresdenin eteläpuolella Elbe-joen varrella.

En halua kirjoittaa enempää tarinasta. Elämänlangan kutojattaret katkaisevat ihmisen elonlangan kunkin omalla kohtalon määräämällä hetkellä. Haahtela kuljettaa ihmisiään muistoissa ja elämänarvoituksissa. Kipeitä asioita on helpompi olla muistamatta. Kertojamme saapuu Kreetalle 16. heinäkuuta. Neljäntenä päivänä hän pysäyttää auton ja lähtee kävelemään rantaan ja tuntee huonon olon kuin pahoinvoinnin tuossa läkähdyttävässä kuumuudessa.

Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni. Tunsin veden äkillisen painon, aaltojen kuohun, kivien varjot, jotka vetivät minua mukaansa, kiskoivat minua sisäänsä.


Ehkä Henri oli vain yhtäkkiä väsynyt, huomannut olevansa vieraassa maassa yksin, eikä hänellä ollut ketään muut kuin minä, tuntematon poika rannalla.

Miehen vaimo, Eeva, on pidemmällä kuukausia kestävällä työmatkalla ja työskentelee Museoviraston rakennushistorian osastolla. Hänen roolinsa on hyvin irtonainen ja tarinan kannalta olematon.

Haahtela kirjoittaa kauniisti ja tiiviisti. Toisin kuin toinen suosikkini, Johan Bargum, niin Haahtela ei leikittele lukijan kanssa. Haahtelan teksti on helppotajuista, selkeää, ei unenomaista tai haparoivaa. Tarina tulee kerrottua.  Arvoitukset saavat selityksen ja alussa esitetty kysymys vastauksensa. Haahtelan vahvuus on kuvauksessa; elämän tuokiokuvissa, ihmisen mielen liikkeissä muistojen etsinnässä ja niiden merkityksessä. Kuvaus Annan kodissa saksalaisessa kylässä on äärettömän kaunis.

Luin kirjan Kirjasähkökäyrä Main Lukuiloa Perhoslaaksossa haasteeseen.

Perhoskerääjä on luettu monissa blogeissa:

Lumiomena

Mari A:n Kirjablogi

Kirjasähkökäyrä

 Lukuiloa Perhoslaaksossa Kirjasähkökäyrä Mai

Yhden kirjan lukija lukeutuu Kaaliperhosiin.
Kaksi kirjaa lukevat liittyvät Sitruunaperhosiin.
Kolmen kirjan lukijat voivat röyhistellä rintaansa Amiraaleina.
Neljän kirjan lukijat ovat itseoikeutettuja aatelisia eli Ritariperhosia.
Viiden kirjan lukijat ovat vannoutuneita perhosfaneja ja liittyvät Neitoperhosiin.
Yli viisi kirjaa lukeneet kuuluvat ehdottomasti Isosiilikkään eli Isosiilikehrääjän heimoon. Isosiilikäs on Suomen suurin ja värikkäin kehrääjä. Isosiilikäs on yleinen Suomessa, mutta sen näkee vain yöaikaan.
Lukuaikaa on vuoden 2014 loppuun.

Olen lukenut

1. Daphne Kalotay Bolsoin perhonen

2. Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.
3. Joel Haahtela Perhoskerääjä.

Kolme kirjaa lukeneena pääsin siis Amiraaleihin.

Kiitos Mai ihanasta haasteesta.

Suuren metsän joulu & Jouluiloa!

Luen yleensä jouluisin jotain jouluun liittyvää. Dickens on kuulunut usein joulun seutuun. Olin varannut tämän tekstin jouluaattoon, mutta nettiongelmieni takia saan tämän paikalleen hieman myöhässä. Ulf Stark on ruotsalainen lastenkirjailija. Hänelle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Astrid Lindgren -palkinto ja August-palkinto. Eva Eriksson on saanut työstään useita tunnustuksia lastenkirjojen kuvittajana.

Pidän eniten joulukirjoista, joissa metsä ja sen asukit ovat päärooleissa. Joulussa on jotain salaperäistä lumousta, että silloin on pakko löytää lapsen mieli tai jää osattomaksi joulusta. Joitakin päiviä ennen joulua olin Hallan kanssa lenkillä Sondbyn perillä ja näin, kuinka miehiä istui pitkin peltoa valmiina laukaisemaan. Se tärveli minun joulutunnelmaani. Mietin joulurauhan julistusta, että eikö sellaistakaan enää ole? Ovatko eläimet joulunkin henkipattona? Onneksi metsän joulun löytää vielä edes kirjoista.
Suuren metsän joulussa joulu on tulossa Suureen metsään. Kire on vanha kotitonttu, joka asuttaa autioksi jääneen tilan pihapiiriä koirankopin rauhassa. Hän tekee tarkistuskäyntejä taloon, kuin kotitonttu konsanaan. Talossa ei ole asuttu viiteenkymmeneen vuoteen. Kire tonttua lähestyvä joulu tympii ja lisäksi hänellä on riesana kohmeinen kimalainen. Kire haluaisi nauttia hiljaisuudesta, yksin lukien parasta kirjaa, jonka nimi on Yksinäisyyden ylistys. Kire manaa himmelien ja olkipukkien nimeen, kun hänen lukunsa keskeytyy kimalaisen kuorsaukseen.

Tuolla asui ennen Tähti. Kerran se huitaisi minut hännällään kumoon. Ja aina piti olla hätistelemässä hevospaarmoja. Oli siinä melkoinen homma!

Seuravana päivän puhuri sieppaa Kiren punaisen tonttulakin sekä harmaat lapaset pyykkinarulta ja sinkoaa jopa palan kylttiä, jossa lukee ”Tarjoa! Hieno tont". Kirellä ei ole pienintäkään aikomusta viettää joulua, huolehtia kenestäkään. Kunnon tontun kuuluu olla hieman kireä ja äreä.

Kai tästä joutaa sisään, Kire miettii. Menen koppiini, panen oven lukkoon enkä avaa kenellekään. Ja jos kimalainen sanoo jotakin, en edes vastaa sille. En aio viettää joulua. En aio tehdä mitään. En aio huolehtia kenestäkään.

Istun vain kopissani ja nautin hiljaisuudesta ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Yöllä Kiren luona vierailee valkoiseen pukeutunut nainen, jolla on siivet selässä.

”Älä pelkää. Minä toin sinulle kahvia, pullaa ja piparkakun. Lisäksi haluan kertoa sinulle iloisen uutisen: Sinulle on tulossa lapsivieraita.”

Pienet kaniinilapset Iina ja Niki löytävät metsästä punaisen päähineen, harmaat korvanlämmittimet ja kyltin palasen. He ovat kuulleet valkoisesta talvesta ja päättelevät kyltin olevan talvi ja vievät sen muiden ihmeteltäväksi. Aikansa ihmeteltyään metsän eläimet päättelevät, että tonttu haluaa kunnon tarjoilun ja alkavat touhuta jouluvalmisteluissa. Jänikset harjoittelevat joulutoivotuksia, linnut koristelevat kuusia ja jouluruokiakin on tarjolla. Joulutonttua ei kuulu. Pikkupuput eksyvät lumimyrskyyn ja tontun luo, eikä Kiren auta muu kuin palauttaa kadonneet ketun vetämillä vaunuilla metsän juhlaan.

Tähtien tuike kajastaa katon läpi. Ja kynttilöiden loiste valaisee koko kupolin. Ja kaikki istuvat sisällä ja iloitsevat kaikista maailman lapsista.

Suuren metsän joulussa on perinteistä satua, ripauksellisen huumoria ja hitunen jännitystäkin sekä paljon hyvää tahtoa. Tarinan kuvitus on vanhahtavan kaunis, hyvin kaunis. Tämän lukee niin lapsi kuin aikuinen, joulu on kaikkien ikään katsomatta.


Ulf Stark & Ava Eriksson Suuren metsän joulu
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirja on luettu myös blogeissa

Mari A:n kirjablogissa

Opuscolo - kirjasta kirjaan


Jouluiloa kaikille.

Huomaathan vakavan ilmeen. EC & EP Chiritan Red Arrow, sisarensa veli.

Ihanaa joulua & Charles Dickensin joululaulu

Toivottelen teille kaikille Hyvää Joulua ja palataan joulun jälkeen uusin voimin ja luetuin kirjoin. Oma jouluni on lukemista, ihania elokuvia ja kiireetöntä yhdessäoloa.

Avaatko oven joulun tulla?
Joulu on jo täällä!
Vai pidätkö ovesi visusti kiinni,
salvat oven päällä?

Sadun huoneessa salaisessa
saat lahjaksi ruusut ja tähdet.
Ota ne reppuun, evääksi,

kun matkoillesi lähdet.

                                                                 - Hannele Huovi Matka joulun taloon 2007



 

Charles Dickens (1812-1870) julkaisi viisi joulukirjaa. Ensimmäinen oli Joululaulu (A Christmas Carol), joka ilmestyi 17.12.1843 ja saavutti valtavan suosion. Joulutraditioni on ollut Dickensin joulukirjan lukeminen, Joululaulun, Saiturin joulun tai millä nimellä se milloinkin on löytynyt käsiini. Kirja on julkaistu eri nimillä, kuvitettuna ja ilman kuvia, eri suomentajien käännöksenä, mutta tarinan perusta on sama. Joululaulu Aavetarina joulusta on tällä kerralla luvussani Bonpokkarina, jonka on suomentanut Marja Helanen-Ahtola.


Joululaulu kuvaa niin viktoriaanista aikakautta kuin yhteiskuntaa. Joululaulussa on viisi nimettyä säkeistöä. Joululaulun päähenkilö on ukko Ebenezer Scrooge. Ensimmäisessä säkeistössä Scrooge on kuuluisa saitimus, joka ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, poloisista tai köyhistä. Eikä joulusta. Kerjäläisetkin ohittavat hänet tervehtien lanttia pyytämättä. Hänen alaisensa Bob Cratchit tekee työtään kirjurina. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta tulijat saavat poistua tyhjin käsin. Konttorin suljettuaan ja kirjurin lähdettyä, Scrooge nauttii ankean päivällisen krouvissa, lukee sanomalehdet ja lähtee kotiinsa. Marley on mennyt jo manan maille, mutta niin vain Scrooge kohtaa entisen kumppaninsa Jacob Marleyn haamun. Marley eli elämänsä Scroogen tavoin ja saapuu varoittamaan entistä kumppaniaan.

Marley oli kuollut, mikä heti alkuun todettakoon. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Hänen hautaustodistuksensa vahvistivat nimikirjoituksellaan pappi, lukkari, hautausurakoitsija ja lähin surija. Scrooge allekirjoitti paperin, ja hänen nimensä kelpasi sentään pörssisäkin kaikkeen, mihin hän suvaitsi sen kirjoittaa. Vanha Marley oli kuollut kuin kivi.

Scroogen kauhistuu Marleyn kahleita. Tämä on ollut kuolleena seitsemän vuotta ja taivaltanut tämän ajan ilman lepoa. Marley varoittaa, että jos Scrooge ei paranna tapojansa, hänen kohtalokseen tulee kuoltuaan Marleyn tapaan kantaa painavia kahleita ikuisesti. Marley kertoo entiselle ystävälleen, että häntä tulee tapaamaan kolme henkeä. Nämä joulunhenget ilmestyvät kertomaan kukin vuorollaan menneistä, nykyisestä ja tulevista jouluista. Scroogen täytyy tehdä kaikki mitä henget tahtovat, sillä muuten hänen 'ketjuistaan' tulee painavammat kuin Marleyn.


Toisessa säkeistössä saapuu ensimmäinen kolmesta hengestä. Scrooge herää kellon lyödessä kaksitoista, vaikka hän kävi nukkamaan kahdelta eli kello kävi väärin. Menneiden joulujen henki vie Scroogen lapsuuden jouluihin. Toisessa säkeistössä saapuu toinen kolmesta hengestä. Scrooge herää syvän kuorsauksensa keskeltä, eikä hänelle tarvitse kertoa, että kello lyö yksi. Viimeinen saapuva henki on tulevien joulujen henki. Scrooge kyseleekin, että aikooko henki näyttää tulevia jouluja? Henki vie Scroogen hautausmaalle oman haudan partaalle. Scroogen päätyy katumaan.



Viides säkeistö on Laulun loppu. Scrooge päättää korjata tekemänsä vääryydet ja tuottaa kaikille iloa. Hän jatkaa elämäänsä muuttuneena ja vastedes henkiä kohtaamatta.


Hän pukeutui ”parhaimpiinsa” ja lähti viimein ulos kadulle. Ihmisiä liikkui jo solkenaan, kuten nykyisen joulun henki oli hänelle näyttänyt, ja kädet selän takana astellen Scrooge tarkasteli jokaista iloinen hymy huulillaan.


Dickensin sadunomainen sanoma elää yhä. Joulumme ovat yhä materialistisempia, lahjoja, ruokaa ja materiaa. Joulusta on tehty kiistakapula, kuka viettää sen kenenkin kanssa ja minä päivänä kunkin sopii saapua. Juhlapöytään kokoontuu mitä ihmeellisin sakki. Harvemman joulujuhla on kliseinen kiiltokuva ehjien perheiden luoma illuusio. Moni viettää sen yksin, sairaalassa, hoitokodissa, vankilassa. Joulu on monelle se vuoden juhlista vaikein. Dickensin tarina on oikeastaan helpotus. Joulun löytää sisältään. Joululla on ihan oikeakin merkitys, jos sen löytää kaiken krääsän alta ja blogien yrityskuvien takaa.


Charles Dickens joululaulu
WSOY 204. Bonpokkari. Kustantajalta

Kirjojen kamarissa tämä Joululaulu on luettu myös.

Olen kerännyt tähän muutaman muun version tästä kirjasta. Ylärivin kirjat ovat omiani, mutta alarivissä on kaksi kirjastonkirjaa. Kaksi kertomusta pitää sisällään myös Uuden vuoden kellot.





Charles Dickens Joululaulu. Aavetarina joulusta.
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Kuvittanut Michael Foreman. WSOY 1984.

Joululaulu
Suomentanut Tero Valkonen. Kuvittamaton. Basam Books 2001.

Saiturin joulu Suomentanut Antti Autio. Kuvittanut P.J. Lynch. Egmont Kustannus / KIRJALITO 2007.


Kaksi kertomusta: Jouluilta. Aavetarina joulusta. Suomentanut Kari Jalonen. Kuvitettu.

Uudenvuodenkellot. Tonttutarina kirkonkelloista, jotka soittivat vuoden loppua ja uuden alkua.

Suomentanut Werner Anttila. Karisto 1972.

Vuosi kuvina: Joulukuu & Elokuvia pukin konttiin

Vuosi kuvina: Joulukuu

 

 

 

 

Lahjaideat

Kirjoitin tänne blogitekstin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Mainitsen tuossa myös joitakin parhaimpia elokuvia.
Puuttuuko sinulta pukin kontista vielä lahjoja? Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että ne pitää omistaa. Tässä joitakin omaksi hankittuja.

1.Vettä elefanteille perustuu Sarah Gruenin samannimiseen kirjaan.

2. Midnight in Paris
Ohjaus Woody Allen

Esittelytekstissä sanotaan, että Pariisi on keskiyöllä ihmeellinen. Elokuva on taianomainen retki, jossa kohtaa niin Hemingwayn kuin Picasson.

3. Julie & Julie
Meryl Streep elokuva. Kulinaarisuuden nautintoa, ruokaa ja blogia täynnä.

4. Kaunis mieli on elokuva rohkeudesta, rakkaudesta ja intohimosta.

5. Full Frontal

Elokuva elokuvan tekemisestä.

Peter Sandström Valkea kuulas

Miten oli ylipäänsä mahdollista erottaa ajatusten lukemattomat vivahteet toisen ihmisen sielussa myllertävien tavoittamattomien ja hetkellisten tunteiden ja toiveiden valtavassa kaaoksessa?

Peter Sandström on suomenruotsalainen kirjailija ja Valkea kuulas on hänen ensimmäinen suomennettu romaani. Alkuperäisteos on Transparente blanche. Teoksen on suomentanut Outi Menna. Graafinen suunnittelu on Anders Carpelanin. Aiemmin Sandströmiltä on suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä (2012).

Valkea kuulas on kaunis nimi romaanille. Luin vasta nyt tämän helmen. Löysin tämän kirjan Lumiomenan blogista. Hän on inspiroinut minua lukemaan useita kirjoja tänä vuonna. Valkea kuulas on hienoimpia tänä vuonna lukemiani kotimaisia romaaneja. Lisäksi puolisoni kysyi tästä kirjasta, että hän oli nähnyt raitiovaunussa mainoksen vuoden parhaasta kertomuksesta.

Teos elää eri aikatasoilla eli läsnä on nykyisyys ja menneisyys. Tarinan miljöönä on Uusikaarlepyy. Päähenkilöinä ovat äiti ja äitinsä poika. Tarinan kertoo nimetön poika, jonkinlainen runoilija. Pojan äiti ottaa yhteyttä ja pyytää pojan luokseen. Äiti on iäkäs parantaja, jonka taidoille on yllättäen kysyntää ja tuohon reissuun äiti tarvitsee poikaansa. Perheen isä on kuollut vuosikymmeniä sitten. Isän Ford Capri on kunnostettava ja asustettava rekisterikilpiä myöten, sillä se ollut käyttämättä isän kuolemasta lähtien liiterissä.

Minulla oli ollut muitakin kesäsuunnitelmia. Toukokuun kymmenentenä päivänä olin aloittanut työt alkoholinmyyjänä Pärnussa. Minut oli palkattu hommaan erikoisella tavalla. Olin saanut yhteydenoton eräältä virolaiselta kääntäjältä, johon olin tutustunut kymmenen vuotta aiemmin Visbyn kirjailijakokouksessa.

Tarina on romaani, fiktiivinen kertomus, mutta ehkä myös autofiktiivisiä aineksia sisältävä kertomus. Poika miettii kysymyksiä, jotka olisi esitettävä äidille. Jokainen meistä tietää, miten vaikea on esittää tietynlaisia kysymyksiä omille vanhemmilleen. Näihin kipeää tekeviin kysymyksiin saa kuitenkin vain tuhahduksia, että jonnin joutavaa kyselet. Isä oli tappanut työkseen hevosia, sikoja ja muita eläimiä ja viljellyt omenatarhaa.

Ymmärtäisin että tiesin hänen katoavan ja että olin tavallaan hyväksynyt ajatuksen jo etukäteen.

Keski-ikäinen mies yrittää tulkita omia tunteitaan ja menneisyyttään. Hän miettii ja puntaroi tunteitaan, muistojaan, muistelee ensirakkauttaan ja arvottaa elämäänsä. Joinakin hetkinä lukija haluaisi ravistella hereille päähenkilön, joka ajelehtii elämässään kaarnalaivan tavoin.

Äidillä ei ollut tapana selitellä. Hän oli antanut minun oivaltaa lähes kaiken itse. Kenties häntä kadutti. Kenties hän olisi halunnut antaa minulle enemmän.

Ei sinun tarvitse, äiti, sanoin. Ei ole mitään mitä minun tarvitsisi tietää.

Valkea kuulas on hyvin intensiivinen kerronnaltaan ja lauseet hyvin tiiviitä. Se luotaa menneisyyteen hienovaraisesti. Valkea kuulas on kaunis, kuulas ja nostalgiamainen teos. Se ei ihannoi menneisyyttä, mutta kerronnassa on paikoin voimakkaan melankolinen sävy. Minulle tämä kirja tuo mieleen Joel Haahtelan kirjan Tähtikirkas, lumivalkea, joka on erinomainen kirja. Valkea kuulas ei selittele tai ajattele lukijan puolesta. Se ei tarjoile valmiita vastauksia totuuksina vaan asettaa lukijan alttiiksi monille kysymyksille.


Peter Sandström Valkea kuulas
Schildts & Söderströms Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 18. luukku

”Soihdut sammuu,
kaikki väki nukkuu...
...Tonttujoukko
silloin varpahillaan
varovasti hiipii
alta sillan..."

Olen perehtynyt enemmän moninaiseen kirkonväkeen kuin haltioihin tai metsänväkeen. Tuo kirkonväki on poissa, kun ihmiset veisaavat ja suorittavat riittejään, vaikka moni onkin nähnyt heitä ja kuullutkin. Joulu on meillä muutaman päivän päästä, joten katsotaan ja luetaan joulutontusta. Kirjabloggaajien edellinen luukku aukesi17.12  Mustikkakummun Annan blogissa ja huomenna Oksan hyllyllä blogissa 19.12. 

Katsotaan ensin, mitä Zacharius Topelius tarinoi Turun linnan tonttu-ukosta, seuraavaksi annetaan tonttu-ukon vierailla käsityöläismuseossa, sallitaan sitten Marjut Hjeltin kertoa tonttusuvun tarinaa, tutustaan vanhan kansan tonttuun ja  lopuksi perehdytään Risto Pulkkisen avulla joulutontun esihistoriaan.

TURUN LINNAN TONTTU-UKKO

Olipa tonttu-ukko, seitsemänsataa vuotta vanha. Hän asui holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta, että voi kiertää sen kahdesti vyötärönsä ympäri, ja kyyryselkäinen hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on väännetty täyteen jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa: yksin tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataaviisikymmentä vuotta, sanoi häntä sedäkseen. Kaikki koko maan pikku-ukot pitivät häntä suvun päämiehenä, mutta kaikki myös pelkäsivät häntä, sillä hän tahtoi pitää kunnon järjestyksen maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen makunsa.

Zacharius Topelius Turun linnan tonttu-ukko

Turun Maakuntamuseo 2002.

 

TONTTU-UKKO VIERAILEE KÄSITYÖLÄISMUSEOSSA

Turun linnan tonttu-ukko oli kuullut, että Luostarinmäki oli muuttunut Käsityöläismuseoksi. Hän mietiskeli:

- Vähän minua surettaa tuo nimenmuutos. Kuka nyt enää tämän jälkeen säilyttäisi muistoa muinaisesta luostarista? EI kukaan!

Tonttu-ukko päätti kuitenkin lähteä tutustumaan uuteen Käsityöläismuseoon. Oli elokuu ja kuulakas loppukesän päivä. Hän tapasi portilla vanhan tuttunsa Ukko Naavaparran.

- Täällä on moni asia muuttunut. Onko täällä enää mitään siitä Luostarinmäestä, jonne aikoinaan muutit? Tonttu-ukko kysyi Naavaparralta.

- Mikään ei ole pysyvää. Uudet sukupolvet haluavat olla huoneissa, joissa on isot ikkunat, kaasuhellat ja sähkövalot. Kun näin ihmisten muuttavan pois, tulin murheelliseksi. Olin nähnyt, miten suurella työllä ja rakkaudella heidän esivanhempansa olivat talonsa rakentaneet. Itkin myös sitä, että ihmisten muutettua pois minut jätettiin yksin. Se koski kovin, olinhan tottunut Luostarinmäen ihmisten vilinään. Mutta onneksi Luostarinmäen mökkejä ei ole purettu. Ne ovat saaneet vain uusia tehtäviä.

Linnan Tonttu-ukko katseli kuoppaisia kujia ja ihmetteli, miksi Käsityöläismuseossa juoksi kissoja joka puolella. Niitä oli niin paljon, että ne melkein sotkeentuivat toistensa jalkoihin.

- En ole missään nähnyt näin paljon naukujia. Mistä ne ovat tulleet? linnan Tonttu-ukko kysyi.

- Ne ovat kaikki syntyneet täällä, eivät ne ole mistään muuttaneet. Muistathan kun olit kauan sitten Walpurin ja Wäinön häissä? Kaikki meidän kissamme ovat juuri näiden jälkeläisiä. Haluatko nähdä ne mökit, joissa aikoinaan tehtiin Walpurin ja Wäinön häävalmisteluja? Vaikka aikaa on kulunut paljon, mökit ovat yhä olemassa. Käydään ensimmäiseksi suutarin verstaassa.

Linnan Tonttu-ukko ja Naavaparta astuivat pimeään mökkiin. Keskellä pöytää naukui kissa ja heilutti ihmeellisellä tavalla tassujaan.

- Mitä tämä kissantassujen heiluminen merkitsee? linnan Tonttu-ukko kysyi.

- Käsityöläismuseossa on nyt sellainen viikko, jolloin käsityöläiset tekevät museon kissoille samanlaisia hääasuja kuin Walpuri ja Wäinö häissään käyttivät. Kissa on juuri saanut jalkaana suutarin tekemät kengät, ihan samanlaiset kuin Walpurin hääkengät. Kissa ihastelee upouusia kenkiään ja näyttelee rakastunutta Walpuria.

- Sitten siirrymme toiseen mökkiin. Täällä näet suuren pöydän. Pöydällä on mustaa kangasta. Mitä arvelet tästä paikasta?

- Täällä leikataan kankaanpalasia, joilla kiillotetaan kaikki hopeat, Tonttu-ukko arveli.

- Ei! Näin ehkä tehtäisiin Turun linnassa. Täällä räätälin verstaassa neuvotaan, miten kangas leikattiin ja ommeltiin Wäinön häävaatteeksi, Ukko Naavaparta kertoi.

Naavaparta ja Tonttu-Ukko kulkivat mökistä mökkiin. Viimeisessä mökissä emännöi esiliina vyötäisillään hyvin pyylevä emäntä. Hän valmisti lihakeittoa samalla reseptillä, jolla Walpurin ja Wäinön juhlapöydän lihakeitto oli valmistettu. Keitossa oli myös maaomenia, joita nyt kutsuttiin perunoiksi. 

Lähtiessään Tonttu-ukko sanoi:

- Olen oppinut Käsityöläismuseossa käydessäni enemmän asioita kuin niiden satojen vuosien aikana, jotka olen viettänyt Turun linnassa. On tärkeää nähdä maailmaa vähän laajemmin. Pyydän, että seuraavaksi tavataan linnassa. Ota myös Wäinön ja Walpurin jälkeläiset mukaan, Tonttu-Ukko pyysi.

Linnan Tonttu-ukko lähti taivaltamaan Kaskenmäkeä alas kohti omaa Onttotornia. Ukko Naavaparta seisoi hämillään Luostarinmäellä. Hän oli saanut kutsun suuren linnan mahtavalta Tonttu-ukolta. Naavaparta punastui häpeästä ja ujoudesta. Miten hän osaisi kuljeksia Onttotornissa ja eläytyä linnan Tonttu-ukon toisenlaiseen maailmaan? 

Maija-Leena Kero Salaperäinen Luostarinmäki

Kerokustannus 2014

 

JOULUTONTTU

Joulutontun, lahjoja lapsille jakavan Joulupukin apulaisen, esi-isiä ovat toisaalta kodinhaltijat – joilta ne ovat saaneet kokonsa, pitkän partansa ja vaatepartensa – ja toisaalta Joulupukin edeltäjä Pyhä Nikolaus (USA:ssa edelleen Santa Claus), jolta ne ovat saaneet tehtävänsä.

Suomalaiset joulutontut asuvat Joulupukin kanssa Suomen Lapissa, Korvatunturilla. Korvatunturista – jolla on lasten lahjatoiveita kuulevat korvat – teki Joulupukin asuinpaikan lasten radio-ohjelmien toimittaja Markus-setä (Markus Rautio) vuonna 1927. Tontut auttavat Joulupukkia tekemällä leluja lapsille ja vastaamalla kaikkialta maailmasta tuleviin lasten kirjeisiin. Ennen joulua tontut käyvä ikkunoiden takana kurkkimassa, ovatko lapset kilttejä. Tietonsa ne raportoivat Joulupukille, joka päättää, miten paljon ja millaisia leluja kukin lapsi saa. Tontut voivat jonakin joulukuisena yönä hiipiä sisälle asti – ne pääsevät vaivattomasti lukittujen ovien läpi. Silloin niille voi jättää jotakin hyvää syötävää ja vaikkapa kirjeen Joulupukille vietäväksi. Jouluaattona osa tontuista lähtee Joulupukin mukaan jakamaan lahjoja kilteille lapsille ja tuomaan vitsoja tuhmille.

Marjut Hjelt – Jaana Aalto Tonttu. Tonttusuvun tarinoista suuresta metsästä.

SKS  1997

 

TONTTUJEN TARINA

Vanha kansa tiesi, että haltioita on kaikkialla – maassa, metsässä ja vedessä. Niillä kullakin on oma väkensä ja omat salaiset voimansa, joita ihmisen tulee pelätä ja kunnioittaa. Niitä haltioita, jotka hallitsevat ihmisten asuinpiiriä ja sen rakennuksia, kutsutaan tontuiksi. Sana ”tonttu” on samaa sukua kuin sana ”tontti”, joka tarkoittaa maa-aluetta, jolle talo on rakennettu.

Mikael Agricola, suomen kirjakielen luoja, kuvasi vuonna 1551 ilmestyneen Psalttarinsa esipuheessa suomalaisten muinaisuskoa ja tontun tehtävää: ”Tontu honen menon hallitzi”. Kunkin tontun tehtävänä on siis valvoa elämänmenoa ja järjestystä siinä paikassa, jossa se asustaa. Uskotaankin haltiatontun olevan se, joka kauan sitten on ensimmäisenä ottanut paikan tai rakennuksen haltuunsa. Siksi se valvoo kaikkien jälkeentulevien elämää.

Tontut ovat yleensä hyväntahtoisia, ellei niitä suututeta. Ne tekevät kuitenkin mielellään kepposia ihmisille. Tontut ovat pienikokoisia, mutta väkivahvoja ja erittäin pitkäikäisiä. Jos talonväki elää sovussa tonttujen kanssa, ne suojelevat talonväkeä ja lisäävät sen lapsi-, vilja- ja karjaonnea, mutta suuttuessaan tonttu voi polttaa vaikka koko talon.

Kirsi Manninen & Aki Paavola Tontun Vuosi

Maahenki 2011

JOULUTONTUN ESIHISTORIAA

Nykyään tonttu liittyy mielikuvissamme pohjoiseen, Lappiin ja Korvatunturiin. Saamelaisissa lähteissä ei kuitenkaan tavata tontun kaltaista olentoa. Nomadisten saamelaisten tonttua vastaavat olennot olivat yhtäältä maahisia, maanalaisia luonnonpaikkojen puoli-inhimillisiä eläjiä, ja toisaalta pyhissä tuntureissa tai järvissä asuvia näkymättömiä ja ruumiittomia apu- ja suojushenkiä, sáiva-henkiä.

Nykyisin joulutonttuina tunnetut Nisse ja Nasse ovat alun perin kotoisin Tanskasta. Nisse oli sikäläinen talon tai oikeammin asutun pihapiirin haltija. Muualla Skandinaviassa olento on tunnettu tonttuna. Ruotsissakin nisse-nimitys on ollut yleinen lähinnä entisissä Tanskalle kuuluneissa Skånen, Hallandin ja Blekingen sekä Norjalle kuuluneessa Bohuslänin maakunnissa. Norjaksi joulutonttu on julenisse.

Risto Pulkkinen Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin.

Gaudeamus 2014.

 

 

Jouluiloa teille kaikille!

Joulun kirjalahjat

Joulun kirjavinkit

Mietitkö joululahjaa?  Alkaako huolettaa?  Olen poiminut tähän joitakin lukuhelmiä. Olen lukenut nämä ja pitänyt näistä. Kaupoissa on varmat TOP 10 näkyvillä, mutta haluatko löytää jotain erikoisempaa ja persoonallisempaa?  Kaikissa kirjablogeissa on mahtavia vinkkejä!

Huomaan unohtaneeni yhden varman joululahjamagneetin eli Paulo Coelhon Uskottomuuden. En vain saanut sopimaan sitä mihinkään ryhmään. Kyllä minäkin petyn, jos en saa Coelhon päivyriä.

Nuorelle aikuiselle

1.     Maria Turtschaninoff  Maresi Punaisen luostarin kronikoita

2.     Anne Leinonen Ilottomien ihmisten kylä

3.     Salla Simukka Valkoinen kuin lumi, Punainen kuin veri,  Musta kun eebenpuu -trilogia

4.     Erin Hunter Selviytyjät (koirat) Autio kaupunki, Yllättävä vihollinen

 

 

Hyvä lukuromaani

1.     Kate Morton Hylätty puutarha

2.     Alice Hoffman Aavikon kyyhkyset

3.     Kate Atkinson Elämä elämältä

4.     Donna Tartt Tikli

5.     Michelle Lesbre Punainen sohva

 

 

Kirjafriikille

1.     Peter Handke Moravalainen yö

2.     Michael Cunningham Lumikuningatar

3.     Haruki Murakami Värittömän miehen nuoruusvuodet

4.     Pirkko Saisio Signaali

 

Dekkari

1.     Alan Bradley Piiraan makea maku

2.     Alan Bradley Kuolema ei ole lasten leikkiä

3.     Christian Rönnbacka Rakennus 31

4.     Vera Vala Villa Sibyllan arvoitus

5.     Marco Mavaldi Viiden korttipeli

 

Kotimainen

1.     Anni Kytömäki Kultarinta

2.     Maritta Lintunen Hulluruohola

3.     Tommi Kinnunen Neljäntienristeys

4.     Tanja Pohjola Lintu pieni

5.     Paula Havaste Tuulen vihat

 

 

Fantasiaa F / Jännitystä J/Kauhua K

1.     Mortimer Neitsytkivi J

2.     Fredrik T. Olsson Ketjureaktio J

3.     Sarah Lotz  Kolme JK

4.     Marko Hautala Kuokkamummo K

5.     Danielle Trussoni Enkelikaupunki F

 

Tietokirja

1.     Risto Pulkkinen Suomen muinaisusko

2.     Kukkien lumoa

3.     Seppo Knuuttila  & Ulla Piela Ympäristömytologia

4.     Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla Kun maailma aukeni Toim.  Sari Katajala-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto

5.     Raisa Porrasmaa & Petri Artturi Asikainen Temppelin hämärästä matsurin vilinään

6.     Jarmo Nieminen Aarresaaret

 

Elämäkerta

1.       Cristina de Stefano Oriana Fallaci Nainen ristitulessa

2 .      Antti Heikkinen Risainen elämä Juice Leskinen 1950–2006

3.       Tuula Karjalainen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

4 .      Leena Kirstinä Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa