Sonja Strömsholm - Emilia Lahti - Lauri Järvilehto - Meeri Koutaniemi sisu

Teoksessa Sisu – Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä Emilia Lahti kertoo mitä sisu on, ja miten sen voi valjastaa itsessään käyttöön. Sonja Strömsholm on haastatellut kirjaan mm. Pekka Hyysaloa, Miki Kuusta ja Rauli Virtasta. Heidän tarinoidensa kautta avautuu ymmärrys siitä, miten erilaiset kasvot sisulla voi olla. Meeri Koutaniemen valokuvat paljastavat sisun sisintä olemusta haastateltujen kasvoilta. 

Sisu – Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä 

Kirjan 14 sisutarinaa on koostettu Sonja Strömsholmin tekemien haastattelujen pohjalta.  Sisutarinat ovat ryhmitelty kolmen osion alle: Aktiivinen tapa kohdata haasteet, Rajoja uhmaava päättäväisyys sekä Vastoinkäymisistä kumpuava voima. Kirjan lopussa tekijät Sonja Strömsholm, Emilia Lahti, Lauri Järvilehto ja Meeri Koutaniemi raottavat oman sisutarinansa. Sisu on positiivinen voimavara meissä jokaisessa, ja sen avulla yksilöt ja yhteisöt onnistuvat yli oletettujen resurssiensa. Sisun sanotaan alkavan sieltä, mihin sinnikkyys loppuu. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin pakon edessä, joskus on pystyttävä enempään kuin ikinä uskoisi itsestään. Voimme nähdä sisun myös menneessä, kun mietimme millaisia uhrauksia, askelia tai tekoja tilanteet ovat vaatineet ennen meiltä eläneiltä?  Kollektiivinen sisu heijastuu tähänkin päivään kansallisessa identiteetissä.

Sanotaan, että elämää voi elää vain eteenpäin mutta sen merkityksen voi ymmärtää vain katsomalla taaksepäin. Sisussa on jotain samaa. Vaikean tilanteen keskellä teemme sen, mitä pitää tehdä, emmekä tunnista ja anna arvoa periksi antamattomuudellemme. Tämä on erityisen totta kulttuurissa, jonka sisuksiin on koodattu odotus loputtomasta lannistumattomuudesta ja henkisestä lujuudesta. Sisukkuus ja ihmisten yleismaailmallinen kyky kääntää vastoinkäymiset voimaksi on kuitenkin juhlistamisen ja puhumisen arvoinen asia.

Tämän kirjan sisukkaat kertovat meille oman tarinansa, minkä vuoksi ja miten he ovat käyneet oman kestokykynsä rajoilla. Mukana ovat Sirkka Hagman, Pekka Hyysalo, Kimmo Kedonpää, Esko Kivi, Suvi Kuivila, Miki Kuusi, Silja Kyytinen, Kati Lepistö, Obinna Obieze, Linda-Maria Roine (Mercedes Bentso), Evon Söderlund, Tuija Talvitie, Ville Turkka ja Rauli Virtanen.

Kirjan sisukkaita yhdistää kyky ja päätös suhtautua elämäänsä ja työhönsä intohimoisesti. He kertovat, miten ovat ylittäneet mahdottomiltakin tuntuvia esteitä ja löytäneet yrityksen ja erehdyksen kautta onnistumisen. Moni heistä olisi voinut luovuttaa ja moni on  vastaavassa tilanteessa luovuttanutkin.

Jokainen lukija lukee kirjan tarinat oman elämänkokemuksensa kautta, joten jokaista lukijaa koskettavat eri tarinat sen mukaan, mitä kullakin on kantamuksena elämämme repussa. Itse vaikutuin eniten Rauno Virtasen, Kati Lepistön, Obinna Obiezen ja Evon Söderlundin tarinoista.  Kahden henkilön tarinat tunsin entuudestaan.  Ihailen Kati Lepistön selviytymistä, en ole koskaan tavannut häntä, mutta olen lukenut hänen kirjansa ja luen hänen blogia. Katin hymyilevät kasvot antavat uskoa monelle. Kun ihminen joutuu kohtuuttomaan tilanteeseen ilman, että olisi voinut myötävaikututtaa itse omaan tilanteeseensa, niin ihminen joutuu arvioimaan oman elämänsä uudelleen – halusi tai ei. 

Kati kiteyttää kaiken seuraavasti: kaikkein tärkeintä on hetkessä eläminen ja joka hetkestä nauttiminen. ilo voi päättyä milloin vain. Niin paljon on omasta asenteesta kiinni. Ja totta kai perhe ja ystävät ovat se kaikkein arvokkain asia elämässä.

Olen kulkenut maailmaa ristiin rastiin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä, mitä Rauli Virtanen on kokenut ja nähnyt maailman kriisipesäkkeissä. Eikä ole edes tarvis. Jonkun on tarvinnut uhrautua, asettaa itsensä vaaraan voidakseen kertoa näkemästään muille. Luin vuoden alussa Cristina De Stefanon  kirjoittaman elämäkerran Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa, jossa oli jotain samaa, hän ei pelännyt, vaan toimi tapahtumien keskipisteessä.

 Virtanen tuo hyvin esiin sisun ytimen. Sisuun liittyy myös kekseliäisyys: mietitään rohkeasti, miten tämä este tässä voidaan raivata tai kiertää. Periksi antamattomuutta tarvitaan usein: ei luovuteta, vaikka olisi vaikeaa ja vaarallistakin. 

Obinna Obieze kertoo, että iloisuus on avain menestykseen ja kasvuun. Jotkut odottavat, että joku toinen tekee heidät onnellisiksi. Se ei pidä lainkaan paikkaansa. Selvitä itsellesi, mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi, ja hakeudu niiden pariin. Tee itse itsesi iloiseksi.

Evon Söderlund sanoo, että hän ymmärsi, että vain hän voi auttaa itseään. Toki ajattelin myös, mitä pikkusiskolleni tapahtuisi, jos kuolisin. Kuka huolehtisi hänestä? Joten käänsin vihan rakkaudeksi. Siinä tilanteessa löysin toivon.

Kati Lepistö opettaa, että kun asettaa itselleen mahdottomilta tuntuvia päämääriä, saavuttaa hyvin paljon enemmän elämässä kuin edes kuvitteli olevan mahdollista. Elämä antaa juuri sen verran kuin mihin tyytyy. Uskoessasi itseesi elämästäsi tulee yhtä rajaton kuin mielikuvituksesi.

Kirjan inspiroivien tarinoiden avulla lukija löytää sisua omaan tilanteeseen ja hahmottaa sisun entistä monipuolisemmin. Mikä tahansa onkaan lukijan kokemus, niin omaa itseään ei pidä kieltää tai hukata.  Kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää toisen tarpeita tai tuhota ihmisen omaa tahtoa. Toki voi yrittää, mutta näitä vastaan on taisteltava. Niin kauan kuin on sisua, niin on myös toivoa. Sisulla on parantava voima, kun parannumme hyvinkin vaikeista kokemuksista voidaksemme jatkaa matkaa. Olen lueskellut Lotta Uusitalo-Malmivaaran toimittamaa kirjaa Positiivisen psykologian voima tämän Sisun rinnalla. Kirjassa on myös Emilia Lahden artikkeli Sisu - Toiminnan tahtotila. Positiivisen psykologian voima on erinomainen lisäteos positiiviseen ajatteluun.

Sonja Strömsholm - Emilia Lahti - Lauri Järvilehto - Meeri Koutaniemi
Sisu Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä

PS-kustannus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Siri Pettersen Odininlapsi

Siri Pettersen (s. 1971) on kotoisin Pohjois-Norjasta Tromssasta. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana. Odininlapsi on Korpinkehän-sarjan aloitusosa.

Kiinnostuin ensimmäisten mainosten myötä tästä kirjasta. Erin Hunterin Etsijät on saamassa päätösosan ja halusin löytää uuden sarjan.  Olen pitänyt Etsijöistä valtavasti, koska niiden maailma puhuttelee minua.

 Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen Yminmaahan sijoittuva tarina, joka ammentaa voimansa norjalaisesta mytologiasta.  Fantasialle ominaiset magian elementit puuttuvat, mutta myytit elävät, kasvit parantavat, eikä loitsuja tai monstereita tarvita.

Tarinan päähenkilö on punatukkainen tyttö. Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön, maasokea, outo olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Isä kertoo tutun lapsuuden tarinan uusin sanoin. Hirka oli oppinut, että susi vei hännän, olihan hänellä arpikin, mutta nyt hän kuulee tarinan, että hän syntyi hännättömänä, että isä nukutti hänet yrteillä, kaivoi puukolla reiän alaselkään hännän paikalle ja veti viiltoja hampaiden jäljiksi. Isä kaivoi hänet lumesta Ulvheimin kivikehästä. 

Thorrald nojasi muristen kätensä pöytään.

”Kautta Vainajalan, mikä sinä oikein olet? Sinä et ole kummitus. Etkä sokea. Oletko vain epämuodostunut?” Hän käänsi tytön vatsalleen ja siveli kädellään selkärankaa kohdasta, jossa hännän olisi kuulunut olla. Kautta Näkijän, hän ei ollut niitä, jotka kuuntelivat akkojen höpötyksiä, mutta lapsi puhui omasta puolestaan. Tyttö ei ollut yminväkeä.

Isä antoi epämuodostuneelle elämän, kun ei pystynyt tappamaan. Kukaan toinen ei tyttöä olisi huolinut.  Isä romuttaa viimeisetkin Hirkan totena pitämät muistot. Ei äitiä. Vähitellen Hirka ymmärsi asioita, siksi hän ei osannut syleillä, siksi he olivat matkustaneet ympäriinsä koko hänen elämänsä ajan, siksi isä oli pitänyt hänet muista erillään. Hirka ymmärtää, että tuo yrttejä keräävä kulkukauppiaskaan ei ole edes hänen isänsä.

Hän ei voinut kuljeksia ympäriinsä hännätön tyttö mukanaan. Hän tuijotti oluttilkkaa, joka vielä oli tuopin pohjalla. Sitten hän poimi hyllyltä lippaan, jossa oli unihuppua. Yrtti oli kyllin vahvaa tappamaan tuollaisen pienen käärön. Hänen piti olla varovainen. Thorrald pudotti hyppysellisen jauhetta tuoppiin ja sekoitti, kunnes vaahtoaminen lakkasi.

Rime oli Hirken lapsuudenystävä, kilpakumppani. Hän oli mahtavan sukunsa poika. Rime An-Elderin. Hän oli Neuvoston jäsenten sukua. Oliko hän myös muistutus vaarasta? Elveroassa oli tänä vuonna monta viidettätoista vuottaan käyvää. Moni odotti ja laski päiviä Riittiin. Jokainen oli matkan tekevä kerran elämässään, Hirkakin, vaikka hän olisi tehnyt kaikkensa voidakseen laistaa sen. Rime, Illumen tyttärenpoika valitsee soturin tien eikä itsestään selvää tietä yhdelle kahdestatoista tuolista, jotka hallitsevat maailmaa niin kuin olivat aina hallinneet.

Hän seisoi vinosti Hirkaa vastapäätä mustiin pukeutuneena ja osittain liekkien kätkemänä. Hirka oli luullut hänen matkustaneen jo. Mitä hän täällä teki? Miksi hän viivytteli? Rimen valkoiset hiukset piirtyivät mustaa taivasta vasten.

Odininlapsessa on paljon klassisia fantasian aiheita, kuten valtapeliä, kamppailua järjestyksestä ja kaaoksesta,  uskosta uusien ja vanhojen jumalten välillä. Odininlapsi ei ole vain satujen ja fantasian sikermää, vaan ennakkoluulot, erilaisuus ja valta heijastuvat todellisuuteen. Odininlapsi ei jaarittele tai laahaa, tarina vie lukijaa lujaakin, lukijan on ymmärrettävä, sillä kaikkia asioita ei selitellä. Erilaisuuteen, osattomuuteen viittaa kaunis alun omistus.

Ja sinulle, joka aina luit kirjoja, joista muut eivät olleet kuulleetkaan. Sinulle, kummajaiselle, joka aina istuit luokan perällä. Sinulle, joka kasvoit pimeässä kellarissa, jossa nopanheitto määräsi kohtalot. Sinulle, joka yhä naamioidut. Sinulle, joka et koskaan sopinut joukkoon, sinulle, joka usein tunsit olevasi väärässä ajassa ja paikassa.

Kun Neuvoston väki kuoli, heitä ei poltettu niin kuin tavallinen väki poltettiin. Heidän ruumiinsa annettiin korpeille. Neuvoston jäsenten perheiden suonissa virtasi puhdasta elinvoimaa, jonka piti jatkaa elämää. Joskus Ilumen ruumis olisi korppien syötävänä. Hän tulisi yhdeksi taivaan ja Näkijän kanssa.

Isä puolestaan oli kaikkea muuta kuin pyhä. Isä oli vain isä. Mutta hän oli pelastanut henkiä koko elämänsä ajan. Hän jos joku ansaitsisi lentää ikuisesti korppien kanssa…. Puut kuiskivat varoituksiaan, mutta Hirka oli päätöksensä tehnyt ja tiesi, mihin ryhtyisi.

Odininlapsi on Korpinkehät-trilogian aloitus, polveilevaa kerronnan hurmaa, joten toivon jatkoa pian. Jos tähdittäisin lukemani, niin antaisin tälle trilogian aloitukselle täydet viisi pistettä.  Et varmaan ihmettele viehtymystäni, kun kirjassa ovat parantavat kasvit, pyhät korpit, vainajalat ja muinaisuskon kaltaiset vivahteet. Odotin kovasti tätä kirjaa, eikä se pettänyt odotuksiani.  Vertaisin tätä tasoltaan parhaimpiin Eddingsin kirjoihin. Toivottavasti nuorille aikuisille luokiteltu kirja ei karkota yhtään aikuislukijaa. Tätä kirjaa ei kannata jättää väliin. Jos luet vain yhden fantasian tänä vuonna, niin valitse tämä.

Siri Pettersen Odininlapsi

Alkuteos Odinsbarn (Ravneringene 1/3)
Suomentaja Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.  

Odininlapsen seurassa kulkenut myös: Eniten minua kiinnostaa tie.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne (s. 1979) on Skotlannin St. Andrewsissa asuva filosofi, dramaturgi ja käsikirjoittaja.

Tarinan aihepiiri on hieman vieraampi minulle. Aika äskettäin luin kuitenkin Elina Hirvosen romaanin Kun aika loppuu, joka on vaikuttava romaani. Viimeinen sana on esikoisromaani, joka kertoo nuoruuden unelmista, vihasta, pettymyksistä ja välinpitämättömyydestä kaikkeen ja kaikesta. Kirjan miljöönä on jokin Helsingin lähistöllä sijaitseva radanvarren taajama.

Franz on lukion viimeisellä luokalla oleva poika, joka valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Franzilla on suurellisia haaveita tulevaisuutensa suhteen, sillä hän uskoo täyttävänsä vielä jonain päivänä luentosalit uudella vapauden filosofialla. Nietzschen opit yli-ihmisestä ja minäkuva suuresta egosta eivät tule yllätyksenä. Pojan minäkuva on vääristynyt ja kehittymätön.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus. Olisi annettava lauseiden lipua itsensä läpi mihinkään kiinnittymättä. Mutta jos niin kävisi, tekisi tällainen tyyneys myös kirjasta tarpeettoman, sillä kosmoksesta olisi silloin tullut kaikkien lauseiden tasa-arvoinen virta.

Franz kuvataan sosiaalisilta taidoiltaan hyvin vajavaiseksi. Hän on outo, koulukiusattu kummajainen. Hänellä on sentään kaverina Kolehmainen. Tarinan alussa pojat ovat hiekkakuopalla, jossa Kolehmainen häärii Glock-pistoolinsa kanssa, kun Franz lukee kirjaansa. Kolehmainen vaikuttaa aseensa kanssa turvallisen kahjolle, mutta Franzin suhteen lukija huolestuu alusta lähtien. Helena opettaa lukiolaisille rakkauden olevan parasta todellisuutta?

Heität läpällä? Kolehmainen täsmensi.

Ei siis ollut tietävää ystävää, ymmärtäväistä ulkopuolta. Toiseus oli viisaudesta tyhjä, eikä tosiajattelun lisäksi ollut todellista ajattelua. Kolehmainen kutistui pienenpieneksi Franzin silmissä.

Viimeinen sana vie matkalle, jossa lopussa odottaa umpikuja, jonka lukijaa ymmärtää vääjäämättömäksi tarinan edetessä. Rinne kirjoittaa nuoruudesta, ongelmista, itseriittoisuudesta. En vain usko, että äidin tai isän rooli on sen helpompi sietäessään omassa kodissaan muukalaista, joka ei ole velvollinen mihinkään. Yhtä väärin on syyllistää Helenaa, joka ei nosta yli-ihmistä jalustalle tai Virpiäkään. Ongelmat ovat tietenkin aina toisissa, vaikka niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Franzin profiili kuvautuu oikeastaan hyvin samanlaiseksi kuin, joista on luettu vastaavien tapausten yhteydessä. Mikä syrjäyttää nuoren, missä vaiheessa jokin menee pieleen? Raha ainakin on höllässä, joten se ei ehkä ole hyvä korvike.

Franz alkoi olla uupunut siihen, että häntä jatkuvasti puhuteltiin, ja päätti ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin estääkseen keskustelun vireytymisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää, että jokainen hyväntahtoinenkin lausahdus vei perhettä alati kauemmas Franzin sille asettamasta lopullisesta päämäärästä, joka oli täydellinen keskinäinen vaikeneminen.

Viimeinen sana kertoo yrityksestä ratkaista maailma sanoilla, ja siitä kun sanat eivät riitä. Kirjan ytimessä ovat koulutragediat, kuinka ne yllättävät aina jossain päin maailmaa. Ymmärtääkö lukija niitä sen paremmin luettuaan tämän kirjan, niin sitä en osaa arvioida. Ainakin Rinne rakentaa hahmostaan uskottavan, mutta vastenmielisen. Rinne on onnistunut tekemään karmivan ja huolestuttavan, mutta ajatuksia herättävän kirjan.

Pärttyli Rinne Viimeinen sana
Noxboox 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Viimeinen sana on luettu monissa blogeissa. Itse havainnoin kirjan olemassaolon vasta muutama viikko sitten.

Tässä muutama linkki: Omppu, ja Annika,