Peter Handke Vasenkätinen nainen

Peter Handke Vasenkätinen nainen
Alkuteos Die linkshändige Frau
Weilin & Göös 1981. Kotikirjasto

Tänään on 31.3 ja teen kirjoituksen omaksi ilokseni. Joten salli minulle ilakoimiseni. Ei minua vanheneminen huvita, mutta minulle päivä oli myös isoäitini syntymäpäivä ja hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Peter Handken Vasenkätinen nainen on yksi suurimmista kirjoista minulle. Joskus leikilläni silmäilen kirjojani ja ajattelen, josko tekisin blogitekstin jostakin luetusta, mutta järjen ääni estää hurjimmat.

Hyvin harvoin luen kriitikoiden tekstejä lukemistani kirjasta. Nyt teen toisin tai paremminkin olen tehnyt toisin aikoja sitten. Mikään apukeino, virike tai neuvo ei voi olla liiallinen Handken kanssa. Tämä ei ole helpoimpia kirjoja. Kriitikoiden analyyseistä ei ole paljon iloa, sillä jokaisen on itse saatava tämä kirja omakseen, mutta kyllä ne helpottavat. Kirjassa on jälkipuhe. Kirjan on suomentanut Outi Nyytäjä. Mainitsemme blogeissa yleensä hyvien tapojenmukaisesti suomentajan, mutta nyt teen eri syistä. Eli ei siis ole syyttäminen kääntäjääkään. Kirjani välissä on kirja-arvostelu, jonka on kirjoittanut Tuula Hökkä-Muroke, ja jota siteeraan myös tekstissäni.

Olemme varmaan sinut sen asian kanssa, että minun huumorintajuni on kehno, olematon tai outo. Ilakoin rajusti, kun Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa seuraavasti:

On näennäisen helppoja kirjoja, joista ei pääse helpolla yli. Ne ottavat kiinni: ensitapaamisen tunnistava ilo muuttuu miltei piinaksi; jokin on mietittävä edes joltiseenkin selvyyteen.

Kangerteleva ja kulunut (mekaaninen) teksti eivät ainakaan helpota artikkelin lukuiloa, kun taitokset ovat kuluttaneet tekstistä kirjaimia. En jaksaisi olla noin ylen kohtelias, vaan jättäisin tuon turhan sanan miltei pois. Lopussa Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa arviossaan: Outi Vallen valaiseva ja analyyttinen jälkipuhe on paikallaan varsin tuntemattoman modernistin kohdalla.

Vasenkätinen nainen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka asuu huvilayhdyskunnassa miehensä ja kahdeksanvuotiaan Stefan poikansa kanssa. Kirjan keskiössä on avioliiton päätös. Ajallisesti tarina sijoittuu 1970-luvulle ja tarina käynnistyy talvisena iltapäivänä. Mariannen mies on tunnetun posliinitehtaan myyntijohtaja ja on palamassa kotiin moniviikkoiselta liikematkaltaan Pohjoismaista.

Bruno sanoi: ”Suomessa oli aina pimeä yöllä ja päivällä. Enkä minä ymmärtänyt sanaakaan kielestä jota ne siellä puhuvat. Jokaisessa muussa maassa on ainakin tutuntuntuisia sanoja, mutta siellä ei kielessä ollut enää mitään kansainvälisesti tuttua.

Nainen noutaa miehensä lentokentältä. Kotiin palattuaan pariskunta menee syömään ja he jäävät hotelliin yöksi. Aamun valjetessa naisella on kiire laittamaan Stefania kouluun, mutta silti hän pyytää mistään poistumaan elämästään. Handke kirjoittaakin nyt naisesta, vapaudesta, identiteetistä, yksinäisyydestä ja kahleettomuudesta.

Yöllä – maatessaan selällään vuoteessa – nainen avasi äkkiä silmänsä selkoselälleen. Oli täysin äänetöntä; nainen juoksi ikkunan luo ja avasi sen, mutta vain äänettömyyden sijaan tuli vain hiljainen kohina. Hän meni peite sylissään pojan huoneeseen ja paneutui nukkumaan pojan viereen.

Yksin nainen ei ole elänyt koskaan aiemmin. Nyt hän rahoittaa elämänsä pienillä käännöstöillä ja onhan heillä yhteinen tili. Miehen nainen passittaa ystävänsä luo. Nainen pakkaa miehen tavarat, niin että tämän tarvitsee ainoastaan noutaa ne. Nainen työstää yksinäisyyttään kääntämällä. Aikanaan hän on valmis kohtaamaan ulkopuolisia. Lopuksi Handke hylkää lukijan oman onnensa nojaan jättäen naisen keinutuoliin istumaan, sillä lukijalle ei kerrota naisen tulevaisuudesta.

Handke kirjoittaa yksinäisyydestä, yksilöllisenä prosessina. Ei ole salaisuus, että tarina on elokuvamainen, sillä tämähän oli elokuvan käsikirjoitus alkujaan. Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa, lasikatto efektistä, naisen roolista, vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä, jota ulkomaailma ei murra. Marianne saavuttaa yksinäisyytensä kautta ihmisarvoon tarvittavan etäisyyden. Sen etäisyyden, joka vaaditaan toisen ihmisen kunnioittamiseen. Tapahtumat limittyvät löysin sidoksin toisiinsa kohtauksittain.

Hän istui pitkän tovin täysin hiljaa ja hänen silmäteränsä tykyttivät tykyttämistään muuttuen yhä suuremmiksi ja tummemmiksi; äkkiä hän ponnahti pystyyn, haki lyijykynän, paperiarkin ja alkoi piirtää itseään; ensin tuolilla lepääviä jalkojaan, sitten niiden takana näkyvää huonetta, ikkunaa, yön mittaan muuttuvaa tähtitaivasta - kaikkia esineitä yksityiskohtaisesti.

Tässä kirjassa on 88 sivua, mutta ... Kaikesta huolimatta sanoisin, että kirjan painosmäärä jäisi aika surkeaksi, jos sen tarkoitus olisi päätyä vain kriitikoiden ja tutkijoiden lukukentälle, joten kukin tarpokoon tämän oman ymmärryksensä turvin.

Lähde
Hökkä-Muroke, Tuula Vasenkätisyyden mielettömyys ja mieli / Tuula Hökkä-Muroke. Kaltio. - 0355-4511. - 38 (1982) : 3, s. 111-112

Hannu Väisänen Taivaanvartijat

Hannu Väisänen Taivaanvartijat
Otava. Kotikirjasto

Tein pääsiäisenä blogiini kirjoitelman suomalaisista mieskirjailijoista täällä. Aihe ei ole minulle kovinkaan läheinen. Sara P. S. Rakastan kirjoja laittoi minulle kommentin Hannu Väisäsen kirjasta Taivaanvartijat. Sara kertoo omassa tekstissään kirjojen autobiografisesta luonteesta ja ennen kaikkea huomioin hänen aloittaneen tästä osasta. Oletettavasti Väisäsen alter ego on Antero. Minäkin päätin aloittaa tutustumiseni Väisäsen tuotantoon Saran tavoin tästä osasta.

Hannu Väisänen on suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka on vuodesta 1989 asunut Ranskassa. Minulta on siis lukematta kirjailijan trilogian osat: Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat. Väisänen on minulle tutumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana.

Tarinan keskiössä on sunnuntaitaide. Ihana sana. Maistelen sanaa. En tiedä aiheesta kovin paljon, mutta olen suorittanut taidehistorian luentoja. Olen avannut maassamme monen (lue lähestulkoon kaikkien) keskiaikaisen kirkon oven ja joitakin vanhoja puukirkkojakin on tullut tutuksi. Asiantuntija (ja hah), että minä inhoan tuota sanaa. No edetään. Olen sanonut, että asiantuntija olen vasta kirkon oven suljettuani ja astuttuani kirkkotarhaan, sillä elävä kulttuuriperintö kiinnostaa minua eli siis kirkkotarhojen vanhat kasvit. Tiedonmuruni ovat siis vanhemmalta ajalta. Kirkon interiööri on tuttu ja olen valokuvannut nuo käymäni kohteet. Kirkollinen sanasto ja termistö ovat siten jotakuinkin hallinnassa.

Edellä kertomani on silti hassua sattumaa. Taivaanvartijoiden aihe voi jopa rajata myös lukijakuntaa. Sanoessani olevani kiinnostunut keskiaikaisten kirkkotarhojen kasvillisuudesta, niin saan usein vasten kasvojani toteamuksen, että henkilöä ei kiinnosta uskonto. En minä ole uskon kaupparatsu, minä etsin menneisyyttä, jonka takia olen kiertänyt ovelta ovelle. Tämän takia minulla ei ole ennakkoluuloja, vaan tartuin innostuneena teokseen. 

Kuski esittelee minut ja kertoo että kyseessä on kirkkomaalari, että ollaan kuljettamassa hurskaita kuvia pohjoiseen, sinne missä porot ovat hyljänneet muinaiset noitarumpunsa ja rukoilevat ja odottavat katsottavaa.

Taivaanvartijat kertoo kuvataideakatemiasta valmistuneesta Anterosta, joka saa kotikaupungistaan kirjeen. Kirjeestä selviää, että entiseen kotiseurakuntaan Oulussa on rakenteilla uusi kirkko ja hänet kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta. Antero palauttaa mieleensä muistojaan ja tietojaan kirkkotaiteesta, pohtii liturgisten värien symboliikkaa, sakraalisen tilan taustatekijöitä ja lähtee ensimmäiseen palaveriin luonnokset mukanaan. Tapaamisessa hän kohtaa ensimmäiset portinvartijat, joita hän kutsuu termillä “taivaanvartijat”, joiksi hän luokittelee niin kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan kuin asessorin, jotka jo kättelyssä kysyvät hänen kirkonkirjojaan, kammoksuvat nykytaiteen kummallisuuksia ja ehdottavat polvirukouksia “ylpeyden ja itsetehostuksen karsimiseksi”. Edellisen taustalla on varsin tuttua, vanhaa paatosta, jota vanhat epitafit todistavat. Lahjoittaja kuvataan näissä kuvissa nöyräksi ja hurskaaksi sanankuulijaksi, jonka ympärille on kuvattu koko perhe, kuolleet lapset mukaan lukien.  

Jos tauluistani ei pidetä, se ei ole rovastin vika, ja minusta on tarpeetonta vaalia ajatusta että ne ovat syntyneet jotenkin kollektiivisesti. Ne jotka alttaritaulua katsoisivat eivät antaisi kuolleen isän, orvoksi jääneen pesueen tai muun sellaisen vaikuttaa tuomioonsa. Eivät he sano: ”Antero Heikinpoika teki nämä. Eipä uskoisi.” Luultavammin he sanovat: ” No, nämä eivät totisesti ole sen kirkkomaalari Toppeliuksen tekemiä. Jalopeura puuttuu.”

Taivaanvartijat on erinomainen kuvaus taiteen tekemisestä, joka ei ole millään tavoin vapaa perinteen taakasta.  Kirkkotaide oli ennen merkittävä tilaaja ja taiteilijoiden työllistäjä. Sitä säätelevät erilaiset normit ja uskondogmit, vanhakantaiset asenteet ja ennen kaikkea perinteen ylläpitäminen.  Toinen alttaritaulu Kontulan Mikaelin kirkossa aiheuttaa julkisen derbatin Abloy-avaimen vuoksi. Kuitenkin avainkaulalapsille sillä on oma symboliarvonsa. Tahattomien tai tahallisten tapahtumien vuoksi myös vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa on esillä uutta. Vuosisatojen saatossa on tehty laajennuksia, jälleenrakennustöitä ja restaurointeja, mutta surullisimpia ovat nämä tahalliset tuhot. Taiteilijan on pystyttävä huomioimaan erilaiset vaatimukset, joita pyhä tila asettaa. 

Ja kukkalaite pitää kirkossa olla. On kokeiltu valkoisia liljoja, on soviteltu ritarinkannuksia ja vielä niitä pitkävartisia kurjenmiekkojakin, mutta kun nekään eivät käy. Ja suuret kukkalaitteet ovat jo itsestään kallis työmaa, huomauttaa sihteeri.

Alttaritaulujen ohella kuvataan Anteron taiteilija-arkea, kuinka hän matkaa ystävän luo Tukholmaan, saattaa Gretan hautaan, rientää Sienaan alttarikaappien ääreen ja kamppailee omien tunteidensa kanssa.  Vaikka Väisänen työskentelee totisten aiheiden parissa, niin silti hän ilakoi ja liittää ilon ja riemun tekemiseensä. Niin on aina tehty. Ihan totta. Kun seisot asehuoneen ovella Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa ja ihailet taidokasta kasviornamentiikkaa, niin havahdut mykistäviin kasvoihin. Taitelija on jättänyt käden jälkensä. Viekkaat kasvot jäävät monelta huomaamatta. Väisänen hallitsee tekstinsä, sillä kepeän kerronnan ohessa hän kertoo paljon syvemmästäkin. Taiteilija on myös arvostelun kohde, jokaisella on oma vankka näkemys kirkon alttaritaulusta. Omaa näkemys ja arvio kerrotaan suorasanaisesti julki.

Ihastuin Väisäsen tekstiin ja päätin etsiä perjantain Hesan reissulla kirjailijan uutuuden Elohopean käsiini. Taivaanvartijat on jotain sellaista, jota olen kaivannut. Pidän Väisäsen tavasta kirjoittaa hetkestä aikamuotona. Itse ainakin luin maanantain ylistystä innostuneena, koska minulle torstai on samaa, arjen rikkautta. Sara heittää tekstissään vihjeen Proustista ja päätän, että tämän vuoden aikana minun on luettava edes yksi Proust.

Toisaalla blogeissa Sara ja Elina

PS. Onko mahdollista, että kirjailija olisi esiintynyt ammoin kotimaisessa tv-sarjassa?

Kristiina Wallin Valon paino

Kristiina Wallin Valon paino
Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kristiina Wallin (1971) on tamperelainen runoilija ja radiodraaman kirjoittaja. Kirjoittamisen lisäksi Wallin opettaa sanataidetta ja tekee kirjansidontaa. Hän on julkaissut runokokoelmat Kengitetyn eläimen jäljet (2005), Murtuneista luista (2007), Jalankantama (2009) ja Kaikki metrit ja puut (2012).

Esittelen blogissani vuoden aikana ehkä yhden tai kaksi runokirjaa. Emmin ehkä eniten niiden lainausten luvallisuutta. Tässä on nyt vuorossa vuoden ensimmäinen eli Kristiina Wallinin Valon paino. Tämän runokirjan valitsin aiheen takia. Wallin kirjoittaa lohdullisia runoja surusta ja muistista hyvästelyn hetkellä.

Olen se, joka jäi viimeiseksi: pojantytär, veljentytär, tytär.” Täällä olen lapsi enemmän kuin muualla, siksi tarina ei ole pelkästään surullinen. Minussa on yhä jokin kirkas kohta, keskeneräisyyden ulottuvuus. 

Muistot tiivistyvät näkyvän ja näkymättömän leikkauspisteessä, lumotussa / tilassa, joka on yhtä paljon tyhjyyttä kuin läsnäoloa.

Muistot virtaavat mieleen lupaa kysymättä. Valon painon runot muodostavat fragmentaarisia kertomuksia, jotka ovat rakenteeltaan pidempiä kuin runot usein ovat. Isä on kuollut. Tytär palaa paikkaan ja tilaan, jossa hän kohtaa lapsuuden ja menneen. Tytär tuntee olotilan, jonka hän on jättänyt jo kauan sitten taakseen. Isän menettämisestä on kulunut vain vähän aikaa. Isä kuoli taloon ja vietiin pois. Tytär löytää isän villasukat. Hän siivoaa paikat, järjestää monen sukupolven tavarat ja suree kesken jääneet surut. Iltaisin tytär menee sänkyyn, jossa nukkui lapsena. Hän kohtaa talossa ennen eläneet: suvun vanhat vainajat. Anders, Aurora ja Lempi ovat läsnä ja odottavat isää seurakseen, liittymään heihin.

Isä on enemmän mullanhajua ja metaforisia virkkeitä. Hän viipyy tämän ja tuon rajalla menee hitaasti vääjäämättä sinne minne en

Aika ei kultaa mieleen vyöryviä muistoja, sillä muistojaan ei voi valita. Minä haluan muistaa vain hyvät muistot, mutta se ei toteudu kenenkään kohdalla.

Panen vainajat riviin lattialle, vanhimmat ikkunan alle./ Isä makaa rivissä viimeisenä, näyttää lähteneen kesken metsätöiden/jalassa työsaappaat ja vaatteissa havunneulasten haju.

Ihastuin herkkiin sanoihin ja niistä muodostuviin elettyjen hetkien kuvaukseen. Teoksen kansi on tummasävyinen, mutta äärettömän kaunis. Jos luet vain yhden runokirjan, niin valitse tämä. Ehkä juuri tekstin proosamaisuus ja jatkuvuus ulottivat lonkeronsa syvälle minuun. Runojen yhtyvyys, tarinallisuus ja tiiviys tuntuivat hyvälle. Tuokiokuvien sijasta tarjolla oli jatkumo. Minua viehätti kovasti luonnonläheisyys, joka kulki runoissa tiheänä.Osallisuus sukupolvien ketjussa oli läsnä ja liitti tyttären osaksi tuota ketjua.

Susanna Koivuneva Kaukametsä ja Juha Mäntylä Audrey, rakkaani

Susanna Koivuneva Kaukametsä

Metsäkustannus Oy. 2015. 2. painos. Tekijältä.  Kiitoksin.

Esittelen vielä yhden aikuisten värityskirjan, mutta omalta osaltani päätän aikuisten värityskirjojen esittelyn tähän. Olen esitellyt aiemmin nämä: Aikuisten värityskirjat 1 ja Aikuisten värityskirjat 2.  Tästä syystä käyn tässä yhteydessä hieman laajemmin läpi periaatteet siiitä, millainen värityskirja on hyvä, kun keskiössä ovat kasvit. Tiedän, mitä on piirtää kasveja ja hallitsen kasvien rakenteelliset ominaisuudet.

Kaukametsän tekijä on Susanna Koivuneva-Appel, joka on helsinkiläinen graafinen suunnittelija. Hänellä on pitkä kokemus kuvittamisesta ja kirjojen ja lehtien suunnittelusta.

Kustantajilla on tarjolla useita värityskirjoja, joiden aiheisto on loputon. Nyt olemme varmasti saavuttaneet tarvittavuuden rajan. Värityskirjat alkoivat mielentilasta, omasta ajasta ja rentoutumisesta. Ne kamppailivat oman paikkansa asemasta, kun niiden luokittelu tuotti vaikeuksia.  Tietokirjoiksi luokiteltavia värityskirjoja on myös nähty. Esimerkiksi Raija Kivimetsän ja Riikka Rängmanin laatima värityskirja Villiinny, väritä, voimaannu on tietokirja.  Tuossa kirjassa esitellään villivihanneksia ja väritetään kasveja ja kasvien nimiä.  

Joitakin ideoita olen ohittanut, sillä tarinaksi kasvavaa ei osunut kohdalleni ja sellainen voisi olla toimiva.  Vähitellen ideat alkavat toistaa itseään, vaikka värityskirjojenkin tulisi uudistua ja tuoda jotain uutta ja omaperäistä. Jotkut tarjotut ovat olleet todella tylsiä tai jopa mauttomia. Itse en ole innostunut moottoripyöristä tai uskonnon kontekstista. En osoita kritiikkiä niinkään jälkimmäisen aihepiiriä kohtaan, vaan tarjotut koettelivat hyvän maun rajoja. Suostuin Kaukametsän esittelyyn vuoden vaihteessa, mutta kirjan saapuminen viivästyi ja ajoittui oman deadlinen kanssa pahasti päällekkäin.

Susanna Koivunevan Kaukametsä on tasokkaimpia näkemiäni värityskirjoja myös  ulkoisilta puitteiltaan. Kustantaja on panostanut teoksen ulkoasuun. Kirja on kovakantinen ja paperi laadukas. Idea on tuore, sillä kirjan visuaalista maailmaa tukevat runot. Värität ja luet runoja. Miten se toimii? Hyvin. Runoilijat ovat tunnettuja kotimaisia runoilijoita, kuten Edith Södergran, Eino Leino, Saima Harmaja, Katri Vala, Aleksis Kivi. Teoksessa väritetään kukkia, puita, lehtiä, perhosia, oravia, kaloja, hirviä ja lintuja. Koivunevan kuvat ovat selkeitä ja houkuttelevia. 

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
— Katri Vala

Kasvikuvat ovat osoittautuneet värityskirjoissa usein vaikeiksi.  Sarjakukkaiskasvien (Apiaceae) heimon lajit ovat  huonoja valintoja. Värityskuvissa on pystyttävä erottamaan, mikä ero on tärkeällä kasvilla, taiteellisella luomuksella ja kasvin värityskelpoisuudella. Värityskirjassa tärkein kriteeri on kasvien väritettävyys. Ensisijainen tarkoitus ei olekaan kuvittajan  taitojen esittely.  Kaunis ja pipertävä kädenjälki ei ole välttämättä värityskelpoisuudessaan paras mahdollinen. Valkoinen kukka tai kukinto on tylsä toistuessaan. Vihreään voi kyllästyä valkopeipissä, nokkosessa ja jopa kielossa. Voikukan haituvapallo on kaunis, mutta ei väritettävä. Lehtien suonitukset, kukan rakenneosat ja muut ääriviivat eivät saa olla liian tyyliteltyjä tai peittäviä. Värittäjän on päästävä esiin kuvissa! 

 Jos kuvaan halutaan liittää kasvin tieteellinen nimi, niin se on jaksettava oikolukea. Tiedollisuus edellyttää oikolukua. Kolmanneksi, jos halutaan painottaa tiedollisia ominaisuuksia, niin kasvi saisi olla tunnistettavissa. Koivunevan kuvissa on huomioitu  värittäjän näkökulma eriomaisesti. Kuvat ovat selkeärajaisia.

Mansikkahan kesä-aamull' läksin,

Pellon pientareita pitkin kuljin,

Muistin varoitusta äitikullan:

Tuo'os mulle myöskin joku marja.

 — Eini Leino

Värittämien vaatii aikaa ja keskittymistä. Hyvät värikuvat edistävät innostumista. Itse en saa värittämisestä sen kummempaa mielenrauhaa, sillä rentoudun parhaiten lukemalla. Vieraimmiksi koen ns. mandalakuviot ja etenkin huuhaan maailmaan imeytymisen. Omiksi värityskuviksi kokisin todennäköisesti tiedolliset ja motivoivat kasvikuvat tai eläinkuvat, mutta saattaisin tarttua Kaukametsään. Kaukametsässä kuvat ovat selkeitä ja väritettäviltä ominaisuuksilta erinomaisia. Suosittelen tätä kirjaa.

  

Juha Mäntylä Audrey, rakkaani

Reuna 2015. Tekijältä. Kiitoksin

Tuorila on paikka jossa ihminen syntyy ja elää. Se on paikka jossa ihminen kasvaa, rakentaa uutta, korjaa vanhaa ja paikkaa lahonnutta, ja josta hän lähtee pois, mutta hänen sydämensä palaa aina Tuorilaan.

Juha Mäntyla on kirjoittanut  aiemmin dekkareita, joista olen lukenut Älä ryhdy vieraan leikkiin ja Kotka lentää länteen.

Tuorila on pieni kylä Merikarvialla. Itse asiassa Tuorila on kirjailija Juha Mäntylän kotikylä.

Kylässä oli ennen kaksi huoltoasemaa, posti, kyläkauppa ja kyläkoulu palvelemassa tuorilalaisia ja ohikulkijoita.  Tarina alkaa Tuorilan kylän jazzklubilla Cafe Rintasessa, jossa kuuluisat muusikot käyvät esiintymässä. Cafe Rintsuun saapuu myös viehkeä ja salaperäinen Audrey.   Tarinan mies kohtaa naisen, joka on kuin Audrey Hepburn, yhtä hillitty, muodikas ja kaunis. Mies lupaa vielä kerran elämässään etsivänsä naisen uudelleen.

Hoitokodin asukeista Nestori antaa vihjeen, että miehen pitää matkustaa New Orleansiin etsimään jazzia ja Audreya. New Orleansissa mies etsii naista tuloksetta. Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka Audrey lipuu jokilaivalla pois. Mies juoksee rannalla, mutta ei saa huomiota. Hän palaa kävellen satamaan ja kuvailee kahvilanpitäjälle naista. Mies saa tietää, että Audrey poikkeaa aamuisin kahvilaan juomaan pienen kahvin, polttaa savukkeen ja nousee jokilaivaan muutaman kerran viikossa. Mies odottaa seuraavana päivänä naista. He kohtaavat.

New Orleans on paikka jossa ihminen syntyy, elää ja kasvaa ja josta hän lähtee. New Orleans on kaupunki, jonne siellä käyneen matkailijan sielu aina palaa ja jossa sydän odottaa rakkautta. Paikka, jossa ihminen on jazzia, voodoota ja pitkiä katseita.

Audrey, rakkaani on mystinen tarina onnesta ja rakkaudesta. Se soljuu maagisen realismin rattailla.  On nykyhetkiä, on kuvitelmia tulevaisuuden ja menneisyyden tuokioita. Audrey on eteerinen, mystinen hahmo, jopa pelottavan mystinen ja epätodellisen hauras. Mäntylä kertoo tarinan, jossa todellisuus katoaa savukiehkuroihin,  mutta tunnelmaa kannattelevat  niin Miles Davis kuin  Stan Getzin saksofoni, Dizzy Gillespien trumpetti ja Ella Fitzgeraldin ääni.

Audrey, rakkaani on pienoisromaani. Mäntylä on tarinankertojana sujuvasanainen, luen mielelläni hänen tekstiä. Siis niin erilainen kuin tämä teos onkin, niin tämä tuo mieleeni Vigdís Grímsdóttirin teoksen Valosta valoon. Tosin tuo teos on kolmiosainen ja olen lukenut vasta aloituksen.  Siinä mies lähtee maailman ääriin pelkän naisen kuvan ajamana. Mäntylä olisi voinut tahtoessaan työstää tämän hitusen laajemmaksi. Audrey, rakkaani on viehättävä tarina kohtaamisesta. 

Olisin halunnut tehdä samanlaisen lainauksen loppuun kuin alussa ja keskellä. Valittavasti se paljastaisi liikaa tarinaa.

Toisaalla: Lumiomena kirjoittaa tästä kirjasta täällä.