Alice Munro Kallis elämä

Alice Munro syntyi vuonna 1931 Wighamissa Kanadan Ontariossa. Hän on julkaissut kaikkiaan 17 novellikokoelmaa. Alice Munro on aikamme tärkeimpiä kirjailijoita, ja hänelle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto (2013). Itselleni hänen kirjansa ovat vaikeimpia blogattavia, sillä ne ovat niin tärkeitä minulle, että niistä ei haluaisi kirjoittaa. En tohtisi kirjoittaa niistä, en haluaisi jakaa ajatuksiani. Ne haluaisi säilöä niin itselleen. Kirjan on suomentanut Kristiina Rikman.

Usein Munrosta sanotaan toteamus, että lukijat rakastavat Munroa ja kriitikot ylistävät Munroa. Toinen suuri kanadalainen suosikkini on Margaret Atwood. Kiinnostukseni häneen alkoi hänen ensimmäisistä suomennetuista teoksista eli Kivettyneistä leikeistä ja Lievää vakavammasta. Nyt olen hieman vieraantumassa hänestä dystopioiden myötä. Munro on suosikeistani erilainen, sillä en ole novellien lukija, välttelen ja torjun niitä.

Kallis elämä pitää sisällään 14 novellia, joista neljä (Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä) sisältyvät Finaali-nimisenä kokonaisuutena kirjan loppuun. Munro kertoo näissä muistoja lapsuudestaan, nuoruudestaan ja perheestään. Finaalissa hän toteaa: "Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset– ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana." Lukijana haluan torjua sanojen merkityksen. Toisaalta lupa kurkistaa kirjailijan lapsuuteen oli kuin viaton kutsu kylään. Finaalissa mieleen hiipii Merete Mazzarella viisaat ajatukset. Munron novelleissa elämän näyttämö on julma, mutta kokemisen arvoinen. Kokoelman niminovellissa Kallis elämä Munro muistelee äitinsä sairastumista ja omaa kouluaikaansa. Parkinsonin taudin ensioireet ilmenivät äidin ollessa nelissäkymmenissä.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa.

Hän muistelee lukemisiaan lukijaa lohduttavasti. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirja, josta minä en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta jota luin silti sitkeästi. Taikavuori taas kertoi tuberkuloosista ja siinä kiisteltiin siitä, mikä yhtäältä katsottuna näytti jalolta ja edistykselliseltä elämänkatsomukselta, ja toisaalta uhkui synkkää ja jotenkin kihelmöivään jännittävää epätoivoa. Kuinka moni huokaakaan edellisten rivien kohdalla helpotuksesta?


Munron teemoina toistuu matka, elämän matka, sen alku ja loppu. Junasta hyppäämisen tarkoitus oli peruuttaminen. Sitä jännittää ruumiinsa, koukistaa polvensa päätyäkseen erilaiseen ilmanalaan. Odottaa innokkaasti tyhjyyttä. Ja mitä saakaan. Uudet maisemat jotka vaativat välitöntä huomiota toisin kuin silloin kun istuu ohi kulkevassa junassa ja ja katselee niitä ikkunasta. Mitä sinä täällä teet? Minne olet menossa? Aivan kuin jokin, jota et tiennyt olevan olemassakaan, tarkkailisi sinua. Sinä olet häiriöksi. Elämä ympärillä on päätellyt sinusta yhtä ja toista, tähystänyt sinua paikoista, joita et voi nähdä.


Munron kohdalla olen avoin ja luen häntä nöyränä. Munron teksti on eleetöntä, arkista, mutta koskettavaa ja sisään tunkeutuvaa. Ja älykästä. Esimerkiksi novellissa Järvi näköetäisyydellä nainen menee vapaapäivänään lääkäriin uusiakseen reseptinsä. Hoitokodissa hän palaa menneeseen aikaan, jolloin mies vielä eli. En suostu kertomaan sen juonta. Jokaisen on saatava oivalta se itse. Munro ikään kuin kiskaisee lukijan kertomuksessaan takaisin todellisuuteen ja leikittelee aikaperspektiivillä. Lohdullisinta kai hoitokodissakin ovat muistot?


Kallis elämä on upea kokoelma, jonka lukee hitaasti ja omissa ajatuksissaan. Kalliin elämän kanssa tulee vääjäämättä miettineeksi, miksi sitä lukee niin paljon turhaa? Enemmän pitäisi jättää kesken. Voisin rajata yhä tiukemmin lukemistani. Viihdyn Keltaisen kirjaston sivuilla. Eihän Woolf ja Handke ole asemiaan höllentänyt kanssani tänäkään vuonna, mutta Ulitsksaja ja Lesbre lumosivat minut. Munro on minulle helmi, jonka ajatukset piiskautuvat minuun.

Alice Munro Kallis elämä
Tammi 2013. Kustantajalta.