Nina Hurma Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma (1980) on pseudonyymi kirjailijanimi. Hurma valmistui vuonna 2007 Helsingin yliopistosta pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Hurma työskentelee amanuenssina Helsingin yliopistolla. Hurman esikoisteos Yönpunainen höyhen ilmestyi 2013.

Hatuntekijän kuolema on itsenäinen jatko-osa Yönpunaiselle höyhenelle, joka aloitti 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan noir-henkisen dekkarisarjan. Noir-dekkarit eivät ole aivan ominta genreäni, mutta en anna sen haitata, sillä Helsinki ja 1920-luku ovat minulle ohittamaton teema. Luin äskettäin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran sekä Runar Schildtin Noitametsän, joiden näyttämönä on myös varhainen Helsinki. Tunnen Helsingin, sillä olen syntynyt ja kasvanut tuossa kaupungissa ja muualla olen aina vieras, muukalainen. Isoäitini kuvailussa olen aistinut kaupungin varhaisempia vaiheita.

Hatuntekijän kuolema rakentaa tarinan sujuvasti sivujuonineen alusta lähtien. Rougen ja Korpelan tiet kohtaavat jälleen sattuman kautta kesäisessä Helsingissä. Tarina kulkee niin kantakaupungin katuja, mutta vie lukijan myös Pitkäsillan toiselle puolelle jakaen kaupunkilaisia köyhempään ja vauraampaan kansanosaan.

Rougen eli Saimi Helainkarin työkaveri Sirkka kuolee putoamalla. Saunomassa olleet Mustaoja ja Korpela kulkevat Eerikinkatua pitkin. Tulliin siirtynyt ex-poliisi Korpela on paikalla, kun viereisen kahvilan markiisi repeää kiinnittimistään ja rojahtaa kadulle jotain mukanaan. Korpela pystyy näkemään vain huulilta pulpahtavan veren ja viimeisen henkäyksen ja antaa markiisin valahtaa peitoksi. Rouge saapuu työmaalle jo muiden ollessa paikalla, katsoo Sirkan työtuolia ja sen selkämyksellä olevaa neuletakkia ja hattutukilla lepäävää hattua. Kaikki välineet olivat esillä: Sirkalta oli jäänyt työ kesken.

Menneisyyden varjoja ilmaantuu kuvaan, kun Sörkan vankilan portit laskevat vanhan tutun, Unto Friskin, vapauteen perimään saataviaan. Tämä mies yhdistää niin Rougea kuin Korpelaa.

Pihapuun oksat olivat äkkiä näkyvillä sinertävää taivasta vasten. Ne liikahtelivat ihan ikkunoiden takana. Aamun ensimmäiset linnut olivat heränneet kertomaan toisilleen unistaan.

Helsingin hämärtyvät kesäyöt, Toisen linjan kalliot, Suvisaariston jazz, kiukaan kihahtavat löylyt, kieltolain salaperäinen aika sekä Cobran savuinen ilta, täydempänä kuin koskaan ja Albertinkadun oma Afrodite femme fatalena – siinä upeita kulisseja tapahtumille.

Mutta Cobran lumoojatar ei laulanut heille vaan jonnekin heidän päidensä yläpuolelle, katonrajaan.

Monet olivat sairaita ja väsyneitä, eivät he jaksaisi enää nousta. Nuorten haudat tuntuivat erilaiselta. Siinäkin oli vuosiluku, hädin tuskin kahdenkymmenen täyttänyt. Malttaisiko se maata. Korpela ajatteli Janatuista, sen painunutta rintaa. Siltä polulta ei pääsisi pois. Hautausmaa täyttyi, nytkin oli suunnitteilla jo uusi alue nykyisen alueen ja Hietalahden rannan väliin. Kohta pitäisi haudata vanhojen päälle. Vieraat luut tapaisivat toisiaan maankuoren alla.

Olen kertonut lukevani dekkareita, mutta välttäväni väkivaltaisia ja raakoja. Sen sijaan viihdyn skandinaavisten naisdekkaristien seurassa. Hatuntekijä kuolema avautui minulle hitaasti. Kaipasin voimakkaampaa elämänpoltetta ja rikosjännärin sykettä, vähemmän siloteltua kieltä, kun liikutaan kuitenkin trokareiden ja vankilakundien piirissä. Toralinnassa sykkii rosoinen elämänmaku, salakapakoissa virtaa pirtu ja myrkkyviinalla on kironsa. Eroottisuus ei korvaa elämämakua. Jonkin verran kummastelin Hurman kovin kaislikkoista Helsinkiä.

Hurman luoma idylli, ajankuva ja hahmot viehättävät minua jopa enemmän kuin tarina. Kaupungin katujen nimistössä elävät vanhat nimet kuten Viertotie, Kammionkatu, Konstantininkatu, Vladimirinkatu ja Heikinkatu. Kirjan ulkoasu on täydellinen ja Pekka Parikan suunnittelema kirjan kansi on vastustamaton.

Nina Hurma Hatuntekijän kuolema
Gummerus 2014. Kustantajalta.

Hatuntekijän ovat lukeneet mm.

Oksan hyllyltä

Kirjasähkökäyrä

Kirjaston kummitus

Minkä kirjan?

Minkä kirjan sinä toivoisit minun lukevan ensi vuonna? Ei niin, että lukisit blogitekstini. Ei. Vaan, minkä kirjan sinä toivoisit, että lukisin. Kirjan, josta olet pitänyt ja toivoisit minunkin löytävän tuon ihanan kirjan?

Voit antaa vinkinkin, mitä minun pitäisi aistia kirjasta. Mikä kirjassa tekee siitä erityisen?

Voit yhtä hyvin antaa dvd-vinkin.

Eli tehdään tämä toisin päin, olen täällä vastaanottavana osapuolena.



Laita vinkkisi 31.12. 2014 mennessä.

Kerron 1.1.2015 löytöretket, jotka aion tehdä.


Minkä kirjan?





Ensimmäiset ehdotukset kuvina ja linkit ehdottajien blogiin.

Ainon, MarikaOksan, MrRainfoldin, Pihi nainen





 

Joulun kirja-arvonta

 Joulun kirja-arvonta 29.11-14.12.2014

Arvonnassa ovat alla olevat kirjat. Kukin kirja arvotaan erikseen eli yksikään ei ole vain näytillä. Voit ottaa osaa yhden, useamman, tai kaikkien kirjojen arvontaan. Kirjaa osallistumisesi kunkin kirjan alle kukin osallistuminen erikseen.

 Arvonta on kohdistettu vain rekisteröityneille lukijoilleni tai lukijoiksi nyt liittyneille. Yhden arvan saat jättämällä tähän kommentin. Toisen arvan saa linkittämällä arvonnan omassa blogissaan. Arvontaan voi osallistua olit sitten lukijani Ullan Luetut kirjat tai Siniunikon blogissa tai kummassakin.

Olen lukenut kirjat siististi, olen saanut ne a-kappaleina tai tekijänkappaleina, joten annan ne kiertoon periaatteideni mukaisesti.

 Arvonta suoritetaan sunnuntaina 14.12.2014 klo 20.30. En suorita lisäarvontaa. Postitan kirjat maanantaina 15.12, joten toimita minulle osoitteet sunnuntaina arvonnan jälkeen tai maanantaipäivän aikana.
Voit valita kirjat, joiden arvontaan osallistut tai osallistua kaikkiin.
Onnea arvontaan. Näet Ullan Luetut kirjat ja Siniunikon sivuilta palkeista, oletko lukijani.

Kirjat.

1.     Juha Seppälä Matka aurinkoon WSOY

2.     Satu Taskinen Katedraali Teos

3.     Charles Dickens Joululaulu WSOY

4.     Pirkko Saisio Signaali Siltala

5.     Tuomas Mustikainen Kielletty kansa Atena

6.     Erin Hunter Soturikissat 1. Villiin luontoon Art House

7.     Juha Mäntylä Kotka lentää länteen Nordbooks

8.     Sari Peltoniemi Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille Atena

Lähdetkö Yöjunalla Lissaboniin?

Yöjuna Lissaboniin on nimimerkkiä Pascal Mercier käyttävän sveitsiläisen filosofin Peter Bierin (1944) kolmas romaani.  Saksankielinen alkuteos Nachzug nach Lissabon ilmestyi vuonna 2004. Suomentaja on Raija Nylander.

Yöjuna Lissaboniin on perinteisen matkateeman luomus. Tässä matka tehdään junalla, kun Handke kävelee Suuressa Putouksessa tai vie kuunarilleen Moravalaisessa yössä. Mercier kutsuu junamatkalle halki Euroopan. Matka on ihmisen lyhin matka, matka häneen itseensä, identiteetin etsimisen matka.

Keltainen kirjasto ei ole tarjonnut minulle entisenlaisia elämyksiä tänä vuonna uutuuksissa kuten aiempina vuosina. Osa tämän vuoden uutuuksista on toki lukematta, mutta Murakami tuntuu jättävän yllättävän laimean maun minuun Värittömän miehen vaellusvuosillaan. Tuskin innostuisin tuolla teoksella kirjailijan faniksi. Lissabon tai Barcelona lumoavat minut, helisevät haaveita toteutuneita ja toivottavasti myös toteutuvia, joten kirjan nimessä kumpi tahansa riittäisi lukemisen perusteeksi, musta tästä ei sen enempää tällä kerralla.

Yöjuna Lissaboniin -teoksen teemana on ihmisen sielunmaisema, mitä me voimme tietää itsestämme. Yhtä hyvin teemana on ihmisen yksinäisyys. Mitä hän halusi? Mitä me ihmiset tiedämme toisistamme? Mitä toinen tietää minusta?

Oli ihmisiä, jotka lukivat, ja niitä toisia. Oliko joku lukija vai ei-lukija, sen huomasi pian. Sitä suurempaa eroa ei ihmisten välillä ollutkaan.

Tarinankertoja on Mundus eli Raimund Gregorius, joka on sveitsiläinen klassisten kielten tunnontarkka opettaja ja tapoihinsa piintynyt, työlleen omistautunut ihminen. Eräänä päivänä hän tulee estäneeksi tuntematonta naista hyppäämästä Kirchenfeldin sillalta alas. Naisen lausuma äidinkieli lumoaa ja suistaa Gregoriuksen. Nainen kulkee koululle ja seuraa luokkahuoneeseen asti, jossa viivähtää hetken kadotakseen. Gregorius jättää työnsä kesken oppitunnin, hylkää kaiken entisen. Tämän episodin myötä Gregorius löytää espanjalaisesta kirjakaupasta portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon kirjasen Um ourives das palavras. Kirjakauppias kertoo kirjan nimen olevan Sanojen kultaseppä. Tämä tapahtumasarja muuttaa Gregoriuksen maailman tyystin.


Hän käveli hitaasti tuntien yhtä aikaa huolestuneen sekä helpottuneen olon. Hän oli ensimmäistä kertaa ottamassa elämänsä omiin käsiinsä, viidenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä.

Olenko minä sinun mielestä tylsimys? Gregoriuksen mieleen tuli kuinka hänen aikoinaan Florencelle esittämänsä kysymys oli eilen askarruttanut häntä matkan kuluessa, ja jokin siitä kai kuvastui hänen kasvoiltaan.

…Hän oli elänyt sitä elämää jonka oli halunnut, Gregorius vastasi, ja jo sanojensa muotoutuessa hänen päässään tajusi säpsähtäen, että hän lausui ne uhmansekaisella lujuudella

Gregoriuksen on pakko saada tietää lisää kiehtovasta ja arvoituksellisesta kirjailijasta ja hänen elämänfilosofiastaan. Lissabonissa Gregorius tapaa kirjailijan ystäviä ja tämän tunteneita ihmisiä. Hän tutustuu diktatuurin vallan alla eläneeseen maahan.

 Yöjuna Lissaboniin on paksu, mutta helppotajuinen kirja, paikoin hitaasti etenevä, mutta kokonaisuutena viehättävä retki ihmisen sisimpään. Kirjan alku tempaa mukaansa, mutta lukeminen vaikeutuu vähitellen. Lukijan täytyy pinnistellä tekstin kanssa. Tarina kulkee kahdella tasolla niin Gregoriuksen tasolla kuin Pradon, Gregoriuksen sisäisenä tajunnanvirtana.
Pradon tekstit Sanojen kultasepän kautta tuovat toisen tason:

Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.

Minusta näyttää, että ihmisten kohtaamiset ovat kuin järjettömästi kiitävien junien kohtaamisia yön sydämessä.

Prado etsi totuuksia ihmisen tuntoihin niin rakkaudesta, yksinäisyydestä, ihmisten kohtaamisista kuin elämän rajallisuudesta. Gregorius yritti tehdä mitä Prado oli tehnyt: asettua vieraaseen katseeseen, jäljitellä sitä ja taltioida sen katseen välityksellä omaa peilikuvaansa. Kohdata itsensä kuin vieraan, johon tutustuu vasta nyt. Sellaisena kuin oppilaat, Florence ja kollegat olivat nähneet hänet.

Yöjuna Lissaboniin on juuri sellainen kirja, jota odotan Keltaisen kirjaston kirjalta. Olen utelias näkemään tämän myös elokuvana, mutta halusin lukea tämän kirjan etukäteen. Elokuvan katsomiseen riittävät jo Jeremy Irons ja Bruno Ganz. Voin suositella kirjaa pienellä varauksella. Lukiessa ajattelin jonkin verran Majanderin kesäistä artikkelia, josta kerroin täällä ja ko. lauantaiessee on luettavissa täältä. Essee käsittelee paksuja romaaneja. Hieman tiiviimmin kerrottuna tämän kirjan lukisi useampi. Toisaalta olen epävarma, antaisinko sivuakaan pois juuri tästä kirjasta. Toisaalta tunnen, että  Mercierin teos on täyteläinen, ehkä hieman liiankin.

Haluan kulkea elämäni halki ilman että minut tunnistetaan. Muiden sokeus on minun turvallisuuteni ja minun vapauteni.

Yhtäkkiä hän tiesi mitä hän halusi tehdä. Hän halusi valokuvata Berniä. Tallentaa sen minkä keskellä oli viettänyt vuosia. Rakennuksia, kujia, aukioita, jotka olivat olleet paljon enemmän kuin pelkkiä hänen elämänsä kulisseja.

Pascal Mercier Yöjuna Lissaboniin
Tammi Keltainen kirjasto. Kotikirjasto.

Ian McEwan Rannalla

Ian McEwan on englantilainen Aldershotissa 1948 syntynyt kirjailija. Vaikka hän syntyi Englannissa, niin hän vietti suuren osan lapsuudestaan eri puolilla maailmaa isänsä sotilasuran vuoksi. Hän on opiskellut Sussexin yliopistossa ja myöhemmin East Anglian yliopistossa pääaineenaan englantilainen kirjallisuus. Alkuperäisteos On Chesil Beach ilmestyi vuonna 2007. Kirjan on suomentanut Juhani Lidholm.

Minulla on hirveän ristiriitainen tunne lukemisteni kanssa. Uutuuksia on odottamassa, mutta haluaisin blogini näyttävän minulta. En haluaisi, että kukaan blogiani lukeva ei tietäisi, että minulle tärkeimmät sanat ovat Hermann Hesse, Simone de Beauvoir, Margaret Atwood, Peter Handke sekä Virginia Woolf. Että voisin pärjätä lähestulkoon pelkän Keltaisen kirjaston varassa. Olen vaeltanut tämä vuoden kuin Liisa Ihmemaassa. Yritän vuoden loppua kohden korjata blogiani enemmän todellisuutta vastaavammaksi, sillä en halua leimautua uutuuksien jukeboxiksi.

Luin Ian McEwanin sen ilmestyessä vuonna 2007 ja palautin sen nyt mieleeni, jotta voin kirjoittaa sen ulos. Olen lukenut McEwanin tuotantoa 1980-luvun lopulta lähtien eli kulkenut kirjailijan mukana pitkän tien. Julian Barnes mainitaan usein McEwanin rinnalla, mutta tämän teoksille en ole lämmennyt.

Rannalla on pieni tarina hääyöstä ja ajankohtana on vuosi 1962, mutta mitään muuta pientä ei sitten olekaan. Edward ja Florence ovat korkeasti koulutettuja ja ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla, josta avautuvat näkymät Englannin kanaalille ja Chesil Beachin somerikkorannalle. Florence elää musiikilleen ja on paremman porvarisperheen tytär, kun Edward tulee alemmista oloista. Florencen äiti on yliopiston professori ja isä menestyvä liikemies. Edward ja Florence on vihitty St. Mary’sin kirkossa Oxfordissa miltei vuoden verran kestäneen kunniallisen seurustelun jälkeen. He viettävät elämänsä romanttisinta iltaa ja ovat valmiita astumaan aikuisuuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Kaksi toisilleen melkein vierasta ihmistä oli merkillisesti päätynyt aivan uudelle olemassaolon tasolle riemuitsemaan yhdessä aviosäädyn suomasta vapaudesta ja loputtomalta tuntuneen nuoruuden päättymisestä – Edward ja Florence,vihdoinkin vapaat!

He tapasivat toisensa vasta kun opinnot Lontoossa olivat ohi ja kummatkin päätyivät takaisin hiljaiseen lapsuudenkotiinsa viettämään pari kuumaa ja pitkästyttävää viikkoa tutkintotuloksia odotellen.

Aikakausi on yhä toinen kuin meillä tässä ja nyt. Meidän on pystyttävä katsomaan tapahtumia annetun vuosiluvun kehyksissä, Edward ja Florence elävät sodanjälkeisessä maailmassa. Vasta tulevaisuudessa on edessä seksuaalinen vapaus, Marilyn Frenchin Naisten huone saati Hite-raportti. Ehkäisypilleri on vasta hassu huhu lehdistössä. Edward ei ole yöpynyt koskaan edes hotellissa saati käynyt ulkomailla. Edward odottaa iltaa kiihkeänä, mutta Florence on pidättyväinen ja peloissaan. He eivät pysty keskustelemaan tulevasta yöstä. Florence oli nauttinut häiden valmistelusta ja oli sivuuttanut tunteen, että jostakin olisi pitänyt puhua ennen vihkimistä. Hän inhosi Edwardin tapaa työntää kieli suuhun suudellessa.

Ja mikä heitä esti? Heidän persoonallisuutensa ja menneisyytensä, tietämättömyytensä ja pelkonsa, arkuutensa, turhankainoutensa, kyvyttömyytensä vaatia asioita, kokemuksen puutteensa ja jäykkyytensä, joka oli jäännettä uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, heidän englantilaisuutensa ja luokka-asemansa sekä historia itse.

McEwanin teoksissa toistuu teema, kuinka asiat voivat mennä pieleen, pienet asiat suistavat kaiken tulevankin. Rannalla jakautuu selviin osioihin ennen ja jälkeen. Lukijalla kirjassa ei ole kiire mihinkään. Rannalla tapahtuu yhdessä illassa. Ja kuitenkin kirjan lopussa kuljetaan Edwardin elämänkulku muutamassa sivussa. Jätän puuttumatta erääseen kohtaukseen, jossa lienee jonkinlainen avain Florencen käytökseen, sillä kukin saa tulkita sen itse.

Edward, joka itsekin on täysin kokematon, ei tiedä, että Florence pelkää tulevaa yötä. Florence elää oppimansa mukaan eli hänen on selviydyttävä tietyistä suorituksista, jotka kuuluvat elämän vaatimuksiin. Nythän minäkin kirjoitan kuin viktoriaaninen yläluokan nainen… McEwanin tyyli on vain niin hienoa, runollisen kaunista kaikessa raadollisuudessaan.

Mitä Florence tekee hienon sviitin rauhassa? Juoksee karkuun ja pakenee rannalle? Väärin käytetyt mahdollisuuksien hetket tuhoavat kaiken. Nuori Florence kohtaa rannalla miehensä. Kysymykset ja vastaukset eivät kohtaa toisiaan. Kun toinen kysyy, että oliko pakko mennä näin kauas. Niin toiselle matkan pituudella ei ollut merkitystä, kun oli pakko päästä pois. Rakkaudellakaan ei ole merkitystä, kun sanat solmuuntuvat. Ei edes mustarastaan laulu riitä. Kun Florence tunnustaa rakkautensa, niin kukaan ei epäile sitä. Hän oli kelvoton ja lähtee pois.

Edward muistaa elämänsä aikana Florencea, heidän yhteisiä hetkiään, mutta ohittaa ne turvallisesti. Joissakin tuokioissa aistin Carlos Fuentesin Inezin, joka rankkaan korkeuksiin.

Ian McEwan Rannalla
Otava 2007 Kotikirjasto.

Katsaus kevään 2015 kirjoihin

Vuoden 2015 lukutuokiot

 ( Huom. päivitän sivua yläpalkkiin.)

En voinut vastustaa kustantajien katalogien tutkiskelua. Tein ennakkoreissun kevään kirjoihin.
Ihania kirjoja on jälleen odotettavissa. Tein ennakkovarauksia kirjastoon mielenkiintoisimmista.

Ensi vuonna lukemistossani korostuvat ylipäänsä vanhemmat kirjat. Tänä vuonna luin kotimaista, mutta ensi vuonna suuntaan Espanjan ja Portugalin suuntaan kirjallisuudessa. En niinkään kielialueellisesti vaan maantieteellisesti.  Itse asiassa aloitin tuon taipaleen lukiessani Pascal Mercierin kirjan Yöjuna Lissaboniin. Huomaan myös heti, että minun on täsmennettävä määritelmääni. Eli luen Espanjaan ja Portugaliin sijoittuva kirjallisuutta, ehkä Ranskaakin painottaen. Eli kirjailija ei määrittele lukemaani. Kotimaisen kirjallisuuden osalta luen valikoiden.

Kuluva kirjavuosi oli enemmän ilottelua, mutta minulle ominainen genre jäi piiloon tai hukkui uutuusvirtaan. Syksyn osalta ehkä paransin. Blogistanian kesälukumaratonin kautta löysin yhden kadonneen lampaan. Olin ohittanut kirjan totaalisesti.

Margaret Atwoodin uusimman saatan lukea, sillä aloitin tekijän tuotannon lukemisen aikoinaan Kivettyneistä leikeistä. En ole kirjoittanut vielä minkään Atwoodin blogitekstiä. Toisaalta hän kirjoittaa niin vieraan alueen genreä, että saatan hylätä koko kirjailijan. Nämä kirjat ovat alkaneet tuntua riippakivelle. Näinkin voi siis käydä. Yhtä lailla kun oma maku muuttuu lukemisen suhteen, niin se muuttuu myös kirjailijalla kirjoittamisen suhteen. Luen fantasiaa, mutta puhdasta scifiä en juuri lue lainkaan eli dystopiaa saatan lukea.

ATENA

Liisa Rinne Odotus
Helen Garner Vieras huone
Ilari Aalto & Elina Helkala Matkaopas keskiajan Suomeen

BAZAR

John William Stoner  (helmikuu)
Celia Samartin Los Peregrinos (maaliskuu)
Jessica Brockmore Kirjeitä saarelta (tammikuu)
Terry Hayes Vaeltaja (helmikuu)

 ; -)  En löytänyt jatkoa Flavialle.  Toivottavasti ilmestyy. Haluan. Kirjeitä saarelta vaikuttaa mielenkiintoiselle.

 

GUMMERUS

Jean-Christophe Rufin Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat (tammikuu)

 

Pohjoisespanjalainen pyhiinveltajan maisema. Luostarinhiljaisuus. Seuraavassa hetkessä hälisevä tienvarsibaari, jossa humalaiset rekkakuskit nipistelevät tarjoilijatytön takamusta. Kilometristä toiseen jatkuva asvaltti, rumat teollisuusalueet, tyhjilleen jääneet rantahuvilat ja uhkaavanoloiset modernit tuulimyllyt ärsyttävät ja herättävät sitten filosofisia pohdintoja. Kirjailija retkuuntuu vaelluksellaan ja kokee olevansa kummajainen, koska ei ole uskovainen. Mutta vaellus saa hänet pohtimaan historiaa, uskontoa, yhteiskuntaa. Ja täältä löytämäänsä pyhyyttä.

Tätä kirjaa odotan todella.
 

 

 
INTO

Kyong-Sook Shin Pidä huolta äidistä
Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.) Eläimet yhteiskunnassa

 

KARISTO

Ann Cleeves Vera Satamakatu  (helmikuu)

Sara Blaedel Hyvästit vapaudelle (maaliskuu)



SCHILDTS

Kate Atkinson Joka lapsia ja koiria rakastaa.

TAMMI

Yiyun Li Yksinäisyyttä kalliimpaa (tammikuu)
Vaikuttava tarina menneeseen vangituista ihmisistä Neljä ystävää ja murhayritys. Onko joku kolmesta syyllinen?
Yiyun Li kietoo koukuttavaan murhamysteeriin haikean, hienosyisen romaanin
Alice Munro Nuoruudenystävä (maaliskuu).

 

TEOS

Leena Krohn Erehdys
Marko Leino Syntymättömät
Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho
Robert Walser Konttoristi
Harri Sirola Kaksi kaupunkia


 

WSOY


Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti
Kami Garcia & Margaret Stohl Lumoava kaaos
Berit Nordstrand Terveempi elämä 12 viikossa.
 

 

 

Don DeLillo Omegapiste

Kadota savuna ilmaan, se tuntui olleen hänen päämääränsä, jota varten hänet oli tehty, ei sanaakaan, ei merkkiäkään kahteen kokonaiseen päivään. Oliko hän harhautunut hypoteesin reunan yli vai olimmeko halukkaita kuvittelemaan mitä oli tapahtunut?

Don DeLillo (s. 1936 Bronx, New York) on yhdysvaltalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu mm. Valkoinen kohina (suom. 1986), Vaaka (1989), Mao II (1993), Alamaailma (1993), Esittäjä (2001), Cosmopolis (2003) Putoava mies (2008) ja Omegapiste (2011). Don DeLillon Point Omega ilmestyi vuonna 2010. Omegapisteen on suomentanut Helene Bützow.


Miksi tämä kirja?

Luin Ompun Reader, why did I marry him? blogitekstin, joka vakuutti minut kirjan lukemisen tärkeydestä.


Minkälainen kirja Omegapiste on?

Kirjassa on sivuja vain 123. Omegapiste ei ole vaikeatajuinen, niin että sen sanoja ei ymmärtäisi tai lukija hukkuisi sanavirtaan. Kirja vaatii paneutumisen ja kertaamisen. Se vain sisältää niin paljon omaksuttavaa. Niin monet lauseet haluaisi taltioida itseensä. Omegapiste kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon.


Antti Majander kirjoittaa kolumnissaan HS 5.7.2014: Olen kääntynyt uskoon, ettei kenelläkään voi olla asiaa yli 200 sivua. Tai, no, rapiat 300 sivua riittää varmasti. Enempi on paisuttelua. Tyhjäkäyntiä. Pöhöä. Lukuläskiä. Arvostan Majanderin sanomaa. Minäkin kammoksun tiiliskiviä eli nautin tiiviistä ilmaisusta. Kirja ei parane sivumäärän kautta. Jos ajattelee esim. Fuentesin Ineziä, niin joku toinen tarvitsisi samaan tarinaan 500 sivua. Onko se osaamattomuutta? Toki on kirjoja, joista en antaisi sivuakaan pois kuten Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä tai Mark Helprintin Talvisesta tarinasta tai Ljudmila Ulitskajan kirjasta Vihreän teltan alla. Ozin kirja lienee elämäni parhaimpia lukukokemuksia.

Mitä Omegapiste edellyttää?

Lukemisen omaksumista helpottaa eksistentialismin käsitteen ymmärtäminen. Minulla lukemistani pohjustivat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Albert Camus ja Franz Kafka. Kyllä Peter Handken tuotannosta oli apuja, samoin Rax Rinnnekankaan kirjasta Nocturama - Seebaldia lukiessa. Omppu kirjoittaa hyvin, että hän lähti lukemaan tekstiä niillä eväillä, jotka häneltä löytyi. Niin minäkin tein, ei ollut muita mahdollisuuksia.

Ehdottomana vaatimuksena voisin pitää, että muistaa, kuinka Janet Leigh riisuutuu suihkuun mennessä, kun silmä tarkkailee tätä kaikkea reiästä. Siitä, että et voi katsoa mitään näytöstä, että tämä ei tulisi mieleesi, jos nainen on suihkussa alastomana suihkuverhon suojaamana. Muistat iskut ja Janetin lyyhistymisen. Miten paljon on kirjoitettu Anthony Perkinsin roolista, ja siitä mikä Norman Batesia riivasi. Hitchcockin käden jälki elää yhä kohtauksessa. Portaita pitkin putoava Arbogast kierii yhä.

Mitkä ovat kirjan teemat?

Yksinäisyys, olemassaolo ja aika. DeLillo käsittelee aikaa ja sen todellisuutta ja epätodellisuustta. DeLillo kuvaa ajan kulumista: Tunnit ja minuutit, sanat ja numerot, ne ovat uponneet joka paikkaan, niin hän sanoi, asemiin, bussilinjoihin, taksimittareihin, valvontakameroihin. Kaikessa on kyse ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme. Kaupungit rakennettiin mittaamaan aikaa, loitontamaan aika luonnosta. Käynnissä on loputon lähtölaskenta, hän sanoi. Kun koko pinta kuoritaan pois, kun katsotaan suoraan ytimeen, jäljellä on kauhu. Kauhu on juuri se joka kirjallisuuden oli tarkoitus parantaa. Se oli eeppisen runoelman ja iltasadun tarkoitus.

Omegapisteen kehykset

Kirja alkaa Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hours Psycho kuvauksella, jossa Psyko kestää 24 tuntia hidastettuna. Kirjan kiitoksista selviää, että videoteos esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa (Museum of Modern Art) kesällä 2006. Tämä Gordonin teos perustuu Alfred Hitchcockin elokuvaan Psyko (Psycho, 1960). Tähän kaikkeen myös tämä DeLillon teos nojautuu.

Kirjan keskeisimpiä lauseita DeLillo esittää luvun 1 alussa: Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä.

Richard Elster on entinen puolustusministeriön neuvonantaja, joka asuu hökkelissä keskellä autiomaata. Hän oli tiedemies, joka kutsuttiin puolustusministeriön strategistien puheille. Elsteriä pyydettiin luomaan älyllinen viitekehys maan sotilaallisten tavoitteiden tueksi. Kahden vuoden ajan Elster luki salaisia dokumentteja ja osallistui salaisiin kokouksiin. Sen jälkeen hän vetäytyi yksinäisyyteen ja muutti asumaan keskelle autiomaata, keskelle ei mitään. Elsterille Pentagonin pullistelu ja rehentely ei näyttäydy salaseuroineen enää merkitykselliselle. Tähän tilaa astuu Jim Finley. Täällä erämaan keskellä miehet aloittavat keskustelun viskiä juoden. Siellä ei ollut aamuja eikä iltapäiviä. Päivä oli saumaton, jokainen päivä oli saumaton, kunnes aurinko alkoi laskea ja hiipua, ja vuoret nousivat esiin varjokuvistaan. Silloin me istuimme ja katsoimme ääneti.

Tarinankertoja, elokuvaohjaaja Jim Finley haluaa tehdä dokumentin 73-vuotiaasta Elsteristä ja tämän ajasta vallan ytimessä. Elokuvassa olisi mies ja seinä, ainoana esiintyjänä Richad Elster. Elokuvan tekoon tarvittaisiin vain yksi otos Douglas Gordonin tavoin. Tietenkään elokuvaa ei tule. Finley suuntaa Elsterin luo aikeenaan viettää perillä muutama päivä. Yhdessä vietetty aika muuttuu päiviksi, viikoiksi, kunnes aika menettää merkityksen miesten istuessa terassilla ja puhuessa. Kaksikon rauhaa rikkoo Eslerin tyttären, Jessien, saapuminen sekä Elsterin entisen vaimon puhelut. Jotain tapahtuu, joka muuttaa kaiken. Lopulta lukija jää yksin miettimään. Mihin Jessie katosi? Mikä on Finleyn, Gordonin ja Norman Batesin välinen yhteys? Olen vakuuttunut, että tätä kirjaa ei voi ymmärtää ilman Psykoa.

DeLillon sanoihin takertuu, niitä alleviivaa ja tallentaa muistiin.

Jokainen kadotettu hetki on elämä. Sen tiedämme vain me, selittämättömästi jokainen meistä, tämä mies, tuo nainen. Lapsuus on kadotettua elämää jota kierrätetään joka sekunti, niin hän sanoi.

Laskin lepotuolin selkänojan alas ja makasin selälläni, silmät kiinni, kädet rinnan päällä, yritin olla ei kukaan ei missään, varjo osana yötä.

Mitä kirjan jälkeen ajattelen?

Omegapiste on huima retki olemassaoloon. Puhumme usein lukuromaaneista, ahmimme välipaloina dekkareita. En juuri lue kotimaista kirjallisuutta. Tänä vuonna tein tutustumisretken kotimaiseen nykykirjallisuuteen. Mietin olisiko tarjolla jotain muuta kuin parisuhdedraamaa, sota-ajan märehdintää ja jälleenrakentamista. Löysinhän minä retkelläni Anni Kytömäen pörröisen ja paksun Kultarinnan. Kun mietin tämänkin vuoden lukemisia, niin monet kirjat olisi voinut jättää lukematta. Jotkut kirjat jättävät ihmiseen elinikäisen jäljen ja sen tekee myös Omegapiste. Aloin työstää blogiani joskus vuosi sitten, itse asiassa ystäväni avasi bloggerin minulle toukokuussa 2013 ja ujutin ensimmäiset tekstit vasta vuoden alusta 2014 alussa. Nyt olen muiden kanssa samassa tilanteessa eli minun on luettava blogatakseen. Minun oli saatava jokin käsitys tämän päivän kirjallisuuden kentästä.

Loppujen lopuksi se, mitä käteen jää, syntyy niin harvoista kirjoista. Tämä kirja nousee sille tasolle kuin tänä vuonna lukemani Herman Hessen Kulkija, Patrick Modiano Kadonnut kortteli ja Hämärien puotien kuja, Carlos Fuentesin Inez, Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö sekä Eugène Ionescon Erakko. Michele Lesbren Punainen sohva ei ole vieläkään hellittänyt otettaan minusta. Kotimaisista tälle tasolle nousevat vain Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Runar Schildtin Noitametsä.

Don DeLillo Omegapiste
Tammi. 2011. Kotikirjasto.

Vuosi kuvina marraskuu & Hessen Kulkija: Puita

Luminen maisema

Olin ehkä hieman ilkeä marraskuun kuvissa (16.11) aiemmassa postauksessa, joten lisään nämä kuvat. En niin kamalasti kaipaa lunta, kylmyyttä ja jäätä. Kuljen yleensä tiemme näin päin. Minua ei innosta nuo pirunpellot. Kyllä tuo lumi tekee maiseman kauniiksi. Minua nämä kuvat rauhoittavat.

Tämä saareke kiehtoo minua.

Puut ovat aina olleet minulle saarnaajista hartaimpia. Kunnioitan niitä niiden eläessä kansoittain ja perheittäin, metsissä ja lehdoissa  Ja vielä enemmän niitä niiden seistessä yksittäisin. Yksinäisten tavoin. Ne eivät ole niin kuin erakot, jotka ovat pujahtaneet karkuun jotakin heikkouttaan, vaan niin kuin suuret yksinäisiksi tulleet ihmiset, sellaiset kuin Beethoven tai Nietszche.  Niiden latvuksissa kohisee maailma, niiden juuret lepäävät loputtomuudessa, johon kuitenkaan katoamattanne pyrkivät elämänsä kaikella voimalla ainoastaan yhteen ja ainoaan: täyttämään niissä asustavaa omaa lakiaan, täydentämään omaa hahmoaan, esiintymään omana itsenään. Mikään ei ole pyhempää, ei mikään esikuvallisempaa kuin kaunis vahva puu.

Hermann Hesse Kulkija s. 34.

Puut ovat pyhimyksiä. Hän, joka osaa puhua niiden kanssa, hän, joka tietää niitä kuunnella, kokee totuuden. Ne eivät saarnaa oppeja ja reseptejä, yksityiskohtia murehtimatta ne saarnaavat elämän alkulakia.
Hesse Kulkija s, 35

 Puu puhuu: Minuun on kätkettynä ydin, kipinä, ajatus, olen elämä ikuisesta elämästä.

Hesse Kulkija 35

Jokainen tie johtaa kotiin, jokainen askel on syntymä, jokainen askel on kuolema, jokainen hauta on äiti. Niin kohisee puu illassa, kun tunnemme pelkoa omia lapsiajatuksia kohtaan. Puilla n pitkäkulkuisia ajatuksia, pitkäveteisiä ja rauhallisia, kuten niillä on myös pitempi elämä kuin meillä. Niin kauan kun emme niitä kuule, ne ovat meitä viisaampia. Mutta kun olemme oppineet kuuntelemaan puita, juuri ajatustemme lyhyys ja nopeus ja lapsenkiire tuottaa vertaansa vailla olevaa iloa. Ken on oppinut kuuntelemaan puita, ei enää mieli olla puu.
Hesse Kulkija s. 36.

Viikonlopun menu (tuote-esittelyä?)

Jos luet tämän postaukseni, niin luethan viimeiset tekstirivini. Jos vaistoat pisteliäisyyttä tai ärtymystä, niin...

Ravintoni on perjantaista lähtien koostunut näistä tai oikeastaan koko viikon.  Mitä nyt kahvia ja leipää.... nautiskelin (?) Stockan karpalo-rusina-aprikoosi leipää. Leikkasin senkin pituussuunnassa halki. Siis noin 2 cm leveä leipä. Niiden nautiskelu meni oikein pitkän kaavan mukaan...ajallisesti. Maustamatonta jogurttia söin vaahterasiirapilla maustaen ja sekin kesti pidemmän tuokion.

Tämän lauantain pääateriani oli vaniljalla maustettu banaani-pähkinä-kaurapuuro sekä vaniljalla ja kanelilla maustettu vispipuuro. Jälkimmäinen on Teresa Välimäki ja Johanna Lindholmin kirjasta Hyvää Joulua. Ensin mainittu on oma kokeiluni.(maitoa, banaani, vaniljatanko, vaahterasiirappia, hasselpähkinää rouheena). Jälkimmäinen on paras ruokakirjani tänä vuonna.
Huominen menuni lienee samaa.

 

 

 

Elämäni oli sietämätöntä maanantaiaamusta torstai-iltaan. Täysin oireettoman viisaudenhampaan paikkaamisesta kaikki alkoi. Sitten hermoni repesivät torstaina ja lähdin Hesaan, siis 20.00. Takana oli 3 valvottua yötä ja neljä tuskaista päivää. Kahdesti olin kysynyt apua päivän aikana Porvoosta ja ainoa neuvo oli tuo alarivin ihmetuote. Joten silloin on luotettava omaan järkeen, joka toimii huomattavasti paremmin. Englantilainen hammaslääkärini ei  kuitenkaan ymmärtänyt kykyäni kestää kipua. Eikä hän tiennyt, että tiettyjä sanoja kuten veitsi, leikkaussuoja ei pitäisi lausua minun kuullen. Ne pitäisi muodostaa äänettöminä minun ollessa kyseessä. Torstain operaatiossa kipu ei ollut pahin, vaan tukehtumisen pelko, sillä en meinannut saada hengitettyä ja valitin sitä.

Ystäväni Sinikka osaa käsitellä minua hieman asiallisemmin, kun hän varasi minulle ajan paikkaan, josta Helsingin yliopisto sai alennusta, niin hän varasi ajan paikan naislääkärille, koska käytti itse ko. puolisoa, ja ei voinut edes ajatella minua hänen käsittelyyn. Hän olikin valmistanut paikkaa, että asiakas on sangen toivoton tapaus. Nyt häneltäkin alkaa ideat loppua, millä maustan liemiäni, minusta professorin velvollisuus on hoitaa minua.

No joka tapauksessa torstain myöhäisiltaan jäi sietämätön kipu ja nyt parantelen (vain) haavaista suutani ja kammoksun sulavia (?) tikkejä.  Viisaudenhampaan poisto olisi varmaan ollut kivuttomampaa, mutta onpahan kaikki tallella.  Oloni on yhä sietämätön, vaikka Buranat kuluvat. Olen lukenut kirjoja, koska muuhun minusta ei nyt ole.  Mikään ei maistu miltään, sillä niin ihanan aromien kirjon maustaa Sunstar Gum ja Corsodyl. (Onkohan tämä mainos?) Saankohan pullot ilmaiseksi tästä hyvästä?

Anna Jansson Tuhopolttaja

Anna Jansson (s. 1958) varttui Visbyssä ja työskenteli vuosia Örebrossa sairaanhoitajana, mutta vähitellen hän alkoi kirjoittaa rikosromaaneja. Esikoisteos julkaistiin Ruotsissa vuonna 2000. Janssonin romaanien käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Janssonin Outoja lintuja -kirjasta on tehty myös suosittu tv-sarja. Tuhopolttaja on Janssonin neljästoista Maria Wern –dekkari.


Ruotsalaisista naisdekkaristeistä Anna Jansson on ykkössuosikkini. Olen lukenut kaikki Janssonin suomennetut dekkarit. Pidän ylipäänsä skandinaavisten naisten kirjoittamista dekkareista. Janssonin luonnonkuvaus, historialliset elementit sekä arjen realismi viihdyttävät. Kriminaalidraamaan ohella Jansson tuo esiin yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia. Hänen lapsikuvaukset ovat lasta kunnioittavia ja rehellisiä. Oma suosikkini on Anna Janssonin Kalpeat ja kuolleet, jossa on mm. yrttitarhuri Rosmarie.


Tuhopolttaja käynnistyy hieman tahmeasti, mutta etenee siitä mukavasti Visbyn syyskuisessa maisemassa. Kesä alkaa olla ohi ja turistikausi lopuillaan, mutta arkinen elo säilyy tapahtumarikkaana rikoskomisario Maria Wernin ja hänen kollegoiden keskuudessa.


Eräänä yönä palaa talo, ja pian toinen, kummassakaan tapauksessa ei ole aluksi selvää mahdollisten uhrien tilanne. Paikallispoliitikko Simon Fredmanin Porsche joutuu tihutyön kohteeksi erikoisella tavalla. Safinan ja Simonin liitto rakoilee ja tytär Hillevi elää murrosikää. Lääkärinä toimiva Safina ja Simon tapasivat toisensa Intiassa Biharissa, kun Simon toimi kaivonporaajana. Yhdessä he saapuivat Gotlantiin.


Leo on yksitoistavuotias pikkupoika, jonka äiti on kuollut tulipalossa ja turvana on muusikko isä Kaj. Mihin Leo on sotkeentunut ja kuka on vastuussa tulipaloista? Äidin kaipuu on paha, jopa äidin vaatteiden tuoksu lievittää kaipuuta.

”Tietysti. Hän käytti rollaattoria voidakseen kuljettaa pulloa mukana. Hän ei pärjännyt monta minuuttia ilman.”

Marian miessuhteet ovat jälleen sekaisin. Per on eroamassa vaimostaan, mutta onko jokin jo lopullisesti ollutta ja mennyttä. Palomies Björn Bergström yöpyy Marian vierastalossa erottuaan Liv Ekdalista. Onko hän kuitenkaan vapaa mies?


Aikuisten suhteet ovat pahasti solmussa, sillä mustasukkaisuus kalvaa suhteissa. Yhtälailla lastenkin suhteissa on ongelmia, Leo ei voi sietää Hilleviä. Ehkä kirjassa on jopa liikaa ongelmia, kun mukaan mahtuvat niin huumeet, lääketeollisuus, tonttikiistat kuin ihmissuhdekonfliktit.

Seuraava lainaus taustoittaa ja palauttaa mieliin aiempia tapahtumia, jos ei ole lukenut aiempia Janssoneita, mutta ei avaa liikaa tätäkään tarinaa.

Björn oli selvästikin palannut yhteen Livin kanssa. Niin kuin Per oli jättänyt Marian ja palannut vaimonsa luo. Niin kuin Emilin ja Lindan Krister-isä oli pettänyt Mariaa työpaikkapanonsa kanssa. Kuinka Maria uskaltaisi enää ikinä luottaa kehenkään?

Enempää tarinasta ei voi kertoa. Rikoskomisario Maria Wernilla on kuitenkin jälleen kädet täynnä töitä. Maria huolehtii lapsistaan Emilistä ja Lindasta ja orastava suhde on kenties kehittymässä? Yksinhuoltajan rooli, moneen lähtöön vaativa työ, raskaustesti ja katumuspilleri ovat sekava ja hieman arveluttava yhdistelmä.


Tuhopolttaja ei ole parhainta Janssonia, jota olen lukenut. Henkilöitä on paljon ja jokaisella kaunaa johonkin suuntaan. Hahmot jäävät hieman pintapuolisiksi ja poukkoileviksi. Monikulttuurinen maakin oli saatu mukaan hyvällä tavalla osana ruotsalaista yhteiskuntaa, kun usein nämä esitetään erillisinä ongelmien aiheuttajina. Janssonin dekkarit ovat hyvin tehtyjä, mutta kirjojen loput ovat usein ennustettavia tai yllätyssyyllisin ratkaistuja eli Janssonin vahvuus ei ole lopuissa. Vahvuus on arjen realismissa, ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmissa, ja siksi niin meidänkin tunnistettavissa. Janssonilla on usein ajankohtaiset teemat mukana, kuten nyt lääketeollisuus ja huumeet.


Anna Jansson Tuhopolttaja
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis Hiljainen, huomaamaton murha

Lene Kaaberbøl (s. 1960 Kööpenhaminassa) on tanskalainen kirjailija, joka on aiemmin tunnettu nuorten- ja lastenkirjailijana. Hän on kirjoittanut muun muassa W.I.T.C.H.- ja neliosaisen Näkijä-sarjan. Kaaberbøl on opiskellut englantia ja draamaa Aarhusin yliopistossa. Agnete Friis (s. 1974 Kööpenhaminassa) on myös kirjoittanut lastenkirjoja ennen yhteistyötä Kaaberbølin kanssa. Friis on myös journalisti. Naisten yhdessä kirjoittamassa Nina Borg -sarjassa on ilmestynyt neljä kirjaa. Alkuperäisteos Et stille umӕrkeligt drab ilmestyi vuonna 2010. Teoksen on suomentanut. Aino Ahonen.

Hiljainen, huomaamaton murha valikoitui lukemistooni uteliaisuudesta toisen tekijän takia. Olen ollut Kaaberbølin Näkijä-sarjan lukija. En ole lukenut tekijöiden aiempaa yhteistä tuotantoa. Kirjan värikäs kansi herätti kiinnostukseni ja tajusin toisen tekijän tuttuuden. Näkijä-sarjan kannet ovat mustanpuhuvia ja kiehtovia yhtenäisyydessään. Luen kuitenkin dekkareita, tietynlaisia ja tietyn määrän, mutta ehkä fantasia maistuu niitä paremmin.

Hiljainen, huomaamaton murhan tapahtumien miljöönä on Tanska ja alussa Unkari. Kirjan aihepiirin romanipakolaiset on meilläkin tuttu ilmiö. Tarina käynnistyy Pohjois-Unkarissa, kun kaksi romanipoikaa Tamas ja Pitkin löytävät "jotain" venäläisten jälkeensä jättämän Sziklan sotilassairaalan raunioista.

Nina Borg on Punaisen Ristin sairaanhoitaja ja töissä maahanmuuttajayksikössä, joka yrittää auttaa Tanskaan tulleita Unkarin romanikerjäläisiä. Hän jakaa aikansa perheensä eli miehensä ja lastensa kanssa. Puoliso on geologi, jonka työ projektinjohtajana vie häntä Pohjanmeren öljynporauslautoille. Nina on auttaja, joka on valmis antamaan työllensä kaikkensa.

Henkilöitä kirjassa on runsaasti. Tarina toimisi myös ilman dekkarigenreä jopa syvällisemmin. Keskeinen henkilö on Nina, mutta tarinassa rakentuu myös Sandor Horvathin tarina, kun tämä lähtee pikkuveljensä Tamasin perään. Pitkin kertoo poikien löydöstä Sandorille, ja että Tamas lähti myymään löytöä Tanskaan. Sandor ei aavista, että Unkarin turvallisuuspalvelu on hänen jäljillä verkkoliikenteen takia ja varoittaa Tanskan suojelupoliisia. Tamasilla on veljensä passi ja tämä käytti myös veljensä tietokonetta.

Kymmenen päivää sitten, hän ajatteli. Kymmenen päivää sitten minä opiskelin oikeustiedettä, asuin Budapestissa ja minulla oli tulevaisuus.

Zandor ei avaudu asioista, vaan patoaa ne sisälleen, joka saa hänen kumppaninsa Ljuzan luovuttamaan. Tanskan turvallisuuspoliisi pyrkii ehkäisemään hallitsemattoman katastrofin, jonka seurauksia on vaikea kuvitella. Säteilyn lähde keskellä Kööpenhaminaa on painajainen, ja se paljastuu ihmisten sairastuessa, ihmiset oksentavat, kuumeilevat ja kärsivät.

Myös Nina sairastuu ja hänellä todetaan säteilysairaus. Mortenin on mahdoton käsittää, että Ida on yksin kotona yön, kun äiti makaa sairaalassa säteilysairauden kourissa, kun toinen on työmatkalla Pohjanmerellä. Eikä Mortenin käsitykset tilanteesta parane, kun hän tietää Ninan käyneen useita kertoja katsomassa Valbyssä sairaita itäeurooppalaisia, vaikka hänen oli pitänyt omistautua kodinhoitoon.

Hiljainen, huomaamaton murha on hyvin kirjoitettu, tähän päivään sijoitettu ajankohtainen dekkari. Tänä vuonna on ilmestynyt useampi "ei niin perinteisen" aihepiirin dekkari tai jännityskirja. Uudempia aihepiirejä ovat ekodekkarit, yhteiskunnalliset ajankohtaiset aiheet, kansainvälinen terrorismi, geeniteknologia. Esim. Fredrik T. Olsson Ketjureaktio, Anna Lönnroth Baselinvihreää, Kristina Ohlsson Paratiisiuhrit, Michael Mortimer Neitsytkivi edustavat uudempaa suuntausta. Luin edellisenä Anna Janssonin Tuhopolttajan. Hänen kirjoissa kirjoissa minua on viehättänyt Gotlannin menneisyyteen pohjaavat kirjat, mutta viimeisin käsitteli paljon muutakin kuten huumeongelmaa ja lääketeollisuutta.

Hiljainen, huomaamaton murha sisältää toimintaa ja kovia otteita, mutta myös toivoa ja toisten ihmisten puolesta toimimista. Kirjan toimintapainotteinen lataus vie miespuolisenkin lukijan mukanaan. Lene Kaaberbøl & Agnete Friis osoittavat, että dekkarikin voi sisältää eettisenkin sanoman.

Tämä viikkoni kului lukiessa ja oli ihanaa, että hyllystä saattoi napata aina ihan uuden kirjan. Olen kertonut tästä Siniunikossa täällä. Ja tilanne paheni vielä eilen, kunnes pääsin illalla päivystykseen. Nyt sitten luetaan lisää ja parannellaan haavaa. Työt saavat odottaa.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis Hiljainen, huomaamaton murha
Siltala 2014. Kustantajalta. Kiitollisena.

Kirja on luettu myös näissä blogeissa.

Kirjasähkökäyrä