Martti Backman Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Martti Backman Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Gummerus 2016. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Olof Laguksen Käyttöön oli luovutettu kartanon isännän kamari, jonka hän olisi halunnut pitää itsellään, mutta kun hänen lähimmät upseerinsa pyysivät päästä sinne, ei hän voinut kieltäytyäkään. Nyt Olof soimasi itseään hentomielisyydestään. Pataljoonan päällystölle oli lämmitetty isäntäväen sauna, jonka jälkilöylyihin oli oikeus myös aliupseereilla. Miehistön oli peseydyttävä väensaunassa, sikäli kuin tungokselta jotenkin pystyivät.

Nuorella jääkärillä Olof Laguksella on sota-ajan rakkaussuhde sairaanhoitaja Harriet Thesleffin kanssa. He tapasivat Lempäälässä ja jättivät jäähyväiset toisilleen tai niin he luulivat. Olof oli ollut varma, että he eivät tapaisi enää koskaan. Toisin kävi, joka ilmenee myöhemmin. Olof saa tulikasteensa Lempäälän taistelussa Tampereen lähellä.

Kuitenkin 27-vuotiaana Harriet on naimisissa everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin kanssa.  Olof Laguksen kuolema tapahtuu epäselvissä olosuhteissa. Niin Harriet kuin Olof elivät haaveissa, mutta haaveet ovat usein kuvitelmia. Katse toiseen ja sen voima jää lukijan mieleen.

Tieto Olof Laguksen tapaturmasta oli kantautunut Wilkmannin armeijakunnan esikuntaan kuolemaa seuraavana päivänä. Suullisen ilmoituksen mukaan Lagus olisi ratsastusmatkalla pudonnut satulasta pää edellä kiveen ja menettänyt näin henkensä.

Olof Lagus ilmeisesti kuitenkin kuoli luotiin. Hänen väitetään surmanneen itsensä ohimoon.   Toiset ilmoittavat jonkun surmanneen hänet. Itsemurha tuntuu aivan mahdottomalle äidin mielestä. Totta on kuitenkin, että Olof Lagus kuoli.   

Että hän olisi ampunut itsensä! Kuinka kukaan ilkeää väittää, että Olof olisi tehnyt itsemurhan… Fritziä vastapäätä istuneen pienen, pyöreän naisen ääni nousi kimeäksi. Hän oli päättänyt parhaaksi lähestyä tuomaria näin suorasukaisesti, koska tuomari ei ollut pari viikkoa aikaisemmin halunnut kuunnella hänen asiaansa puhelimessa… Emma Lagus oli kerta kaikkiaan päättänyt, että hänen poikansa kuolemaan johtaneet tapahtumat on selvitettävä. Sitä varten hän oli matkustanut Helsingistä Viipuriin… Fritzin oli pakko myöntää, että sotilaan äidin logiikassa oli perää. Eihän itsemurhaa hautovan tarvitsisi muuta kuin nousta esiin asemistaan ja tarjota rintansa vihollisen kuulille.

Valkoinen Viipuri juhli, ei ainoastaan painajaismaisen vapaussodan voittoa, vaan myös neljä vuotta kestäneen, loputtomalta tuntuneen maailmansodan päättymistä Suomen osalta. Tämä hetki oli todellisuudessa myös ensimmäinen tilaisuus juhlia viisi kuukautta aikaisemmin julistettua Suomen itsenäisyyttä. Vapaussodan päättyminen valkoisten voittoon oli sen sinetöinyt.

Maanantaina 29. huhtikuuta Viipurin valtauksen tapauksen saa tutkittavakseen asianajaja Fritz Wiik. Murhatutkimukseen hän saa avukseen Olof Laguksen äidin ja siskon. Fritz Wiikin on selvitettävä. kuka on antanut käskyn teloittaa satoja Viipurin venäläisiä asukkaita laitakaupungilla.

Toukokuun puolivälissä Fritz Wiik luovutti alustavan tutkimuksensa Viipurin linnoituksen komentajalle, kenraaliluutnantti Ernst Löfströmille. Löfström oli jo ennakolta tietoinen laajasta Viipurin venäläisväestöön kohdistuneesta väkivalta-aallosta, mutta silti yksityiskohtainen kuvaus vainon raakuudesta ja järjestelmällisyydestä järkytti häntä.

Poliittisia analyysejä kirjoittavan tiedustelumiehen aivot alkoivat raksuttaa. ”Tämähän on Thesleffille täydellinen katastrofi, skandaali, johon hänen uransa voi kaatua.”… ”Voi Wilhelm parkaa”, säesti Fritz. ”Jo pelkästään hänen vaimonsa suhde johonkin jääkärikloppiin voisi riittää tuhoamaan hänen haaveensa, mutta suhteen päättyminen veritekoon on kyllä kaiken huippu.”

Martti Backman teki sukututkimustaan ja törmäsi Fritz Wiikin tarinaan. Koko tarinaan on kuvitus ja se luo tarinasta tosipohjaisen. Kuvat elävät ja katseet.  Jääkärit ja Mannerheim olivat kilpailijoita. Näissä olosuhteissa suomalaissotilaista tehtiin murhaajia.

On luonnollista ja oikeutettua kysyä, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä tarua. Kiinnostukseni Viipurin venäläissurmiin heräsi osana isoisääni Fritz Wiikiin kohdistuvaa sukututkimusta. Päätin tehdä kirjastani kaunokirjallisemman, faktaa ja fiktiota yhdistelevän faktion. Kaikki kirjassani mainitut kymmenet henkilöt ovat olleet oikeita eläneitä ihmisiä. Suurimmaksi osaksi heidän sanomisensa ja tekemisensä löytyvät suoraan kirjallisista dokumenteista. Kirjailijan mielikuvitus astuu kuvaan, kun faktisten ihmisten ympärille rakennetaan miljöötä ja väritetään heidän vuoropuhelujaan.

Blogitekstin tekijä

Lukijalle minulla on isoäitini lupaukset ja sanat, joiden uskon toteutuvan tiettynä päivänä, siksi itkin lukiessani. Ja siksi luin tämän kirjan henkilökohtaisena, vaikka tapahtumapaikkana on Tammisaari ja Pieksämäki. Isoäitini menetti kolme (ainoat) veljeänsä. Hän on kirjoittanut sanat vanhaan Raamattuun. 

Tämän kirjan on syytä jokaisen lukea tänä vuonna, merkittävämpi kuin 100 vuotta tai toiset juhlivat riemuiten Linnan julhlissa. Kenellä on oikeasti siihen syytä?

Blogeissa toisaalla: Leena Lumi ja Kirja vieköön.

Jeffrey Archer Vain aika näyttää – Clifton-kronikka 1

Jeffrey Archer Vain aika näyttää – Clifton-kronikka 1

Alkuteos Only Time Will Tell (2011)

Suomentaja Susanna Tuomi-Giddings

Sitruuna 2016. Kustantajalta.  Arvostelukappale.
Kiitoksin.

Vain aika näyttää aloittaa seitsenosaisen Clifton-kronikan, jota The Times on verrannut Forsytein taruun. Harry Clifton asuu Bristolin köyhällä alueella äitinsä Maisie Cliftonin, tämän veljen Stanin ja heidän vanhempiensa kanssa. Hänen isänsä on kadonnut salaperäisesti tulematta eräänä iltana kotiin Harryn ollessa aivan pikkuvauva.

Stan oli ollut poissa vasta muutaman päivän kun minulle selvisi, millaista oli todella kituuttaminen. Kun toinen perheen elättäjistä oli telkien takana ja toinen luoja ties missä, huomasimme pian joutuneemme aivan kirjaimellisesti nälkärajalle.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ajalle 1919–1939, mutta varsinainen tarina alkaa Harryn ollessa noin viisivuotias vuonna 1925 ja päättyy toisen maailmasodan alkuun vuonna 1939 kun saksalainen sukellusvene upottaa englantilaisen rahtilaivan.

Kuusivuotiaana Harry joutuu aloittamaan Merrywoodin ala-asteen, mitä hän pitää täydellisenä ajanhukkana ja pinnaa satamaan aina kun voi. Harrylla sattuu kuitenkin olemaan eräs ilmiömäinen kyky, minkä vuoksi hänet saadaan opettelemaan lukemaan ja kirjoittamaan, sillä kolmen kuukauden kuluttua kuoroon hyväksymisestä neiti Monday pitää luku- ja kirjoituskokeen.

Ennen en huomannut, että kaikki kirkossa lähelläni istuvat lakkasivat laulamasta, kun minä avasin suuni. En olisi ajatellut koko asiaa ellei äiti olisi ehdottanut että liittyisin kuoroon. Nauroin halveksivasti; kaikkihan tiesivät, että kuorossa lauloivat vain tytöt ja mammanpojat… Mutta vielä sittenkin kun jo olin vastahakoisesti suostunut laulukokeeseen, kohtalo asetti tielleni yhden esteen: neiti Eleanor E. Mondayn. Hän oli alle 160 senttiä pitkä ja näytti siltä kuin pienikin tuulenpuuska olisi voinut kaataa hänet kumoon, mutta kenellekään ei olisi tullut mieleenkään pilailla hänen kustannuksellaan. Luultavasti itse pirukin olisi pelännyt neiti Mondayta.

Harryn ura kuorossa jatkuu äänenmurrokseen saakka, jolloin hän joutuu lopettamaan. Laivanvarustajasuku Barringtonin uusi toimitusjohtaja Hugo yrittää kammeta Harryn ja tämän äidin aseman koulussa ja työpaikalla mitä ilkeimmillä tavoilla, mutta siitä huolimatta Harry saa pidettyä koulupaikkansa ja pääsee Bristolin oppikouluun ystäviensä Deakinsin  ja Giles Barringtonin kanssa ja aina Oxfordin pääsykokeiden läpäisemiseen asti. Mutta tässä vaiheessa monimutkaiset juonenkäänteet ja sota katkaisevat tarinan.

Tarina koostuu varsin tavallisista aineksista, mutta kun Archer osaa kirjoittaa niin mukaansatempaavasti ja suomentaja on saanut tekstin soljumaan. Tarina kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta esim. Harry Clifton 1920–1933, Maisie Clifton 1920-1936, Hugo Barrington 1921-1936 tai vanha Jack Tar 1925-1936. Eli palataan samoihin tapahtumiin eri näkökulmista. Toinen aukaisee toisessa epäselväksi jäänyttä, mutta toisaalta taas lisää juonen solmuja. Jotkut asiat ihmetyttävät, esimerkiksi miten Maisie selvisi Tillyn teehuoneen palon jälkeen taloudellisesti, no asia selviää loppupuolella kirjaa, mutta se jää tuossa kohtaa vaivaamaan.

Asian ytimessä on koko ajan vanha, hupsuna pidetty, satamassa hylätyssä junanvaunussa elävä Jack Tar, joka ystävystyy viisivuotiaan Harryn kanssa, kun tämä seuraa enoaan Stania satamaan työpäivinä. Jack toimii takapiruna monessa Harryn pelastavassa tilanteessa ja häneen liittyy salaisuus, joka vaivaa häntä yhä edelleen.

Kun ensimmäisen kerrran törmäsin pikku Harryyn, hänen täytyi olla vasta neljän tai viiden. ”Tule sisään vain, ipana”, minä huusin, kun huomasin hänen ryömivän nelinkontin vaunua kohti. Mutta hän hyppäsi heti ylös ja juoksi pois.

Leutona torstai-iltapäivänä Pohjois-Transvaalissa minä tapoin yksitoista miestä, ja kiitollinen kansakunta palkitsi minut Viktorian ristillä, koska olin ylittänyt moninkertaisesti velvollisuuteni isänmaata kohtaan. En ole nukkunut hyvin yhtenäkään yönä sen jälkeen.

Jeffrey Archer on aloittanut mahtavan kronikan. Only Time Will Tell on julkaistu jo vuonna 2011, mutta suomalainen käännös tuli vasta 2016 lopussa. Voi, miten mielelläni olisin ahminut seuraavan osan heti perään. Mail on Sunday kirjoittaa Archerista: ”Ehkä aikamme paras tarinankertoja.” Olen pitkälti samaa mieltä, ainakin yksi parhaimpia lukuromaaneja.

Talviarvonta

Voit ottaa osaa yhden, useamman tai kaikkien kirjojen arvontaan.  Poistan luettuja kirjoja ja kaksoiskappaleita.  Päästäksesi arvontaan kirjaa osallistumisesi kunkin kirjan alle erikseen, sillä leikkaan näistä arvontalipukkeet.
Kirjat ovat luettuja.  Arvonta suoritetaan 15.3. klo 20.30. Tulokset julkaisen samana iltana tai seuraavana päivänä.  Älä laita s-postiasi kommenttiin, vaan seuraa arvontaa.

Valitettavasti en lähetä ulkomaille.

 

1. Yhden arvan saat jättämällä tähän kommentin.

2. Toisen arvan saa linkittämällä arvonnan omassa blogissa sekä kertomalla blogisi / FB-sivun, johon linkität. Kerro, mihin linkität. 

3. Kolmannen arvan saat olemalla blogini kommentoija

Jos olet lukijani ja minä en sinun, niin kerrotko blogisi

 Jos et saa kommenttia läpi, niin se johtuu siitä, että minä en tunnista sinua lukijaksi.  Eli kerro nimimerkkisi, niin että tunnistan sinut. Näet sivupalkista, jos olet lukijani. Anonyymit eivät voi osallistua tähän arvontaan. 

Yksittäiset

Elias Canetti Marrakesin ääniä

Heidi Mäkinen Ei saa mennä ulos saunaiholla

Stefan Moster Suurlähettilään vaimo

Mia Couto Flamingon viimeinen lento

Göran Tunström Erämaakirje

Sofia Torvalds Luoksein jää

Tämä nippu lähtee yhdelle tässä kokoonpanossa vain ja ainoastaan

Aleksander Melli Lapsihallitus, Simone de Beauvoir Ei yksin hengestä (ed omiste), Henrik Tikkanen Minun Helsinkini, luettu pokkari,  Magnus Mills Taivaanrannan kulkijat, Susan Madison Toivon väri, Stefan Ahnhem Pimeään jäänyt, Francoise Sagan Myrskyn silmässä

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Alkuperäisteos: Klingsor (2014)

Suomentaja: Liisa Ryömä

Tammi 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 

Carput mortuum oli hänelle väreistä tärkein, värien väri, seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen. Nämä kaksi väriä hän aina painoi ensimmäiseksi paletille pieniksi nokareiksi, pienten peltikippojen viereen joissa oli balsamitärpättiä ja sikkatiivia.

Ruotsalaisen Torgny Lindgrenin uusi romaani Taiteilija Klingsor kertoo, miten taiteen tekeminen voi olla tärkeämpää kuin taide itsessään. Olen lukenut monia Torgny Lindgrenin kirjoja, joista vain Kimalaisen mettä pidin paikoin iljettävänä ja toisaalta pidin kovasti. Leena Krohnin Erehdyksessä on jotain samaa kirjastovierailun yhteydessä, mutta ei mitään epämiellyttävää. Lindgrenin  Akvaviitista olen pitänyt erityisesti. 

Taide on noussut hyvin esiin kevään kaunokirjallisuudden teemoissa kuten Jessi Burtonin Nukkekaapissa, Joel Haahtelan uusimmassa Mistä maailmat alkavat ja nyt on vuorossa Torgny Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Yhtä olennaista on, että Lindgren kuvaa västerbottenilaista mielenmaisemaa. 

Jos hän kypsänä taiteilijana olisi halunnut kuvata tavallista, yksinkertaista elämää vaatimattomassa talossa Västerbottenin sisämaassa, hän olisi voinut maalata tuon näkymän keittiössä leppeässä kesäyön valossa. Mutta kuten tiedämme hän suhtautui sen lajin taiteeseen oudoksuen, jopa vihamielisesti.

 Kertojavalinta on erikoinen, sillä kertojana ovat Me-kertojat, kaksi tai useampi, jotka jatkavat hänen töidensä etsintää. Lindgren piirtää Klingsoreja nimeämättä heitä sen enempää.  Alussa on kirvesmies ja ruumisarkkujen veistäjä Ukkoklingsor. Häntä seuraa Poikaklingsor, aikanaan maalari Klingsor, jonka pohjakankaina toimivat suvun vanhat käärinliinat, joita Muoriklingsor teki vainajien arkkuihin. 

Kokonaiskuvaa on mahdoton tietää. Akvarelleja, lyijykynä- ja liitupiirroksia, laveerauksia hän piti halveksuttavina syrjähyppyinä. Mutta öljymaalausten määrä, niiden jotka hän katsoi varsinaisiksi teoksikseen, voidaan laskea melko tarkkaan.

Mietin nimen Klingsorin taustaa Hessenkin kautta, mutta oletukseni oli yhtä väärin kuin Richard Wagnerin ooppera, oli etuliitteenä v tai sitten ei. Klingsorin nimellä on mielenkiintoinen tausta, joka kerrotaankin kirjassa.

Ukkoklingsor on haudattu hylätylle hautausmaalle Klåvavikenin yläpuolelle. Kivi on harmaata graniittia, nimi KLINGSOR on kaiverrettu kömpelösti kiveen, kirjaimet on aikoinaan täytetty pellavaöljykimröökillä.

Harrastelijamaalari Klingsor maalasi vain tavallisia esineitä tuvan keittiössä. Hän kävi kirjekursseja ja maalasi käsillä olevia tavaroita, laseja ja kuppeja, ja piti yhden näyttelyn purkutuomion saaneessa koulussa. 

Ihmiset ovat luonteeltaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuusluetteloihin; kirjaudutaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuus luetteloihin; kirjeisiin erilaisille viranomaisille, rauhansopimuksiin, ensimmäiset tatuoinnit olivat asetelmia.

Fanny oli kirjekurssien opettaja. Hänen akvarellit ovat läpikuultavan kirkkaita, suurin piirtein ääriviivattomia, maisemat ovat aurinkoisia, jopa onnellisia, puiden ja talojen varjot ovat heikosti lilaan vivahtavan koboltinsinisiä. Hänen taivaissaan on useimmiten paperin oma valkea väri ihmishahmo  

Kuka tämä ohjaajatar oli?

Hänen kohta satavuotias sisarensa elää yhä.

Entä Klingsorin? Taiteilijan nimeltä Klingsor?

Pitäisikö minun muistaa hänet? Klingsor?

Heidän elämänsä kietoutuivat tiiviisti yhteen. Klingsorin elämä ja teidän sisarenne elämä.

Taiteilija Klingsorin teemoina ovat elämä, elämäntavat ja taide, mutta miten käy elämän, jos se on sen tavoittelua, niin jääkö elämä elämättä? 

En osaa ilmaista tunteitani paremmin kuin toteamalla, että luin todennäköisesti vuoden parhaimpiin lukeutuvan kirjan.  Lindgrenin kirja on ohut, mutta luettavaa ja ymmärrettävää siinä on yllin kyllin. Jotain tällaista lukukokemusta odotan ja vaadin Tammen Keltaiselta kirjalta.

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja 

WSOY 2017. Arvostelukappale. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ja silti siinä kaikessa olisi virhe. Sillä suorat voivat olla samansuuntaiset ja kulkea lähellä tai etäällä toisistaan, mutta jos ne leikkaavat toisensa, ne tekevät sen vain kerran. Sitä tarkoittaa ikuisuus.

Marisha Rasi-Koskinen on tamperelainen kirjailija ja psykologi. Eksymisen ja unohtamisen kirja on hänen neljäs kaunokirjallinen teoksensa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta novellikokoelman Vaaleanpunainen meri, joka oli Runeberg-ehdokkaana. Romaani  Valheet  sai Tiiliskivi-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. 

Osasin odottaa hyvää kirjaa, joka ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla. Pidän kirjailijan tyylistä, sillä siinä sekoittuvat niin tajunnanvirta, maaginen realismi, kehyskertomukset sekä lukijan eksyttäminen. Kaikkea ei kerrota, jotain jää aukikin. Nautin tällaisesta kirjallisuudesta. Nykyhetken lisäksi on menneisyys. 

Pidän siitä, että Eksymisen ja unohtamisen kirja leikkii ajan käsitteellä, jonka se saa sen muuttamaan suuntaa. Tapahtumat vaikuttavat osittain erillisille. Julia on lähdössä huviretkelle isän ja äidin kanssa. Retkelle lähdetään aamuyön hämärissä. Päivästä toiseen ajetaan jonnekin ilman sen kummempaa päämäärää pitkin hiljaisia teitä, vältellen suuria kaupunkeja.  Eksymisen ja unohtamisen kirja kerää niin limittäisiä kuin lomittaisia muistoja ja leikittele vaihtuvilla kertojaäänillä. Niin menneisyydellä ja muistoilla on tarkoituksensa, joissa unohtaminen antaa joskus rauhan. Onko sanottu, että jokaisessa ihmisessä on kaikki tulevatkin kerrokset, jokaisella tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus silloinkin kun hän ei elänyt vanhaksi?

Jan on kiinnostuneempi numeroista kuin ihmisistä. Poikien vaellusretki muuttuu selviytymistaisteluksi erämaassa. Parin päivän teoriaopetuksen jälkeen heille annettiin kompassi ja kartta, yhdet kutakin ryhmää kohti. Matkapuhelimet kerättiin pois niiltä, joilla sellainen oli.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa kohtalot sekoittuvat toisiinsa, sillä  Julian ja Janin unet elävät Juliassa.

Julia lakkaa näkemästä unia. Talo imee itseensä hänen unensa kuin painava ja musta kivi veden pohjassa, sylkee tilalle omiaan. Joka yö todellisuuden palaset sekoittuvat ja tarjoilevat hänelle kuvia jotka ovat vain irrallisia kappaleita maailmasta sen sijaan että vain kertoisivat jotain, että antaisivat edes yhden vihjeen siitä mitä tapahtui. Ja kun hän herää yö yön jälkeen huutamaan, niin ne mitä hän näkee, ovat jonkun toisen unia. Talon jälkeen hän ei muista yhtä ainoaa oikeaa unta.

Kun Jan ensimmäisen kerran ymmärsi maailman ja sitä esittävien kuvien yhteyden, hän alkoi kerätä karttoja. Hän oli neljän tai vähän enemmän, ei kuitenkaan kuutta eikä se ollut tämä elämä tai edellinen.

Rasi-Koskinen kirjoittaa ihmisistä, jotka joutuvat tekemään valintoja muistamisen ja unohtamisen välillä selviytyäkseen. Joskus on helpompi ajelehtia ja unohtaa. Mukana on niin rankkaakin perhetarinaa, talousongelmia, pelättyjä puheluja, laskuja, bensavarkauksia, pieniä tekoja, jotka kasvavat lumipalloefektin tavalla, huolia ja ongelmia, jotka painavat kulkijaa.

Kun nykyhetki alkaa, se alkaa äkkiä ja varoittamatta, niin kuin jokin keskipisteen ja laitimmaisen kehän väliin äärimmilleen pingotettu kuminauha katkeaisi. Muistojen värit vaihtuvat, kaikki muuttuu selkeäksi. Aika asettuu tavanomaiseen juoksuunsa, maanantain jälkeen tulee tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja niin edelleen sunnuntaihin saakka.

Luen harvoin joka päivä eli teen osan blogiteksteistä ajastuksella. Saatan olla päiviäkin lukematta mitään, sillä lukeminen vaatii ymmärtämistä ja lukukokemus saa syventyä rauhassa. Nyt lukuaikaa siivitti niin sunnuntainen Lukurauhan päivä ja Ystävänpäivän lukumaraton. Lukeminen todella maistui nyt minulle.

Blogeissa toisaalla: Pieni kirjasto