Ann Cleeves Satamakatu

Ann Cleeves on brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa perinteisiä dekkareita. Häneltä on suomennettu neliosainen Shetlanti-sarja ja Satamakatu (Harbour Street 2014) on neljäs suomennettu Vera Stanhope –dekkari. Kirjan on suomentanut Annukka Kolehmainen.

Ann Cleeves rakentaa osan henkilöhahmoistaan perusteellisesti, mutta toisaalta jättää osan, varsinkin miespuoliset kesken. Tässä kirjassa esimerkiksi murhaajan kuvaus jää kovin niukaksi. Cleeves muodostaa kirjansa pohtiviksi. Niissä ei viljellä väkivaltaa tai sen kuvaamista toisin kuin edellisissä lukemissani Mons Kallentoftin dekkareissa, jotka ovat raakoja ja väkivaltaisia. Cleevestä ja Kallentoftia yhdistää nainen pääosassa. Cleevesillä Vera Stanhope, joka pitää viskistä ja Kallentoftilla Malin Fors, joka on ihastunut raakaan tequilaan. Kummallakin on vähän samantapainen pohtiva tutkimustyyli, mutta Kallentoft on lisännyt teoksiinsa rajun väkivallan.

Vera ei ollut koskaan arastellut ruumiinavauksia. Kuolleet eivät tehneet pahaa kenellekään: vain eläviä kannatti pelätä. …Vera mietti, oliko sairaalakin kärsinyt yöllä lumimyräkän aiheuttamista sähkökatkoista. Pöydällä makaava nainen ainakin näytti viluiselta. Paleltuneelta. Vera ei ollut mikään hempeilijä, mutta hänen olisi tehnyt mieli peitellä ruumis.

Pikkukaupunki Mardlen Satamakadun Majatalossa asuva Margaret Krukowski murhataan Metrossa matkalla Newcastlesta Mardleen. Juna joutuu pysähtymään joulun kynnyksellä ennen määränpäätä valtavan lumimyräkän takia. Kun ihmiset siirtyvät busseihin, murhatun kanssa samassa vaunussa matkustanut Jessie kirkaisee löytäessään ruumiin.  Hänen isänsä, Joe Ashworth, on Vera Stanhopen alainen ja läheinen työtoveri  ja muutenkin sympaattiseksi kuvattu ihminen. Toinen Veran alainen on Holly Lawson, jota Vera pitää ylipukeutuneena ja ylipirteänä pyrkyrinä.

Veralle soitettiin kesken kauppareissun, ja hän tunsi hilpeää helpotusta kännykän pirahtaessa taskussaan. Hän uskaltautui harvoin Newcastleen muissa kuin työasioissa, ja retki oli yhtä painajaista. Jouluostokset: laumoittain stressaantuneita ihmisiä järjetön pakokauhun kiilto silmissä. Kuin jänikset, joita Hector metsästi taskulampun avulla. Hector oli kuollut jo vuosikausia sitten, eikä Veralla ollut muita lahjojen tarpeessa olevia sukulaisia. Joulupäivänä hän menisi hippinaapureidensa luo päivälliselle ja kaikki vetäisivät kunnon kännit.

Krukowskilla tuntuu olevan salaisuuksia menneisyydessä, joista kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään. Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä naisten turvatalossa Turvasatamassa, joka sijaitsee vanhassa pappilassa muutaman kilometrin päässä sisämaahan päin. Onko talon asukkailla tai heidän omaisillaan jotain Krukowskia vastaa? Pian myös toinen samassa metrossa matkustanut – mahdollinen silminnäkijä – löytyy kuolleena. Joen ajatus kulkee hitaasti, mutta viimein hän  ymmärtää aatonaattona, kun Jessie on lähtenyt ystävineen metrolla Newcastleen ostoksille, että tämäkin saattaa olla vaarassa. Ja kun Jessie on unohtanut puhelimensa kotiin…

Samaan aikaan Vera etsityttää merkkejä 40 vuotta aiemmin kadonneesta henkilöstä. Lopulta Vera ja Joe keksivät omilla tahoillaan syyllisen.

Cleeves tuo kirjaan vain muutaman henkilön (alta 10) ja syyllinen tietenkin on joku näistä. Teos on liian läpinäkyvä, sillä keksin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana syyllisen. Myös kirjan loppuratkaisu on kuin kirjoitettu TV-sarjaan, ei siis kovinkaan todellisen tuntuinen.

Vera-romaaneihin perustuvan tv-sarjan 2 ensimmäistä tuotantokautta nähtiin Suomessa alkuvuodesta 2013. Sarja on kotimaassaan yltänyt jo 5. tuotantokauteensa. 4. tuotantokauden avausjakso on perustunut Satamakatu-romaaniin ja myös tämä jakso tullaan Suomessa näkemään huhti-toukokuussa 2015 esitettävissä jaksoissa. Satamakatu on hyvä, perinteinen dekkari, jonka lukee mielellään.

Ann Cleeves Satamakatu

Karisto 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Virginia Woolf Leskinainen ja papukaija

Tätä kirjaa on sanottu Woolfin ainoaksi lastenkirjaksi. Mikä lienee tämän sadun kohtalo kirjastossa lastenosastolla? Näen kirjan Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin ja Charles Dickensin Joululaulun kaltaisena kirjana. Viihtyvätkö lapset Pikku prinssin kanssa, avautuuko se heille? Pikku prinssin perusajatus on, että aikuiset rakastavat numeroita.

Kirjan on suomentanut Ville-Juhani Sutinen ja kuvittanut Mika Vaaranmaa.

Tapahtumien miljöönä on englantilainen maalaismiljöö, Spilsbyn kylä Yorkshiressa.  Tarinan keskiössä on leskirouva ja papukaija nimeltä James. Kampurajalkainen rouva Gage elää muutaman viikkoshillingin turvin, mutta saa eräänä päivänä kirjeen, jossa herrat Stagg ja Beetle kertovan rouva Gagen veljen menehtyneen. Herra Joseph Brand on jättänyt kolmetuhatta Englannin puntaa sisarelleen. Velipoika oli ollut hyvin kitsas elämänsä aikana eli hän ei ollut tuhlannut turhuuksiin kuten joulukortteihin.

Rouva Gage miltei kaatui takkaan, niin iloinen hän oli. Hän ei ollut tavannut veljeään vuosikausiin, ja koska Joseph ei ollut vastannut mitenkään joulukortteihin, joita rouva Gage oli lähettänyt joka vuosi, hän uskoi, että velipojan lapsuudesta saakka tiedossa ollut saituus oli saanut tämän vastahakoisesti tuhlaamaan edes yhtä penniä vastauskirjeen postimerkkiin.

Rouva Gage tekee velkaa ja lainaa matkarahaa kylän papilta matkatakseen Lewesiin. Ouse-joessa ei ollut silta, vaan se oli ylitettävä kahluupaikalta. Velipojan kortteerissa on jäljellä harmaa papukaija James. Staggin toimistolla odottaa kuitenkin pettymys, sillä rahoja ei ole ja asumuskin palaa poroksi. Velipoika oli jutellut Jamesille, ja pitänyt sitä ymmärrykseltään ajattelevana olentona. Huolien ja murheiden keskellä rouva Gage on hyvin surullinen, mutta James osaa olla avuksi.

Tämä pieni, nopealukuinen ja opettavainen satu sivuaa monia Woolfin kirjoista tuttuja teemoja ja paikkoja.

Sanotaan, että Rodmellissa vieraillessaan saattaa yhä nähdä viisikymmentä vuotta sitten palaneen talon rauniot. Keskiyöllä vierailija voi kuulla papukaijan naputtavan nokallaan tiililattiaa, ja toiset taas kertovat nähneensä vanhan naisen istuvan siellä valkoinen esiliina yllään. Saduissa on yleensä onnellinen loppu ja niin tässäkin..

Virginia Woolf Leskinainen ja papukaija

Savukeidas (Kameli). Kustantajalta. Kiitoksin.

Sara Blædel Hyvästit vapaudelle

Alkuperäisteos Aldrig mere fri on Sara Blædelin kolmas Louise Rick -dekkari. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen. Teos on jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013) ja Vain yksi elämä (2014). Olen lukenut aiemmin Sara Blædelin kirjan Vain yksi elämä.

Viihdyn skandinaavisten naisdekkaristien seurassa. Pidän ehkä eniten ruotsalaisista, kuten Anna Janssonista, Marianne Cedervallista, Camilla Läckbergistä. Etenkin Jansson ammentaa kirjoihinsa Gotlannin historiaa ja mytologiaa. Olen lukenut vähemmän tanskalaisia, mutta he tuntuvat käyttävän enemmän yhteiskunnallisia elementtejä, nyky-yhteiskunnan ongelmia sekä monikulttuurisen maan ilmiöitä. Blædel käsitteli viime keväänä mahanmuuttajia ja niin nytkin, mutta nyt ehkä perinteisimmin dekkarimaisin ottein.

Luin äskettäin kaksi Mons Kallentoftin dekkaria, joista kumpikin liikkui ihmiskaupan tunnelmissa aivan kuten Blædel nyt. Vain yksi elämä käsitteli enemmän yksilön integroitumista uuteen kotimaahan ja konflikteja tanskalaisen elämänmenon ja maahanmuuttajan oman kulttuurisen taustan kohdatessa. Sen sijaan Hyvästit vapaudelle pureutuu prostituutioon, itärikollisuuteen ja Euroopan ihmiskaupan lonkeroiden ulottumiseen tanskalaiseen lintukotoon.

Rikospaikkatutkijat alkavat selvittää kylmäveristä surmaa sunnuntaiyönä, kun aamu on valkenemassa maanantaiksi huhtikuisessa Vesterbron yössä Kööpenhaminassa. Kadulta löytyy prostituoitu, jonka kaula on viilletty auki. Rikostutkija Louise Rick on tapahtumapaikalla, kun hänen ystävänsä Camilla Lind soittaa järkyttyneenä, että hänen poikansa Markus on löytänyt kaverinsa kanssa koulumatkallaan hylätyn vastasyntyneen. Tutkimusten edetessä lukijaa huomaa olevansa keskellä rikosvyyhteä, jossa ihmishengellä ei ole arvoa. Camilla on toimittaja ja tekee työtä omalla tahollaan, ja hänen hahmonsa oli myös mukana edellisessä kirjassa. Louisen ja Kim Rasmussenin kuvio oli edellisessä kirjassa enemmän esillä työparina, ja nyt he elävät etäsuhteessa.

He olivat olleet siinä tutkinnassa työpari, ja Louise oli ihastunut sen verran että oli antanut houkutella itsensä nauttimaan maalaisidyllistä ja merimelonnasta. Sen jälkeen he olivat retkeilleet yhdessä Ruotsin Växjössä ja meloneet sen järvillä ja joilla. Sienestäneet, kokanneet leirinuotiolla ja rakastelleet taivasalla.

Kirjan keskiössä on rikospaikkatutkijat, toimittaja Camilla sekä pappi Henrik Holm ja hänen poikansa Joonas, joka on Camillan pojan, Markuksen kaveri. Toimittajan näkökulma laajentaa tarinaa mielenkiintoisesti. Mikä on Henrik Holmin rooli ja osuus? Henrik Holm työskenteli aikoinaan vaimonsa Alicen kanssa pakolaisleirillä Bosniassa. Alice kuoli perinnölliseen verisairauteen Joonaksen ollessa nelivuotias. Stenhøjn kirkon eteisestä löytyy vastasyntynyt vauva. Miksi joku tuo vauvan kirkkoon? Tapahtuuko niin vastaisuudessakin? Miksi kirkosta haetaan työpaikkaa? Camilla menettää turhan takia tuttunsa ja kokee sen menetyksen omilla harteillaan, syyllisyyden taakkana.

Hyvästit vapaudelle kuljettaa tarinan mielenkiintoisesti. Kirjan keskivaiheilla tarina pyörii hieman paikallaan, mutta vauhti kiihtyy jälleen loppua kohden. Juonen kulku on ehkä yllättävä, mutta mahdollinen muutaman kerran. Kirjan yhteiskunnallinen ote on mielenkiintoinen. En juuri lue kotimaisia dekkareita, joten en tiedä, miten tyypillinen tämä aihe on meillä. Pidän Blædelin tyylistä kirjoittaa dekkareita. Toivottavasti saamme jatkoa.


Sara Blædel Hyvästit vapaudelle
Karisto 2015. Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Linda Peltola Kevätihmisen puutarhakirja – Kukkaisunelmia kotona ja puutarhassa

Mistä on kevätpuutarha tehty?

Orvokeista Tulppaaneista

Pinkeistä lemmikeistä

Rakkaudesta Hetkistä

Pajunkissoista pehmeistä

Vihreistä lehdistä Luontoretkistä

Linnuista ja lauluista

Niistä on kevätpuutarha tehty!

Jos alkuun mietitään, minkälaisista puutarhakirjoista minä pidän. Olen hieman kranttu ja laajan kasvikirjaston omaava.  En tiedä edes oikein, missä kasvikirjani vaihettuvat puutarhakirjoihin, sillä rajavyöhyke on niin teennäinen. Helpommin on määritelty että arvostan enemmän lajikuvia kuin terälehtien makroja. Eli kuvien informatiivisuus kiehtoo minua. Luen melko vähän puutarhalehtiä.  En ole kovinkaan kiinnostunut muiden puutarhoista ellei lähdetä englantilaisiin, historiallisiin puutarhoihin ja niissä onkin yhtymä jo kirjallisuuteen. Viime syksynä yllätin kustantajani sieniretken yhteydessä avaamalla puutarhani ovet sallien jopa kuvauksen. Eli poikkeus vahvisti tässäkin säännön.

Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että pidän joko tiedollisista puutarhakirjoista tai sitten heitän vapaalle ja nautin kuvista. Kevätihmisen puutarhakirja ihastuttaa kuvituksellaan kannesta lähtien. Tämä kirja ilahduttaa jo ulkoisella olemuksellaan ennen kuin on edes tutustunut sen sisältöön. Selasin kevään puutarhakirjoja ja kiinnostuin ainoastaan tästä, sillä todellisuudessa minulla on yllin kyllin kasvikirjoja.

Ihastuin viime keväänä Hannu Sarenströmin kirjaan Lundens skugga, mutta kun sitä ei käännetä suomeksi, niin nautitaan tästä. Jaksan yhä uudelleen ihastella tuota kirjaa.

Linda Peltolan Kevätihmisen puutarhakirja jakautuu viiteen osioon ja niissä käsitellään seuraavia aihepiirejä:

Talvea taittamaan kertoo Satumaisesta keväästä, Askartele oma puutarhakirja, Vihreä huone, Pääsiäispöytään, Teekutsut kasvihuoneessa, Kasvata omat kesäkukat ja Kuun vaikutus kevättöihin.

Blogeista ei ole pitkä matka omaan puutarhakirjaan. Idea on hyvä, sillä siihen voi tallettaa omia, kauniita kuvia. Blogikuvista saa ihanan kalenterin. Jo pelkkä blogi saa ideoita tästä kauniista kirjasta.

Luodaan kevätpuutarha osiossa on Piha täynnä elämyksiä, Kevätperennat, Kukkivat puut, Keväiset pensaat, Pihametsän kevät ja Lumoavat vuokot. Jouluruusu on etuoikeutettu kevätpuutarhan laji. Kukkivat puut ihastuttavat tässä kappaleessa.

Pihametsä on kaunis sana. Tuo on erinomainen sana haja-asutusalueen ja maaseudun puutarhojen isoille pihoille. Yhtä paljon minua ihastuttaa pihani imikkä tai pystykiurunkannus kuin krookukset. 

Kukkasipuliparatiisissa käsitellään Sipulikukat, kevääntuojat, Pienet kevätsipulit ja –mukulat, Narsissit, nuo ilontuojat, Nuokkuvat pikarililjat, Tulppaanit ja Laukat.

Tämän kappaleen olisin toivonut jopa laajemmaksi, mutta katselukirjan idea olisi silloin särkynyt. Tätä lukee varmasti omassa puutarhassa taukohetkinä, joten ei uuvuteta lukijaa enää liiallisella tiedolla.

Hyötytarhan kevät antaa Iloa kasvihuoneesta, Pienen potagerin, Ruusupapumajan, Punotaan pajukaukalo ja tehdään Kuusenkerkkäsiirappia.

Pelkät kukat riittävät harvoin. Omaa satoa halutaan jossain määrin, omia puhtaita yrttejä. Yrtit kuluvat puutarhaan.

Lopuksi Tunnelmoidaan & nautitaan: Villa Sini – puutarhurin leikkimökki, Sinkkikannuvalaisin, Juhlitaan kesää, Kevään teko alkaa syksyllä. Odotamme kiihkeästi aina kevättä, mutta muistammeko, että sen pohja luodaan syksyllä.

Minusta oli varsin hämmentävää huomata blogeissa, että elokuun viimeisenä päivänä hyvästeltiin puutarha ja 1.9.  laitettiin päivitys syksyn alkamisesta. Kuitenkin monien puiden ja pensaiden syksyinen hehku oli vasta syntymässä! Minun syksyyni kuuluvat syysvärit.

Kirja on painettu kiiltävälle, vaaleanvihreälle paperille. Ulkoasu on jopa ylellinen ja kuvat tarpeeksi informatiivisia. Kirjan fonttikoko olisi saanut yhtä suurempi tekstiosuuksissa.  Mieleeni ei tulisi luopua tästä kirjasta.  Suosittelen tätä kyläkirjaksi ja lahjaksi.

Linda Peltola Kevätihmisen puutarhakirja – Kukkaisunelmia kotona ja puutarhassa

Docendo 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan voit tilata kustantajan verkkokaupasta täältä. 

Enrique Moriel Ajattoman kaupungin varjot

Ajattoman kaupungin varjot -kirjasta on moneksi, sillä sitä voidaan tarjota vampyyritarinana, jännärinä tai historiallisena seikkailuna. Ei ole väärin sanoa kirjaa vampyyritarinaksi, ja silti se on väärin tätä kirjaa kohtaan, sillä tänä vampyyritarinoiden kulta-aikana tämä kirja on todellinen pettymys nuorisofantasian lukijalle. Vampyyrit ovat tässä vuosisataisia kulkijoita, menneen välittäjiä. Takakansi antaa viitteen hyvästä lukuromaanista, ja taas termi josta en pidä ja silti käytän. Jos haet historian havinaa, niin olet hyvässä seurassa tämän kanssa. Kirjan takakansi viittaa Tuulen varjoon ja Meren katedraaliin, joista jälkimmäinen vie motivaation tarttua kirjaan ja ensin mainittu lupaa lukuelämystä. Valitsepa tässä sitten totuus.

Tulen määrättömien vuosien takaa, hautautuneista kaupungeista, minulle puhuvilta hautausmailta, unohdetuista lauluista. Tulen lavean ajan takaa. Siksi en ole sama, niin kuin kaupunkini ei ole koskaan sama, ja siksi en voi antaa tarinoilleni nimeä.

Kirjan miljöönä on vanha ja nykyaikainen Barcelona. Ajattoman kaupungin varjot kulkee kahdessa ajassa katolinen usko kintereillään. En tiedä, millä nimellä kutsuisin päähenkilöä. Käytän hänestä nimeä Iätön ja toisesta nimeä Toinen. Tämä Toinen kintereillään Iätön kulkee vuosisadasta toiseen. Elämänkulussa Iättömän norminimet vaihtuvat, ammatit sen mukaan, eletty elämä on joskus taakka. Ravinnonsaanti vie yön pimeyteen ja vaaraan. Vanhentumatta säilyminen ei ole sekään helppoa, kun uusi kirkkoherra huomioi nuoren avustajan. Kirjojeni mukaan olet ollut täällä kohta viisitoista vuotta, joten sinun pitäisi olla paljon vanhempi, hän sanoi. – Minkä ikäinen sinä oikein olet? Tietäminenkin voi olla painolasti, kun on osattava asettaa sanansa aikalaistiedon mukaiseksi sulautuakseen muihin.
Iätön osaisi kertoa tarinoita, joista hänen on vaiettava kuten Barcelonan pyövelille Nicomedes Méndezille. Kerran istuin iltaa eräässä Rondan kahvilassa ja kerroin entisaikojen teloituksista, joista taidokkaimmissa tuomitun ruumiinjäsenet näyttävät nipsaistun irti hohtimilla. Silloin pyöveli lähestyi ja pyysi lupaa istuutua seuraan. Nicomedes Méndez oli lumoutunut kuulemastaan. Hän katsoi silmiin ja suorastaan ahmi sanojani. Hän aavisti, että kauhukertomuksissani oli jotakin ainutlaatuista. ”Ihan kuin olisitte nähnyt kaiken omin silmin”, hän tokaisi.,,, Niin, ette tietenkään… Ettehän te ole voi olla neljääkymmentä vanhempi… Mutta osaatte puhua niin uskottavasti, että tuntuu kuin olisitte ollut tapahtumapaikalla.

Keskiaikaisessa Barcelonassa eräs ilotyttö saa porttolan sängyssä lapsen, joka on jo syntyessään aikuisen miehen näköinen. Jo lapsena hän on joutua noidan lapsena, paholaisen penikkana äitinsä rinnalla roviolle, mutta lapsena hänen henkensä säästetään. Iätön elää vuosisadasta toiseen, näkee sukupolven syntyvän ja kuolevan toinen toisensa jälkeen. Hän elää Barcelonan historian merkittävimmät tapahtumat, kokee inkvisition hirmuteot, näkee kaupungin luiden päälle rakennetut kerrostumat ja kuulee Ramblan varjoisien kujien tarinat.

Olin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. En tiennyt ikääni, mutta äitini oli laskenut sen kuunkierroista tietämättä, että minä tunsin kuunkierrot häntä paremmin. Äitini ei myöskään tiennyt, että veri ja pimeys vetivät minua puoleensa: hänen seurassaan minä söin vain talon leipää ja kasviksia, mutta niistä minä en saanut voimaa enkä elämänhalua. Todellisen elämän minä löysin yöllä, teuraskarjasta tippuvan veren keskellä.

 Nykypäivän Barcelonasta löytyy ruumis omituisine jälkineen. Asianajaja Marcos Solana ja hänen nuori apulaisensa Marta Vives kiinnostuvat tapauksesta. Tutkinnan edetessä paljastuu, että surmatyön taustalla on pahoja voimia, jotka ovat kytköksissä Martan selvittämättömiin sukujuuriin. Marta joutuu mukaan jännittävään seikkailuun ja kohtaa arvoituksellisen, Iättömän.

Ihmiset syntyivät esi-isiensä haudoille odottamaan omaa vuoroaan tulla esi-isäksi ja lempivät hautausmaiden liepeillä tietäen saavuttavansa vain suuremmat hautausmaat.

Ei tässä elämässä ole mitään mieltä, kirkkoherra mumisi ojennellessaan käsiään kohti nuotion lämpöä. – Vaihdamme täällä vain vuoroa ja mitä varten?

Ajattoman kaupungin varjot käy hyvän ja pahan välistä taistelua. Kirjan keskiössä on Barcelona ja ajan kulku. Se kertoo unohtuneista ihmisistä: prostituoiduista, pyöveleistä, mierolaisista, kerjäläisistä. Lukijaa kutsuvat bordellit, katedraalit, hautausmaat, varjoisat kujat ja kaupungin tuntemattomat sokkelot. Barcelona ja sen historia kutsuvat mukaansa, sillä Barcelona elää myyteistä. Barcelonan vanhat talot on kyllästetty vainajien muistolla ja salaisuuksilla sekä silmillä, jotka tarkkailevat meitä. Jokin tässä rönsyilevässä ja juonettomassa tarinoiden jatkumossa viehätti ja kosketti minua kovasti.


Enrique Moriel on barcelonalaisen kirjailijan Francisco González Ledesman salanimi.

Moriel, Enrique: Ajattoman kaupungin varjot (La ciudad sin tiempo, 2007).
Suomentanut Satu Ekman. Bazar, 2010. Kotikirjasto.

Ajattoman kaupungin varjot on osa Espanja & Portugali -lukuhaastettani.

Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

Olen miettinyt omaa viehtymystäni Haahtelan teksteihin. Varmasti yksi on kieli ja toisena elementti, joka ei kuitenkaan ole läsnä tässä kirjassa, Haahtela on hyvin eurooppalainen kirjailija, hän sijoittaa teokset usein johonkin toiseen maahan kuin Suomeen joko osittain tai kokonaan. Pidän siitä, että avataan ovet maailmalle, otetaan etäisyyttä. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä sekä Traumbachista. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini.


Lilian ja Klaus Manner ovat menestyvä pariskunta, joka palaa häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. He ajavat Kirkkonummen suuntaan, kohti merenrantaa, kohti uutta hulppeaa merenrantataloa. Lukijalle välittyy kuva, että kaikki on päällisin puolin enemmän kuin mukavasti. Ajankuvana on 1970-luvun alku. Itse asiassa vuosi on 1972, sillä Münchenin olympialaiset ovat alkamassa. Mies työskentelee arkkitehtinä Helsingissä ja nainen kääntää kotona.

Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa ulos kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.

Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?

Mannerten naapurina on boheemia elämää viettävä pariskunta, joka on myös äskettäin muuttanut taloonsa. Pariskunnat tutustuvat ja tapailevat. Jimi ja Emma ovat erilaisia. Lilianin ja Klausin idyllissä on kuitenkin säröjä. Klaus näkee vaimonsa kaupungissa, kun tämän pitäisi olla kotona. Italiassa vaimo livisti toisen nukkuessa. Emma ja Lilian kohtaavat yhdessä syviä salaisuuksia. Menneisyys palautuu muistoista. Kirjan tunnelma on vahva ja arvoituksellinen ja sen kuvaukset aistillisia: valo ja varjon läsnäolo, rantaan huuhtoutuneet simpukat, unissa Firenzen kultaiset kupolit, mullan tuoksu, puutarhakeinun vaimea kitinä, sateen jälkeinen hiljaisuus, ikkunan pielessä lepäävä kehrääjä…


Emma nukkuu. Hänen hiuksensa ovat silmillä ja hengitys kevyttä kuin lapsella. Huone on äänetön ja kuuma, ikkunat itään. Sen siniset seinät. Aamun valo heijastuu tunkkaiselle kokolattiamatolle ja peittää vuosien jäljet, viinitahrat ja savukkeiden polttamat reiät. Lilian on hereillä ja kuuntelee. Hiljaisuus. Pölyä kaikkialla, valojuovia. Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella.

Lilian ja Emma

Varjelkaa toisianne.

Vaalikaa haurautta. 

Tukekaa voimaa

Puolen välin jälkeen on hetken liian salaista. Tämä unenomaisuus ja arvoituksellisuus häiritsee. Mainitsen usein Fuentesin Inezin, koska se on hyvä esimerkki rakkaustarinasta, varsin aikuinen mies on kirjoittanut sen. Inez on selkeää kieltä, niukalti sivuja ja lukijalla elämää suurempi tarina. Se on upeimpia lukemiani kirjoja, sielun kirja.


Naiset katsovat vastavaloon on saanut säröääniä, ”ei niin täydellistä kuin aiemmin luetut”, en kaikkea ymmärtänyt, mutta kaunista oli”. Minulle pelkkä kauneus ei riitä, jos en ymmärrä. Siksi teos ei yllä aivan ylimpiin suosikkeihini, vaikka kirja on tekijän vahvaa tuotantoa.

Kirjan loppu on hallittu ja ajankuva vaihtunut toiseksi, illuusio on särkynyt tai muuttunut toiseksi. Jälkimmäisessä ajankuvassa on siis vuosia välissä. Illuusio ei kestä, sillä elämässä on säröjä. Elämä on harvoin unelmista tehty. En kirjoita lopusta enempää. mutta pidän siitä. En tiedä, mistä johtuu, mutta tunne halua tarttua seuraavaksi Scott Fizgeraldin kirjaan Yö on hellä.


Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon

2001. Kotikirjasto


Kirja on luettu monissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi

Luettua elämää

Joel Haahtela Traumbach

Vaikka tiedämme hyvin, että kattotiilet irtoavat, koneiden osat väsyvät, metalli luovuttaa voimansa pois ja lopulta pettää, emme kuitenkaan osaa ennustaa tarkkaa ajankohtaa, jolloin tämä vihonviimeinen pettäminen tapahtuu. Joten ja koska sattuma on selittämätön, ja siksi mystinen, se on samasta syystä myös kaiken mystisen vastakohta. Me emme kuitenkaan voi jatkuvasti olla varpaillamme, että asiat ovat tapahtumaisillaan, kattotiili luisumassa, jarruneste alittamassa kriittisen rajapinnan. ... Mutta kuinka mukavaa olisikaan uskoa, että elämässä olisi hieman johdatusta ja joku joka katselisi päälle!

Jälleen minulla on vuorossa Haahtelan kirja. Olen kirjoittanut jo aiemmin Katoamispisteestä, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, Elenasta, Lumipäiväkirjasta ja Perhostenkerääjästä. Tarkoitukseni on tuoda kaikki lukemani Haahtelat blogiini. Haahtela on mieluista luettavaa, viihdyn hänen kirjojen seurassa. Hänen kielensä vangitsee, haluaisin säilöä niin monet sitaatit itseeni.


Haahtelan kirjoissa toistuvat usein samat teemat eli ihminen etsii jotain kadottamaansa, kulkee menneisyyden perässä. Hänessä on jotain samaa kuin Patrick Modianossa. Olen kuullut tästä kirjasta kirjailijan haastattelun, joten se avasi lisää näkökulmia teokseen.




Traumbach on pienoisromaani, joka sijoittuu Itä-Saksaan, Berliinin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan. Haahtelan kirjan päähenkilö on nuori, Frankfurter Allgemeinen reportteri. Usein Haahtelan päähenkilö on ollut iäkkäämpi kertoja. Tarinaa kuljettaa miltei kaikkitietävä, hieman jaaritteleva, mutta suojeleva kertoja. Kirja on omistettu viattomille ja viallisille, ja luulen että tuohon kiteytyy jotain olennaista, mikä koskettaa meitä kaikkia.

Mutta ehkä onkin kahdenlaista surua. On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jochenilla on osoite Johannes-Dick-Strasse 13 ja tehtävänä löytää Traumbach-niminen mies, jota hänen pitäisi haastatella. Nuori mies saapuu ennestään hänelle tuntemattomaan kaupunkiin, aistii sen eloa ja ihmisiä nuoren ihmisen impulsiivisella herkkyydellä. Taloja on jäänyt tyhjilleen, joten niillä lienee oma symboliikka varjomaailman tavoin.

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Jochenin tehtävä on haasteellinen, koska tämä salaperäinen Traumbach tuntuu olevan aina askeleen edellä, hän on miltei saavutettavissa, mutta katoaa, ei yövy kotonaan, häntä ei tavoita puhelimella. Jochen rakastuu Traumbachin sihteeriin ja tämäkin tuntemus kuvataan tarkoin. Traumbachissa on myös ajalla oma merkityksensä, sen keston muuttumisessa, hetken pituuden venyttämistä. Ajalla on tapana venyä tai tiivistyä tarpeen mukaan ja joskus lyhytkin hetki voi tuntua elämän mittaiselta, kaapata syliinsä koko maailmankaikkeuden, tai toisaalta: levähtää lattialle kuin kasa lasikuulia.

Traumbachissa on kepeyttä, kielellä leikittelyä. Ihminen kerää elämänpölyä itseensä matkansa varrella. Ihminen ei ole vapaa tahdoltaan, hän on menneisyytensä vanki ja muiden ihmisten toiveita huomioiva. Kirjan lopussa lukija joutuu kisaamaan todellisuudesta, mikä meissä on todellista ja mikä heijastumaa? Tämän eteen joutuu myös Jochen. Kirjalla on hieno arvoituksellinen loppu, toden ja epätoden rajamailla, illuusioiden kehässä ja mielen maisemassa. Haahtela taituroi trapetsilla tarjoten kulisseja ja perspektiivejä lukijalle. Pidin kovasti Traumbachista, mutta yhden varauksen haluan tehdä eli älä aloita tällä kirjalla matkaa kirjailijan tuotantoon. En tiedä, miksi sanon näin, mutta tämä hieno kirja tarvitsee elämänpölyä, kirjailijan kanssa kuljettua matkaa.

Joel Haahtela Traumbach
Otava 2013. Kotikirjasto.


Haahtelan Traumbach on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

P.S. Rakastan kirjoja

Kirjoihin kadonnut

Mari A:n kirjablogi

Pääsiäinen Tunnistatko nimestä?

Puolisoni tiedusteli, jos haluan kirjan nimeltä Pääsiäinen? Yleensä osaan yhdistää kirjan tekijään, etenkin jos kyseessä on lempikirjailijani. Ehkä siitäkin syystä, että olen olettanut omistavani koko kirjailijan tuotannon suomeksi.

Viime kesänä Blogistanian kirjamaratonilla havahduin Hessen Kulkijaan. Löysin sen juuri ennen lukemisen aloittamista, joten lukusuunnitelmani menivät uusiksi. Minusta se oli huono vitsi, sillä omistan kirjailijan tuotantoa ruotsiksi ja englanniksi, kun suomeksi oleva tuotanto ei ole riittänyt. Jouduin täydentämään myös Simone de Beauvoirin tuotantoa kirjalla Onko Sade poltettava? Havaitsin myös, että Toinen sukupuoli on ilmestynyt laajempana painoksensa ja kaksiosaisena. Ärsyynnyin puuttumisista, kun kuitenkin omistan Letters to Sartre ja Letters of Jean-Paul Sartre to Simone de Beauvoir. Pääsiäinen on ilmestynyt Kirjayhtymän kustantamana. Onko tällä Kirjayhtymän sarjalla jokin oma nimi? Valkoinen kansi ja mustat isot pölkkykirjaimet.






Nyt oli siis Merete Mazzarellan vuoro yllättää. Olen todennut blogissani omistavani kirjailijan tuotannon suomeksi, mutta niin vain kokoelmani täydentyi eilen. Olisin ymmärtänyt, jos minulta olisi puuttunut joko Fredrika Charlotta o.s. Tengström kansallisrunoilijan vaimo tai Ei kaipuuta, ei surua Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä. Eivät ne puutu, mutta niiden ohituksen olisin hyväksynyt.


Pääsiäinen on Merete Mazzarellan fiktiivinen teos, jonka päähenkilö on keski-ikäinen Birgitta. Kirjan miljöö on perniöläinen villa ja tapahtumien aikana on 1980-luku, josta takaumat vievät lapsuuteen asti. Pääsiäinen on tarkka psykologinen romaani, jossa kertoja käy monologia itsensä kanssa. Kirjassa tutut teemat ovat taas esillä, sillä Mazzarella tekee kirjassa suomenruotsalaisen elämäntavan analyysiä, tutkii keski-ikäisen naisen mielen maisemaa, ihmisen identiteettiä, parisuhdetta, perhe-elämää, muistoja ja punnitsee elämässä tehtyjä valintoja.

Kerran monta vuotta sitten Birgitta oli kuullut kerrottavan pariskunnasta, joka jonkin riidan jälkeen oli lakannut kokonaan puhumasta toisilleen ja pysynyt itsepintaisesti hiljaa kaksikymmentä yhteistä vuotta, kunnes kuolema heidät lopulta erotti. Toisinaan hän oli ajatellut, että heistä jompikumpi tai ehkä molemmatkin olivat varmaan usein halunneet rikkoa hiljaisuuden, mutta se oli varmasti käynyt päivä päivältä mahdottomammaksi katkeruuden ja kaunan ja loukatun turhamaisuuden piikkisen pensasaidan vähitellen kasvaessa yhä korkeammaksi. Eihän sitä voi yhtäkkiä sanoa: ”Ojentaisitko voita?”

Birgitta palaa lapsuutensa ympäristöön. Hän vetäytyy pääsiäispyhiksi lapsuudenaikaiseen vanhempiensa kesähuvilaan omaan rauhaan Martinan ja Niklaksen sekä Henrikin ollessa omilla teillään. Täällä hän vietti lapsuutensa kesät sisarensa Hannan kanssa, kun kaupunkiasunnon suursiivouksen jälkeen muutettiin maalle. Koti antoi hänelle suojatun elämän, perhetytön arjen, vaikka samalla se ahdisti ja suojasi, niin antoiko se myös elämän voimavarat? Heti alussa hän törmää taksinkuljettajaan, jonka tunnista lapsuutensa leikkikaveriksi Hämäläisen Olliksi, joka on tavannut viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten.

Minkälaista on olla keskellä esitystä oman elämänsä roolissa ja huomata, että aikaa ei olekaan enää paljoa jäljellä?

Entä Henrik? Oli helppo sanoa, ettei hänen olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin Henrikin kanssa. ”Jospa minulla vain olisi kaksikymmenvuotiaana ollut se varmuus, joka minulla nyt kaikesta huolimatta on”, hän oli kerran huokaissut Jean-Christophelle, ja Jean-Christophe oli vastannut: ”Se on samaa kuin toivoisi eläneensä keskiajalla – mutta konekiväärillä varustettuna.”

Birgitta oli pelännyt paluuta Ridakseen, hän ei ollut kieltänyt menneisyyden merkitystä, mutta hän oli pelännyt sen musertavaa voimaa, että se olisi nielaissut hänet.

Birgitta kokee paluunsa Ridakseen eheyttävänä, kahden vuorokauden aikana hän oli aistinut menneisyyden ympärillään hyvin konkreettisena, elänyt sen kanssa ja kenties myös elänyt sen läpi.

Miten hienosti Mazzarella kiteyttää elämän tuskan ja juuret, jotka toinen säilyttää ja toinen katkaisee? Aikuisen – tai keski-ikäisen? – ihmisen menneisyys muistuttaa ympäristölle näkymättömiä juuria, joista ihminen itsekään tuskin on tietoinen mutta jotka silti elävät omaa salaperäistä elämäänsä syvällä maan alla. Nuo juuret sitovat ja ohjaavat eikä niitä käy katkaiseminen.

Mazzarella tarkastelee aihettaan rehellisesti, ironisesti ja silti niin elämänläheisesti. Pidän Mazzarellan tavasta kirjoittaa, miten hän käsittelee ihmisen identiteettiä ja sitä määritteleviä tekijöitä. Pääsiäisellä on oma merkityksensä tässä kirjassa. Päähenkilö vetäytyy sisäiseen retriittiin lapsuutensa maisemiin, hän tekee elämästään tilintekoa muistojensa avulla.


Merete Mazzarella Pääsiäinen
Kirjan on suomentanut Kaarina Ripatti.
Kirjayhtymä 1983. Kotikirjasto.

Richard Yates Revolutionary Road

Richard Yatesin Revolutionary Road ilmestyi Otavan kirjastossa vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Markku Päkkilä. Kirjasta on tehty elokuva, ja se on oikeastaan hyvin oleellinen maininta tämän kirjan kohdalla, koska Sam Mendesin ohjaaman elokuvan valmistumisvuosi on 2008. Sen pääosissa ovat Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio. Elokuva on varsin kelvollista katsottavaa. Minun piti kirjoittaa kirjasta, mutta miksi aloitan elokuvasta? Saanko sanoa vielä jotain elokuvasta? En ole nähnyt elokuvan pääosan esittäjää muussa roolissa. Niin, en ole nähnyt tiettyä elokuvaa, ja se ei edes kiinnosta minua. Tämän elokuvan perusteella en ymmärrä näyttelijän suosiota, sillä en nähnyt minkäänlaista charmia hänessä.

Revolutionary Road -kirjan tausta on hyvin mielenkiintoinen, koska se on Richard Yatesin esikoisteos. Alkuperäisteos Revolutionary Road ilmestyi vuonna 1961. Kirja saavutti vasta elokuvan myötä sen ansaitseman laajemman huomion. Yatesin tuotannosta on sanottu, että hänen muut teokset jäivät esikoisteoksen varjoon. En oikeastaan ihmettele kirjan ilmestymistä Sinisessä kirjastossa, sillä se vastaa minunkin makua jopa enemmän kuin Keltainen. Keltaisessa on niin paljon menneisyyden painolastia Nobel-kirjailijoiden takia. Otavan sarja elää enemmän tässä ajassa. Mieluummin luen Carol Shieldsia ja Ian McEwania kuin Elias Canettia.


Revolutionary Roadin voidaan sanoa kokeneen hieman saman kohtalon kuin John Williamsin kirjoittaman Stoner, tosin sen uudelleen tuleminen ei perustunut elokuvaan. Vanha kirja voi saada huomion siis vuosikymmentenkin jälkeen. Vaikka kirjan maailmanlaajuinen levinneisyys on näin myöhäistä, niin Yatesin tuotanto on ollut aina arvostettua amerikkalaista kaunokirjallisuutta. Kirjan lopussa on kirjailija Richard Fordin jälkisanat.


Revolutionary Road kuvaa keskiluokan ahdistusta 1950-luvun Amerikassa. Frank ja April Wheeler ovat miltei kolmekymppisiä, rakastuneita ja elävät tavanomaista esikaupunkielämää kahden lapsensa kanssa vuonna 1955 Länsi-Connecticutissa. Heillä oli unelmia, millainen elämästä piti tulla. Elämässä piti olla mahdollisuuksia. Frank oli tavallinen konttoristi ja April oli haudannut haaveet näyttelijättären urasta. Elämä oli lapsiperheen tavallista arkea ja tuttavien tapaamista.

Se vaivasi häntä vielä aamullakin, kun hän kulautti aamukahvinsa ja peruutti pihalta kuhmuisella vanhalla Fordilla, jolla hän ajoi asemalle. Aamujunassa matkalla töihin yhtenä junan nuorimmista ja terveimmistä matkustajista hän istui kuin mies, joka on tuomittu hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan. Hän tunsi tulleensa keski-ikäiseksi.

Parisuhde on vinksallaan kirjan alusta lähtien. Wheelerien unelmana on muutto Pariisiin. Unelmalla ei ollut realistisia tavoitteita. Frank olisi ollut ja April olisi tehnyt töitä. Mitä Frank olisi ollut? Tuo jäi minulle hämäräksi. Olisiko Frank istuskellut Seinen rantakahviloissa ja ajatellut suuria? Elämässä olisi toki ollut totisesti jännitystä kun kuukausi kuukaudelta olisi hermoiltu, jatkuuko lapsiluvun kasvu vai ei? Unelmissakin pitäisi olla jokin juju. Miten kotiäiti muuttuu perheen elättäjäksi? Ja miten pieneen unelmat voi kaatuakin? Alussa mainittava näytelmäharjoitus Kivettynyt metsä on minulle tuntematon, joten en tiedä sen mahdollista liittymää tai merkityksellisyyttä Yatesin teokseen.

Revolutionary Hillin asuinaluetta ei ollut suunniteltu tragedian näyttämöksi. Edes öisin alueella ei näkynyt synkkiä varjoja eikä kolkkoja siluetteja ikään kuin niin olisi ollut tarkoituskin. Se oli yhtä järkähtämättömän pirteää valkoisten ja pastellinväristen talojen lelumaata, jossa verhottomien ikkunoiden kirkas loiste iski elottomasti silmää vihreiden ja keltaisten lehtien läikkeen läpi.

Yates kirjoittaa realistisesti, mustan huumorin sävyttämänä. Hän sivaltaa parisuhteen karikkoja ja unelmia terävästi. Revolutionary Road on yhtä ajankohtainen tänä päivänä kuin kirjoitushetkelläkin. Ihmiset tarvitsevat unelmia, pakoteitä arjesta. Kirjaa on verrattu F. Scott Fitzgeraldin tuotantoon, joka kirjoittaa hieman aiemmasta ajasta. Revolutionary Road ei kerro kovinkaan kaukaisesta ajasta edes meidänkään näkökulmasta, yhteiskunta oli tietoyhteiskunnan osalta kehittymättä, tietokoneet tulossa, mutta ihmiset painivat samojen ongelmien kanssa parisuhteessa ja elämän merkityksen etsinnässä kuin me tässä ajassa.


Richard Yates Revolutionary Road

Otava 2008. Kotikirjasto

A.S. Byatt Riivaus

Riivausta sanotaan usein A. S. Byattin tunnetuimmaksi teokseksi. Kirjan alaotsikkona on romanttinen kertomus. Alaotsikko tekee kivan säväyksen, keventää kirjaan tarttumista, eikös vain? Alussa olevat Nathaniel Hawthornen sanat antavat johdatuksen tekstiin.

Kun kirjailija kutsuu teostaan Romanttiseksi kertomuksesi, on tuskin tarpeen huomauttaa, että hän haluaa varata sekä teoksensa kirjoittamistavan että sen aineiston suhteen itselleen tiettyä liikkumavaraa, jota hän ei katsoisi oikeudekseen omaksua, jos hän olisi ilmoittanut kirjoittavansa Romaanin.

Tiedän kuitenkin jonkin verran Byattin taustaa, joten osaa olla varovainen. Aloitin kirjaan tutustumisen lukemalla Sanna Nyqvistin ja Merja Polvisen jälkisanat. Yleensä en lue alkusanoja tai jälkisanoja ennen kirjaa. Aloitankin näistä sanoista, joten jätä tekstini lukeminen, jos luulet niiden tietämisen olevan haitallista. Tarkoitukseni ei ole kertoa kirjan juonta, mutta haluan selventää itselleni lukukokemustani. Lisäksi tilasin kirjan myös englanniksi itselleni. Kirjasta on tehty elokuva nimellä Rakkauden riivaamat, joka on varsin katsottava elokuva, kunhan kykenee huomioimaan realiteetit, että tämä kirja ei ole helposti elokuvaksi vääntyvä. Possession: A Romance ilmestyi vuonna 1990. Kirjan on suomentanut Marianne Alopaeus ja runot Leevi Lehto. Riivaus on julkaistu Teoksen Baabel-sarjassa.

Kirja juoni on lyhyesti kerrottu eli kirjan aiheena on rakkaustarina, joka ajoittuu kahteen eri aikakauteen. Toinen tapahtuu viktoriaanisen ajan Englannissa 1800-luvulla ja toinen kulkee nykyajassa 1980-luvulla. Kahdelle tasolle rakentuu myös John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen, joka tunkeutuu mieleeni tätä lukiessa. Riivauksen tiivistäminen on helppoa, mutta mitään muuta helppoa tässä teoksessa ei ole. 

Aloitetaan kirjailijasta eli kirjan on tehnyt A.S. Byatt eli Antonia Susan Byatt. Hän on kirjailija, kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Hänellä ei ole tarvetta päästää lukijaa helpolla, hän tuo tekstissä esiin osaamisensa. Kirjassa on aivan valtavasti nimitriviaa, myyttejä, runoja, tapahtumia, kuvitteellista kirjallisuudentutkimusta, Byattin keskiaikarunoja, päiväkirjan sivuja, kirjeitä jne. Yhdellä lukemisella kirjaa ei selvitä kukaan keskivertolukija. Tämä kirja kuuluu omistettaviin kirjoihin. Huomaa termi omistaminen, sillä se liittyy sanan possession kontekstiin!

Hän toi Randolphille sommittelemiaan kukkakimppuja. Talvijasmiineja, jouluruusuja, kasvihuoneorvokkeja. Helleborus niger. Miksi vihreät terälehdet ovat niin mystillisiä? – Ellen? Muistatko – kun luimme Goethea – kasvien muuttumisesta – kaikki on yhtä – lehdet - terälehdet.

…


Meille on luvattu – ihmiset ovat niin suurenmoisia. niin ainutlaatuisia - emme me voi noin vain kadota – en halua – tulla suljetuksi Abbeyyn. Laita minut maahan ulkosalle, taivaan alle. Niinhän?

Kirjallisuudentutkija lukisi kirjan huomattavasti vaivattomammin kuin minä. Mutta, jos se olisi vaatimus, niin silloin jokin tieteellinen sarja olisi ollut järkevämpi foorumi. Minua kiehtoo tässä fiktiivinen lähestymistapa kirjallisuudentutkimukseen, mennyt vuosisata, viktoriaaninen aikakausi, sillä itse aherran keskiajassa ja yritän kuvantaa sitä meidän ajastamme käsin. Byattin teksti vilisee pastisseja, allegoriaa, spiritualistista näkemystä ja menneen herättämistä. Kirjassa nykyajan kirjallisuudentutkijat miettivät omia oikeuksiaan lukea ja tulkita rakkauskirjeitä, joita ei oltu tarkoitettu julkisiksi.

Romanttinen kertomus on omaperäinen runsas, joka kertoo 1800-luvulla eläneistä englantilaisista runoilijoista, Christabel LaMottesta ja Randolph Henry Ashista, sekä kahdesta nuoresta 1980-lukulaisesta kirjallisuudentutkijasta, Maud Baileystä ja Roland Michellistä. LaMotten ja Ashin esikuviin on esitetty arvauksia, mutta en puutu niihin. Bailey ja Michell löytävät sattumalta runoilijoiden välisen kirjeenvaihdon, joka paljastaa intohimoisen, salaisen rakkaustarinan. Kirjan miljöönä on Lontoo ja British Library. Byatt on luonut henkilöhahmonsa, mutta myös heidän tuotantonsa. Byatt taiteilee myös rakkaudessa ilmentäen, kuinka Ashin ja LaMotten romanssi on viktoriaanisen ajan moraalikäsitteiden alistama, mutta jättää Maudin ja Rolandin paperisiksi, hengettömiksi.

Randolph on naimisissa Ellenin kanssa. Christabel LaMotte elää Blanche Gloverin kanssa. Maud ja Roland ovat suhteissa tahoillaan. Blanche luovuttaa ja päätyy Thamesin syleilyyn kivet taskuissa. Christabelin ja Blanchen suhde tuo oman osansa tarinaan. Randolph selvittää tarinaansa kuolinvuoteella Ellenille. Christabel ja Ellen ovat vanhoja naisia lopussa ja Christabel yrittää sovitella tekoaan, johon hänellä ei olisi ollut mitään oikeutta. Yhdessä vietetyn ajan jälkeen Ash ja LaMotte eivät tapaa yhteisestä tyttärestä huolimatta (oikein tai väärin, niin minä tulkitsin). Toinen tutkijoista liittyy historian ketjuun verisitein. Bailey ja Michell jatkanevat omaa elämäänsä tahoillaan.

Byattin valitsema tarinankerronta kahdessa aikakaudessa on haastavampi, kuin jos hän olisi kirjoittanut tarinan vain menneessä. Tämä kuvitteellinen tarina on sanoinkuvaamaton retki ja aikakausien yhteenkietoutumisen hurmaa.

Kärsin jonkin verran fiktiivisten kirjeiden lukemisesta fontin koon takia. Kirja on hyvin fragmentaarista luettavaa, ja se on myös monitahoisuudessaan hyvin vaativa luettava. Tällaisen kirjan edessä miettii omia lukemisiaan, miten mielekästä on tarttua ajanvietteeseen lukemistoissa, joita olen kahlannut viime päivinä. Tätä olen pohtinut myös blogini mielekkyyden kannalta. Teos on julkaissut Byattin tuotantoa Lasten kirja (2011) ja Pieni musta kirja (2012). Ragnarök on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa (2013). Suomennettavaa tuotantoa olisi yllin kyllin lisää.


A. S. Byatt Riivaus
Teos. 2008. Kotikirjasto

Adam Johnson Orpokodin poika

Kiinnostuin Adam Johnsonin kirjasta Orpokodin poika, koska se voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon  vuonna 2013. Orpokodin poika on kertomus nuoren, pohjoiskorealaisen miehen seikkailuista maailman arvoituksellisimmassa ja suljetuimmassa diktatuurissa.   Totta kai lukemiseen innosti juuri tämä pohjoiskorealainen diktatuuri ja Pjongjang. Kirjan on suomentanut Antti Immonen. Alkuperäisteos on The Orphan Master’s Son.

Orpokodin poika jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen nimi on  Jun Don elämä. Ensimmäisessä osassa seurataan  Jun Don elämää ja varttumista aikuiseksi hänen itsensä kertomana. Toisen osan nimi on Komentaja Gan tunnustukset, jossa Ga, Rakas johtaja ja legendaarinen elokuvanäyttelijätär Sun Moon ovat keskiössä.  Toinen osa avautuu useamman kertojan kautta. Pidin kirjan alkuosasta paljon enemmän kuin jälkiosasta. Jun Donin mielenkiintoinen tarina oli kerrottu hyvin.

Orpokodin poika kertoo Jun Don tarinan. Hänen isänsä oli johtajana Pitkän Huomisen orpokodissa. Hänen kaunis äitinsä noudettiin maakunnasta Pjongjangiin Jun Don ollessa vielä pikkupoika.  Isä ryyppäsi iltaisin ja vain Jun Do sai käydä lohduttamassa häntä. Orpokodin vanhimpana poikana Jun Dolla oli vastuullaan velvollisuuksia, sillä hän annosteli ruoan, osoitti nukkumapaikat ja valitsi uudet nimet. Jun Do oli ainoa poika, joka ei ollut orpo, mutta hänen isänsä ei millään tavoin tahtonut osoittaa suosivansa poikaansa, sillä tämä riisti pojalta talvella kengät ja saattoi polttaa poikaansa savuavan hiilihangon päällä. Isä ei ollut koskaan sallinut kuitenkaan poikansa adoptoimista.

Kaikkien orpojen kohtalona on päätyä armeijan huostaan, joten näin Jun Dostakin tuli neljätoistavuotiaana tunnelisotilas, joka koulutettiin taistelemaan ja sieppaamaan pimeydessä, ja täältä upseeri So löytää hänet. Jun Do matkusti junalla itään, itään Cholhwangin satamaan. Hän päätyy ammattimaiseksi ihmisten sieppaajaksi, ja opettelee englannin ja riittävän japanin. Hän pyrkii selviytymään alati vaihtuvien sääntöjen, mielivaltaisen väkivallan ja esimiestensä käsittämättömien vaatimusten ristitulessa.  Johnson kuvaa käskyvaltaisessa diktatuurissa yksilön toimimista, alistumista ja selviytymistä.

”Minun aikanani meillä oli käytössämme kokonainen osasto ja määrärahoja. Tarkoitan nyt pikavenettä ja tainnutusasetta. Me väijyimme, soluttauduimme ja kärkyimme tilaisuutta. Emme siepanneet koskaan perheellisen näköisiä emmekä ikinä lapsia. Minulla oli eläkkeelle jäädessäni puhtaat paperit. Mutta katsokaa minua nyt. Olen varmaan ainoa, joka on jäljellä. Lyön vetoa, etteivät he enää löytäneet ketään muuta, joka vielä muistaa tämän homman.”

Pohjois-Korean vallanpitäjät panevat merkille Jun Don uskollisuuden, ja hän pääsee delegaation mukana  Yhdysvaltoihin  ajautuen yhä syvemmälle mielipuoliseen poliittiseen peliin. Hän yrittää uhkarohkeasti petkuttaa itse Rakasta Johtajaa Kim Jong-ilia.

Orpokodin pojassa on jokin outo viehätyksensä, se on vetävästi kirjoitettu.  Luin kirjan sen raakuudesta huolimatta. Adam Johnson on sanonut tehneensä siihen vuosien taustatyön, ja siltä se vaikuttaa. Toisin sanoen, minusta kirja on todentuntuinen ja vakuuttava, mutta minulla ei ole mitään käsitystä asiasta, kuten ei ole useimmilla muillakaan.  Vasta viime vuosina lehdistö ja rohkeat matkailijat ovat välittäneet tietoa ja näytelmänoloisia matkareportaaseja tästä diktatuurista. 

Orpokodin poika on trillerimäinen kertomus suljetusta diktatuurista, jota leimaa  kidutukset, vankileirit, kuulustelut, korruptio ja julmuudet, mutta josta löytyy myös toveruutta, ja kuten kaikkialla maailmassa elämään sisältyy myös kauneuden hetkiä ja rakkautta. Raaka ja väkivaltainen dekkari tai hyisin Kingin dekkari on kuin kevein chick-lit romaani, jos niitä vertaa Orpokodin poikaan sillä pienellä varauksella, että Adam Johnsonin mielikuvitus ei ole lähtenyt mielettömään absurdiin laukkaan, vaan hän on tavoittanut edes pikkuriikkisen totuutta hyvin totalitäärisen yhteiskunnan elämänmenosta. Kaikki vain siksi, että edelliset eivät ole totta. Tämän takia tällä kirjalla on myös humanitääriset tavoitteensa. Teos on tietenkin fiktiivinen, joten sitä ei voi ottaa dokumentaarisena tekstinä, vaikka kirjailija on vieraillut Pohjois-Koreassa.

Adam Johnson opettaa luovaa kirjoittamista Stanfordin yliopistossa.

Adam Johnson Orpokodin poika

Alligaattori Kustannus 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Viides vuodenaika ja Vesienkelit

Mons Kallentoft Viides vuodenaika

Ruotsalainen Mons Kallentoft (1968) on ruotsalainen dekkarikirjailija, joka on toiminut aiemmin toimittajana. Viidennen Malin Fors –dekkarin alkuperäisteos Den femte årstiden ilmestyi vuonna 2011. Teoksen on suomentanut Laura Beck. Malin Fors –dekkarit ovat suoraa jatkoa toisilleen. Ne on kirjoitettu itsenäisiksi osiksi siten, että niiden lukemisen voi aloittaa mistä osasta tahansa. Ihmissuhteiden kehittymistä pystyy seuramaan kuitenkin paremmin, jos kirjat lukee ilmestymisjärjestyksessä.

Viides vuodenaika alkaa hieman yliluonnollisella pohtimisella, jossa uhri katselee tapahtumia jostain ”ylhäältä”.

Ruumiini on tuli.

Se on kaikki vuodenajat.

Minä hoipertelen metsän läpi ja minussa on sata haavaa, jotka joku on repinyt ja kalvanut ja viiltänyt minuun. Tunnen polttavaa kylmyyttä ja jäätävää kipua.

Malin on joutunut poikaystävänsä Peterin isän 72-vuotisjuhliin tämän kartanoon.

Malin Fors. En olisi kyllä ikinä uskonut, että saisin toivottaa kivikovan, huippukauniin naispuolisen kytän tervetulleeksi Hamsenin perheeseen.

Malin on lomalla ja hän tutkinut vapaa-aikanaan muutama vuosi sitten pahoin kidutettuna löytynyttä Maria Murvallin tapausta. Maria selvisi hengissä, mutta ei puhu tai reagoi mihinkään. Hän ei näytä tietävän maailmasta mitään eli elää ”viidennessä vuodenajassa”.

Malin tutustuu juhlissa Peterin siskon tyttöystävään Saraan, jolla on hoidossa samanlainen tapaus. Malin innostuu ja lähtee heti tapaamaan tätä naista välittämättä siitä, mitä on luvannut Peterille. Tapaus on hyvin samanlainen, mutta kukaan ei tiedä naisen nimeä tai mistä tämä on kotoisin. Hän ikään kuin jatkaa elämistä, vaikka ei sitten kuitenkaan. Ikään kuin elämän ja kuoleman välissä olisi tila, jonne ihminen voi paeta. Tila jossa luonnonlait eivät päde, hiljaisuuden tila.

Malin lähtee kesken lomansa Tukholmaan tapaamaan syyttäjää, joka on keskeyttänyt jutun tutkinnan. Malin on kyllästynyt lomaansa ja miltei innostuu saadessaan puhelun Sveniltä, että metsästä läheltä Maria Murvallin löytöpaikkaa on löytynyt naisen ruumis.

Raa’asti pahoinpidelty. Säärien iho on poltettu pois. Ehkä hapolla, ehkä kuumalla nesteellä. Luultavasti raiskattu. Kentien piikikkäällä terävällä esineellä, kenties veitsellä, sitä on mahdoton päätellä enää. Ja tekijä on leikannut reiän hänen vatsaansa. Täytyy tunnustaa, että mitään tämän kaltaista en ole milloinkaan nähnyt, sanoo Karin Johannison.

Kallentoftin kirjoitustapa on hyvin vetävää, se suorastaan pakottaa lukemaan eteenpäin. Toisaalta hänen kirjansa ovat hirvittävän väkivaltaisia ja paikoin inhottavia lukea sellaiselle, joka ei pidä näin vahvoista dekkareista

Tarinoiden sankarittaren, Malin Forssin pohdinnat kesken keskusteluakin ovat mielenkiintoinen tapa säilyttää otetta. Malinilla on myös lähes yliluonnollinen kyky ”nähdä” ja ”kuulla” asioita.

Malin näkee hänen seisovan alasti huoneessa, missä seiniä peittää alumiinifolia ja valonheittäjä oksentaa kovaa polttavaa valoaan lattialla istuvan verisen naisen päälle.

Ja Malin tietää, että se tapahtuu taas.

Viides vuodenaika on psykologinen dekkari. Kuolleet kuiskivat ja hoputtavat Malinia. Ehtiikö Malin pelastaa seuraavan uhrin? Jännitys suorastaan pakahduttaa. Miten Malinin ja Peterin suhde kestää Malinin intohimon työhönsä? Kestääkö Malin himonsa tequilaan? Kirja on kuitenkin hyvin raaka yksityiskohtaisine kuvauksineen ja en voi suositella sitä kuin intohimoisimmille dekkareiden ystäville.

Mons Kallentoft Viides vuodenaika

WSOY 2014. Kotikirjasto.

Mons Kallentoft Vesienkelit

Vesienkeleiden alkuperäisteos Vattenäglarna ilmestyi vuonna 2012, eli aika pian edellisen Malin Fors –dekkarin, Viides vuodenaika (2011), jälkeen. Tämä on jo kuudes sarjan osa lyhyellä aikavälillä. Teoksen on suomentanut Raija Rintamäki. Suomentajan vaihtumista edelliseen osaan ei juuri huomaa, joten tyyli on pystytty pitämään hyvin samanlaisena.

A child for a pig.

A pig for a child.

A thousand pigs for a child.

Näitä lauseita Malin Fors miettii yhtenään läpi koko kirjan. Kyseessä on lasten adoptointi Vietnamista kaikissa sen iljettävimmissä muodoissaan. Eli edelliseen kirjaan Viides vuodenaika nähden aihe on koko lailla sama, mutta naiset muuttuvat lapsiksi. Samaa aihetta käsitteli Lee Childin Henkensä kaupalla vielä järkyttävämmällä tavalla. Siinä naisia ja tyttöjä rahdataan Yhdysvaltoihin Kanadan kautta konteissa. Childin väkivalta on suorempaa. Hän ei kuvaile yksityiskohtaisia kidutuskohauksia. Jos joku ammutaan tai auto poltetaan sisältöineen niin siinä se, ilman yksityiskohtaista kuvausta.  

Rikosylikonstaapeli Malin Forsin rikostiimi Karim, Sven, Zeke, Johan, Waldemar ja Börje sekä rikosteknikko Karin joutuvat taas tiukan paikan eteen, kun heidät hälytetään Linköpingin hienostokaupunginosaan. Patrick ja Cecilia Andergren löydetään ammuttuina omakotitalonsa porealtaasta. Lisäksi heidän viisivuotias adoptiotytär Ella on kadonnut.

Murhatutkimus ja kadonnut Ella saavat Malinin hermot pintaan. Taustalla jyllää suhde opiskelijatytär Toveen ja miesystävä Peter Hamseniin. Tove etääntyy aina vaan kauemmaksi ja Peter haluaisi lapsen, mutta Malinin vanha ampumahaava, jonka hän sai edellisen kirjan, Viides vuodenaika, lopussa on esteenä. Mutta periksi ei voi antaa. Ella ja tämän vanhempien murhaaja on löydettävä hintaan mihin hyvänsä, mikä johdattaa Malinin ja Zeken Tanskaan ja lopulta Helsingin kautta Vietnamiin.

Kirjoitustapa ja jäsentely on erinomaista. Kerronta on moniäänistä eli miltei kaikki mukana olevat henkilöt pääsevät ääneen ja heidän taustansa aukaistaan perusteellisesti. Kallentoftin kirjoitustyyli on rentoa ja helppolukuista. Hänen tapansa pohtia asioita uhrin kautta on yliluonnollista, mutta se luo mielenkiintoisen lisän. Ihmissuhteiden käsittely pehmentää aiheen karuutta. Kiinnostuin kuitenkin Kallentoftin dekkareista ja aion lukea niitä jatkossakin.

Minä tahtoisin sinun luoksesi, mutta sinä elät, elät ja se on tärkeintä. Sinun täytyy jaksaa elää, sillä pian Malin Fors löytää sinut, sillä tavalla hänkin selviää hengissä.

Mons Kallentoft Vesienkelit

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.