Torgny Lindgren Akvaviitti

Torgny Lindgren oli minulle täysin vieras kirjailija ennen Akvaviitin lukemista. Omistan tämän lisäksi hänen suomennetuista teoksista kirjat Muistissa, Pylssy ja Kimalaisen mettä. Tiedät tunteen, kun lukiessa ymmärrät löytäneesi uuden kirjailijan itsellesi. Se on mahtava tunne. Minulle kävi näin. Pidin Lindgrenin tavasta kirjoittaa, kielestä. Minulla on heikkouteni Pohjois-Ruotsiin ja Västerbotteniin eli maaperä oli suotuisa.


Akvaviitti on kiehtova tarina hurmiollisesta hengenyhteydestä, väkevästä saarnaamisesta ja akvaviitista, Vanhan Norlannin akvaviitistä, jossa maistuu tilli, kumina ja fenkoli. Kirjan teemoina on usko, epäusko, vanhuus ja maaseutu. Ajankuvina eletään takaumina 1950-lukua ja tapahtumahetkenä 2000-lukua. Kertomusta elävöittää kuvat W. G. Sebaldin tapaan sekä tietoikkunat. Olof Helmersson on karismaattisen, vapaakirkollisen herätysliikkeen johtohahmo ja saarnamies 1950-luvun Västerbottenista. Hän pelasti voiman vuosinaan 416 sielua, jotkut kahteen kertaan, haitarimusiikin soidessa. Nyt hän polkee kylänraitteja polkupyörällään ja etsii harhauttamiaan ihmispoloja.

Poissa olivat neljäkymmentäkaksi penkkiä joissa oli käännettävä selkänoja, samoin laulajien koroke. Sekä takaseinän jättimäinen öljymaalaus Jeesuksesta Getsemanessa, se missä kalliot kätkivät taakseen Juudaksen ja sotilaat.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Olof Helmersson palaa vanhoihin maisemiin Avabäckin kylään kahdeksankymmentäkolmevuotiaana taitettavan polkupyöränsä kanssa, mutta paljon on muuttunut, seurakuntalaiset ovat jo hautausmaalla ja ne vähät jäljellä olejat eivät usko muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Helmerssonilla olisi kuitenkin viesti välitettävänä, kun hänen tulisi kertoa, että Jumalaa ei ole, ei ole taivasta tai helvetin kiirastulta.


Suunnilleen tätä tietä, sanoi Olof joka oli siis palannut seuduille hyvin pitkästä aikaa, suunnilleen tätä tietä pitkin tulivat ensimmäiset uudisasukkaat ja Linné Lapin-matkallaan ja hänen oppilaansa Zetterstedt. Ja kuningas Kaarle Viidestoista, kun hän kävi tarkastamassa soiden ojitusta Västerbottenin sisämaassa. Ja maalari Osslund.


Muutama harva seurakuntalainen on jäljellä, mutta näihin sielunpaimen on valanut niin tulisen uskon, että se ei ole horjutettavissa. Gerdan elävä usko on pysyvää. Astalle sairaat ovat elinehto ja elannon lähde. Sokea Gideon on autuas, kun ei tarvitse nähdä pahaa. Saarnatuolien uusi käyttö on mielenkiintoinen ja mehiläispesien tarjoama hunaja taivaallisista. Tässä lienee sama symboliikka, kuin että ennen vanhaan papit haudattiin lähelle kirkon seinämää, ja seiniä pitkin valuva sadevesi oli pyhää.

Saarnastuolit oli nostettu pukeille parin desimetrin korkeudelle maasta. Niiden yläpuolella ilmassa räpisteli pieni talitinttiparvi.

Sitten he menivät vähän etäämmälle pellolle ja katselivat saarnastuoleja niin sanotusti saarnaajanpuolelta.

Niin, Nybrännan Bertil oli korjaillut niitä.

Kun minä luin sen Alexnder Lundgrenin kirjan Mehiläispesänikkari, tajusin heti että meidän seuduilla oli jo mehiläispesiä, hän sanoi, ne piti vain sisustaa ja tehdä valmiiksi, ja aikahan oli kypsä, hän huomautti. Kellään ei enää ollut käyttöä kristinopille eikä saarnoille.

Saarnastuolit olivat tosiaan muuttuneet mehiläispesiksi. Yksitoista pesää, kaunis mehiläispaviljonki.

Oli suuri ilo että oli olemassa vanhoja ja sairaita hoidettaviksi. Sinä päivänä kun kukaan ei enää tarvinnut hoitoa, oli tämä seutu lopussa. Niin sairaat ja kuolevat olivat siunaus, he olivat seudun elinkeinoelämän perusta. Ainoastaan heidän määränsä oli syytä lisääntyä.

Lindgrenin kerronta on aitoa, jota siivittää myötätuntoinen huumori. Teos ei loukkaa ketään. Akvaviitissa on läsnä maaseudun autioituminen, elävän kyläyhteisön hiipuminen, kun ihmiset ovat kaikonneet työn perässä etelään. Aitous on sisäsyntyistä, sillä Lindgrenillä on, mistä ammentaa. Hän on itse Väterbottenin ja uskovan kodin kasvatti.


Torgny Lindgren (1938) on arvostettu ruotsalainen nykykirjailija. Alkuperäisteos on Norrlands Akvavit (2007). Teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.

Torgny Lindgren Akvaviitti

Tammi. Keltainen kirjasto. 2009. Kotikirjasto.


Akvaviitin on lukenut myös Kaisa-Reetta.

Liitän myös linkin Suomen Kuvalehden juttuun

Tässä artikkelissa on kirjailijan tämä veikeä lausahdus, joka on hyvinkin huojentava tai sitten ei ; ).

”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminen myös ymmärtämistä.”


Osallistun tällä kirjalla Marilen Maalaismaisemia haasteeseen

ja Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa.

Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr palkittiin arvostetulla Pulitzer-palkinnolla huhtikuussa 2015. Vuonna 2014 palkinnon voitti Donna Tartt romaanillaan Tikli ja sitä edellisenä vuonna sen sai Adam Johnsonin Orpokodin poika. Lähdin lukemaan Doerrin kirjaa pienellä varauksella, koska kumpikaan edellä mainituista ei saanut minua ihastumaan lukemaani. Alkuperäisteos on All The Light We Cannot See. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean, ranskalaistytön ja orvon, saksalaispojan lapsuudesta toisen maailmansodan aikaan. Kirjassa on 544 sivua, mutta se on nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja kirjan rakenne selkeä. Tarinan keskeisistä hahmoista kuusivuotiaana sokeutunut Maria-Laure asuu Pariisissa ja Werner Pfennig asuu pikkusisarensa Jutan kanssa orpokodissa noin viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen, Zollvereinin kaivoskaupungissa.

Marie-Laure LeBlanc asuu isänsä kanssa osoitteessa rue Vayborel 4, korkean talon kuudennessa ja ylimmässä kerroksessa. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Isän rakentama kaupungin pienoismalli on Marie-Lauren apuna lähiympäristön hahmottamisessa ja liikkumisen helpottamisessa.

Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Kun mukaan lasketaan laboratoriot, varastot, neljä erillistä museota, eläinkokoelma, kasvihuoneet, kasvitieteellisen puutarhan Jardin des Plantesin laajat lääkeyrtti- ja koristekasvitarhat sekä kymmenet portit ja paviljongit, museoalueella on isän arvion mukaan yhteensä kaksitoistatuhatta lukkoa. Kukaan muu ei tunne asiaa niin että voisi olla arviosta eri mieltä.

Sodan myötä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Saksassa Werner seuraa öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Radiot ovat Wernerin intohimo. Pian myös natsit havaitsevat pojan lahjakkuuden ja näppäryyden korjaajanakin, jonka myötä Werner saa opiskelupaikan SS-yksikössä.

Tämän tästä sanat leijuvat mieleen kuin kipinät: Sinut on valittu. Jokainen kulunut minuutti merkitsee yhtä vähempää tässä talossa. Tässä elämässä.

Vuosien kuluessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lähentyvät toisiaan, kunnes heidän tiensä viimein risteytyvät hetkeksi.

Hetkenä minä hyvänsä joku havaitsee heidät, joko amerikkalaiset tai hänen oman maansa sotilaat, ja heitä vaaditaan tekemään jotakin. Tekemään työtä, liittymään, tunnustamaan, kuolemaan. Jostakin kuuluu tulen rätinä kuivuneiden ruusunlehtien ääni, kun ne rusennetaan nyrkkiin.

Joskus paljon myöhemmin, sillä tarina kuljettaa aina vuoteen 2014 asti, Marie-Laure asuu yhä samassa talossa, jossa hän varttui ja kävelee yhä museolle, jossa hän johtaa pientä laboratoriota. Väitöskirjaa tehdessä hän pääsi Bora Boralle ja Biminille meren ääreen, kahlaamaan riutoille ja keräämään simpukoita. Hän kohtaa myös Wernerin sisaren, kun Jutta palauttaa Marie-Laurelle tutun esineen.

Marie-Laure on mieluiten elävien olentojen keskellä, riutoilla tai omien akvaarioidensa äärellä. Riittää, että löytää kotiloita ryömimästä kivillä, noita pienen pieniä tahmeita otuksia, jotka siivilöivät vedestä kalsiumia ja keräävät sen unenomaisen kuultaviksi selkäkuoriksi.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole rakkaustarina, mutta tämä on erinomainen lukuromaani (tästä termistä on keskusteltu paljon, mutta tähän se mielestäni sopii). Sota on läsnä, mutta taustalla, mutta ihmisten arkea se koettelee ja väijyy. Eniten tämä toi mieleen Markus Zusakin Kirjavarkaan. Luin juuri myös Jamie Fordin Kiinalaisen kehtolaulun, jonka keskeiset henkilöt ovat orpokodissa asuvat Willliam ja sokea Charlotte.

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon uutta tämä antaa aiheeseen? Onko tätä aihetta helpompi käsitellä, kun aiheeseen on jonkin verran etäsyyttä? Aihetta ei pidä unohtaa. Jonkin verran kirjaa olisi voinut tiivistää, väsyin paikoin radioaaltoihin, mutta taas kotiloihin ja etanoihin tunsin lukkarin rakkautta. Toisaalta Doerr rinnastaa menneen ajan sähkövirrat nykyajan valtaviin muutoksiin: tekstiviestivirtoihin, sähköpostivirtoihin, valtaviin kuitu- ja johtoverkostoihin kaupungin yllä ja alla. Doerr väistää sentimentaalisuuden karikot.

Tämä vuosi on miltei puolessa välissä ja kustantajien julkaisema käännöskirjallisuus vaikuttaa hyvin vahvalle. Kaikki se valo jota emme näe ei nouse helmiin, mutta luin sen. Kotimainen kirjallisuus ei ole vielä tuonut helmiä esille viime vuoden Kultarinnan ja Kohinan tavoin. Toisaalta eniten odottamani kirjat ovat vasta ilmestymässä.


Antony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

P.S. Rakastan kirjoja on lukenut myös tämän kirjan.

Kyung-sook Shin Pidä huolta äidistä.

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirjan on suomentanut Taru Salminen. Löysin kirjan Mari A:n kirjablogista, sillä hän on lukenut kirjan jo aiemmin englanniksi, joten osasin laittaa kirjan tämän vuoden luettaviin.

Pidä huolta äidistä jakautuu neljän lukuun ja epilogiin. Erikoisinta ja vaikeinta minulle oli, että kirja oli kirjoitettu esimerkiksi yksikön toisessa persoonassa. Kuka ja ketä pyörivät välillä mielessäni. Tunnen piston sisälläni, olenko valittanut joskus Ljudmila Ulitskajan henkilögalleriaa?  Lupaan olla marisematta jatkossa, sillä olen lukenut lukion venäjän ja yliopistolla venäjän kurssit, joten mitäpä valitan... Nämä nimet olivat mahdottomia muistaa ja omaksua.

Park So-nyo on 69-vuotias neljän lapsen äiti, joka on miehensä kanssa matkalla aikuisten lastensa luo, mutta katoaa Soulin metroaseman hillittömässä ruuhkassa mieheltään. Äiti on vieraassa ympäristössä yksin. Perheenjäsenet ryhtyvät etsimään häntä ja selvittävät samalla omaa suhdettaan äitiinsä. Samalla he joutuvat kysymään itseltään, kuinka hyvin he oikeastaan tunsivat äidin.  Minkälainen on äiti, toteuttaako hän vain velvollisuutensa, välittääkö ja hyväksyykö ehdoitta lastensa valinnat?  Kirjassa on nostalgiaa, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Kirjassa häilyy taustalla yhteiskunnan rakennemuutos, agraariyhteiskunnan väistyminen, kuinka vanhemmat jäävät maaseudulle ja lapset lähtevät kaupunkeihin, ennen avioliitot olivat järjestettyjä, nyt on sopeutuminen uudenlaiseen elämänmuotoon, perinteiden katoamiseen ja valinnan vapauteen. Tarinassa kätketyt salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan.

Kukin kertoja kaipaa, syyttää ja syyllistää itseään ja havainnoi äitiä omalla tavallaan. Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat?

Moniäänisen kertomuksen, ensimmäisen osion tavoin 

Kukaan ei tiedä aloittaa Ji-hon, joka on perheen vanhempi tytär ja romaanikirjailija. Silloin kun äitisi ote kirposi isän kädestä Soulin rautatieaseman metropysäkillä, olit Kiinassa. Olit Pekingin kirjamessuilla kirjailijakollegoidesi kanssa. Selailit kiinaksi käännettyä teostasi yhdellä messuosastolla samaan aikaan kun äitisi katosi.

”Isä, miksette ottaneet taksia? Teidän ei olisi pitänyt mennä metrolla!”

Toisen osion Olen pahoillani Hyong-chol  jatkaa kolmannessa persoonassa kertoen itselleen:

Hän ei ollut tajunnut, että myös äidin unelma oli romuttunut. Hän käsittää vasta nyt, että äiti oli koko elämänsä ajan pitänyt itseään syyllisenä siihen että hän ei saavuttanut unelmaansa. Olen pahoillani äiti. En pitänyt lupaustani. Hänen sydämensä pakahtuu halusta pitää huolta äidistä sitten kun hänet löydetään. Mutta hän tajuaa myös jo menettäneensä mahdollisuutensa tehdä niin.

Kolmannen osion 

Kotona ollaan kertoo isä jälleen alun tavoin. Hong Tae-hee (orpokodin johtaja) tulee kodin ovelle ja kertoo, kuinka vaimosi on käynyt yli kymmenen vuoden ajan Toivon talossa kylvettämässä lapsia, pesemässä pyykkiä ja hoitamassa pihan kasvimaata. … Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteessa jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut 50 vuodeksi, muistui elävästi mieleesi.

Neljännen osion 

 Toisenlainen nainen kertoo äiti. Viime kesänä kun jäin yksin Soulin rautatieaseman metropysäkille, muistin vain asioita jotka olivat tapahtuneet kun olin kolmivuotias. En voinut muuta kuin kävellä, koska olin unohtanut kaiken. En edes tiennyt, kuka olen. Kävelin ja kävelin.

Epilogi kerrotaan ensimmäisen ja kolmannen tavoin jälleen.  Kertojana fokusoi isosisko. Hän on lähtenyt Roomaan poikaystävänsä kanssa. Epilogi on pysäyttävä kuvaus. Pieta, jonka edessä niin moni meistä on pysähtynyt, Michelangelon valtaisat freskot.   Äiti puhui ruusurukousnauhasta. Sikstuksen kappelin ulkopuolella olevasta kirjakauppa ja matkamuistomyymälästä hän löytää viimein äidille ruusupuisen rukousnauhan maailman pienimmästä maasta

Äiti katosi yhdeksän kuukautta sitten.

Olet nyt Italiassa. Seisot Pyhän Pietarin aukion marmoriportailla Vatikaanissa ja katselet Egyptistä tuotua obeliskia.

Ehkä tiesit että äitiä ei enää ollut maan päällä. Ehkä tulit tänne, koska halusit pyytää että Neitsyt Maria ei unohtaisi äitiä, että hän säälisi äitiä. Mutta nyt kun näen veistoksen jalustalla lasin toisella puolella, Neitsyt Marian syleilemässä haurailla käsillään koko ihmiskunnan murheita, et pystykään sanomaan mitään.

… Sanat joita et pystynyt lausumaan patsaan edessä, virtaavat vasta nyt huuliesi välistä.

”Pidä huolta äidistä, pidäthän.”  kuiskaa Hyong-chol rukouksena Neitsyt Marialle.

Joissakin asioissa ei ole kulttuurisia tai yhteiskunnallisia rajoja, kulttuurit kohtaavat samojen periaatteiden mukaisesti. Sana äiti avautuu samalla tavalla universaalisena tunteena ja kollektiivisena käsitteenä. Äidin voi unohtaa kuka tahansa. Äidit eivät synny äideiksi, he kasvavat rooliinsa. Äiti on todellinen ihminen muistoineen, salaisuuksineen ja haluineen. Luin äskettäin Rax Rinnekankaan kirjan Ainoasta oikeasta rakkaudesta. Siinä päähenkilön Lauri Kallion elämä kokee mullistuksia, ja hän joutuu rakentamaan elämänsä ja identiteettinsä uudelleen. Hänkin joutuu kysymään, kuka hän on, myöntämään, kuinka vähän hän tiesi vanhemmistaan, keitä hän piti vanhempinaan. Shinin kirja on upea kuvaus äidistä, kollektiivisesta uhrautujasta ja kirjan teksti pysäyttää monet lukijat.

Pidä huolta äidistä on uskomattoman kaunis teos rakkaudesta ja sukupolvien välisistä eroista. Pidin tästä teoksesta aivan valtavasti. Tilasin myös oheisen kirjan Please look after mom. Kyse ei ole käännöksestä, vaan  englannin hän sanoista. Tämän sijoitus tulee olemaan korkealla minun lukemissani kirjoissa tänä vuonna.

Kyung-sook Shin Pidä huolta äidistä.

Into 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Mari A:n kirjablogissa kirja on luettu englanniksi.

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

Olen lukenut aiemmin Rinnekankaalta Käyttämättömättunteet ja Nocturama Sebaldia lukemassa. Pidän hänen tavasta kertoa, hänen eurooppalaisesta katsannostaan. Sebaldia lukemassa on minulle tärkeä teos. Kirjailija keskittyy kirjassaan Sebaldiin, mutta teokseen mahtuu myös luku, jossa Rinnekangas kohtaa Peter Handken Pariisin syksyssä vuonna 2011 iltaviinillä.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta jakautuu kahteen osaan. Kuu karkaa ja Maailman kivet. Kuu karkaa on ilmestynyt jo aiemmin itsenäisenä tarinana vuonna 1991. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1960-luvun maaseudulle.

Rinnekankaan tyyli on selkeää kerrontaa, polveilevaa ja avaraa, mutta lukijan on oltava varuillaan, sillä Rinnekangas kuljettaa tarinan sivupoluin, virtaavan veden vauhdissa, jota rytmittävät kosket ja suvannot. Tekstistä ei voi sanoa, että juonen kulku olisi ennakoitavissa, sillä kirjailijaa luotsaa tarinansa niin taitavasti tuottaen yllättäviä käänteitä. Rinnekangas hallitsee nämä loppuun asti, kertomus ei jätä lukijaa heitteille tai johdata umpikujaan. Kirjan keskeinen henkilö on Lauri Kallio, mutta moni asia mutkistuu nuoren miehen elämässä.

Luin äskettäin eteläkorealaisen Kyung-sokin Shinin teoksen Pidä huolta äidistä. En ole ehtinyt kirjoittaa vielä sen blogitekstiä. Sen keskeinen teema on perhesuhde, lapsen ja vanhempien suhde, mitä me tiedämme ihmisistä, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä, läsnäolevina, meitä varten elävinä. Minkälainen on heidän maailmansa, katsomuksensa, odotuksensa eli onko heillä vain velvollisuuksia? Kuinka ollakaan Rinnekangas tarttuu osin samaan teemaan.

Kertomus ainoasta rakkaudesta kuvaa kolmen kouluikäisen nuoren, kahden pojan ja yhden tytön, kesää maalla. Sonja, Leo ja Lauri ovat alun keskeiset henkilöt. Lauri on tullut Pohjois-Pohjanmaalta kesäksi Eino-sedän ja Marjaana-tädin hoiteisiin Latvalaan. Perheyhteisöä värittää syvä lahkolaissävytteinen uskon elämä, agraarinen elämäntapa ja yhteisöllisyys.

Kuolemasta me emme välittäneet. Me emme tunteneet sitä emmekä ajatelleet sitä ennen kuin se ilmestyi elämäämme sen kesän aikana.

Kolmikko kirmaa kesän riemuissa, sillä he ovat lapsia, uteliaita elämän suhteen.  He ovat heräämässä uusiin ja outoihin muutoksiin ja tuntemuksiin itsessään ja suhteessaan toisiin, seksuaalisuus on outoa ja kiinnostavaa. Kesän aikana tapahtuu traaginen onnettomuus, joka muuttaa näiden lasten elämän, mutta Lauri jää tuon menetyksen vangiksi elämässään. Isoisä Mooses Kallio oli palannut erakoksi oman torppaansa, johon hänellä oli oikeudet. Mooses oli oma kummajaisensa. Suvussa on paljon salaisuuksia, joista vaiettiin visusti. Latvalassa Lauriin suhtauduttiin suopeasti, koska hän oli Latvalan vanhimman kasvattipojan lapsi.

Joskus melko kauan sitten isoisäni oli muuttanut omaa kohtaloaan kesken kaiken itse. Sotavuosina, kun hänen vaimonsa oli kuollut sydäntautiin, hän oli pinonnut kaikki lapsensa vällyihin käärittyinä saunakelkkaan ja oli jättänyt kuorman maantien varteen kylän ulkopuolelle eräänä joulukuun pakkasaamuna. Itse hän oli matkustanut Ranskaan; Pariisiin, jossa hän oli liittynyt muukalaislegioonaan.

Maailman kivissä Laurin tunne ainoaan rakkauteensa ajaa häntä eteenpäin.  Mikään ei ole unohtunut, ei edes Lotvosen tapaus. Lukioikäinen Lauri jatkaa elämäänsä menettäen lisää.  En pysty kertomaan tarinasta enempää, koska ne paljastaisivat liikaa tapahtumia. Lauri on tarinan keskiössä myös myöhemmin ja tavallaan edelleen myös Sonja sekä myöhemmin Anna Persons.  Lauri joutuu kyseenalaistamaan elämässään hyvin monta totena pitämäänsä asiaa.

 Nyt, kun kaikesta on kolmekymmentäviisi vuotta aikaa, voin kokemukseni perusteella todeta, että se mikä ihmisen tajunnassa kerran alkaa ei pääty ennen kuin tajunta sen myös lopettaa – on lopputulos hyvin julma tai hyvin kaunis.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta on kokonaisuudessaan koskettava, hieno tarina, pidin kirjan lopusta monin tavoin. Kirja sulki kauniisti tarinan.  Tarina piti otteessaan loppuun asti. Luin todella hienon kirjan.

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

LURRA Editions. 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaaste.

Kari Hotakainen Kantaja. ja Kirjan ja ruusun päivän illan kunniaksi arvonta

Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli tänä vuonna Kari Hotakainen. Kirja-alan markkinointitapahtumassa kylkiäistä jaettiin 23. – 25.4. välisenä aikana. Eli 15 euron suuruisen ostoksen myötä sain Hotakaisen Kantajan kylkiäisenä mukaan. Aiemmin kylkiäiset eivät ole saaneet minua lähtemään ostoksille.


Mitä sitten ostin Kirjan ja ruusun päivänä? Akateemisesta mukaani tarttui Laura Honkasalon Perillä kello kuusi ja viereisestä Suomalaisesta Rebecca Alexanderin Elämän ja kuoleman salaisuudet, tästä minua valistettiin, että se on nuorten fantasiakirja. Lauantaina löysin vielä Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ensimmäisen osan, J. M. Coetzeen Kesän sekä Olga Tokarczukin Vaeltajat. Ensikertalaisena olisin odottanut edes jonkinlaisia tarjouksia, mutta nyt myytiin vain kylkiäinen kimmokkeena.

Tunsin kiinnostusta Kantajan tapahtumamiljööseen monestakin syystä. Olen lukenut aiemmin Hotakaiselta Luonnon lain. Juoksuhaudantien lukemisesta en ole aivan varma. Luonnon lain suhteen petyin, sillä se olisi saanut olla raadollisempi eli Hotakainen kohteli silkkihansikkain terveydenhuolloin toimijoita. Kantajaan miellyin välittömästi.

Takakannen teksti johdattaa kirjaan näin. Pidän tekstiä varsin oivaltavana.

Jos työskentelee hautausmaalla, on syytä pitää ajatukset elämässä. Kaikki eivät pidä. Koomisen kipeä ja koskettava tarina, joka ei pääty multiin.

Kirjan päähenkilö on Timo Kallio, teoreettisen filosofian maisteri. Hänestä tuli kuitenkin työtön filosofian maisteri tai hanttihommia paiskiva akateeminen. Sattumankaupalta hän löysi Kirkko- ja kaupunkilehdestä työpaikkailmoituksen määräaikaisesta puistotyöntekijän tehtävästä. Hotakainen kuvaa hyvin hautausmaan työntekijän työnkuvaa ja toimintaympäristöä, sillä pienemmissä yksiköissä työkuva on moninainen. Kesätyöntekijä tai ei, niin työntekijä voi joutua auttamaan vainajan saamisessa kylmiöön hautausliikkeen työntekijä kanssa. Suntio pyrkii ohjaamaan nuorta työntekijää oivin neuvoin. Tietynlainen hurtti huumori on etu, että ei ala pohtimaan liian syviä Timo Kallion tavoin.

Mun ammatti on elämän kiertokulku ja sen seuraaminen. Mutta sua kehottaisin miettimään elämää kuoleman sijaan. Nuori mies.

…

Sä sovit tänne. Siis tälle palstalle. Moni määräaikainen ei pidä kuolleista. Sä oot melkein kuollut, mut mä sanon, että älä mee liian pitkälle. Sulla on elämä, näillä ei. Muuten, sen sun ekan kannettavan nimi oli Pjotr Särki. Hautakivi tulee kuukauden päästä. Virolaissyntyinen.

Timo Kallio kiinnittää työssään huomiota, kuinka joidenkin lähtö on karu ja yksinäinen. Toki on näitäkin, joissa saattoväki ei meinaa mahtua siunauskappeliin. Kaikilla ei ole saattajia ja surijoita. Yksinäisyys, syrjäytyneisyys ja yksinäiset lähdöt ovat tätä päivää. Ihmisen ei tarvitse olla rantojen mies yksinäisyydessään. Ketä ei hirvittäisi yksin kuolleet muumiot asunnoissaan, jotka löytyvät sattuman kautta vuosienkin päästä menehtymisestä? Tuskin heidänkään osana on hulppeat hautajaiset. Muistopuheet jäävät lyhyiksi ja vieraiksi, joten Kallio alkaa kirjoitella kuolleille omia muistokirjoituksia ja muovata elettyjä elämiä vainajille. Kirkon yhteydessä toimiva hautausmaa on läsnä elämän liitoskohtien risteyksissä; kasteessa, häissä ja hautajaisissa. Kirkosta erilleen perustetut hautausmaat ovat uudempaa perua, ja ne ovat syntyneet olosuhteiden pakosta, kun hautausmaat ovat käyneet ahtaiksi.


Kaiken ohella Kallio miettii oma elämäänsä, että onko hänellä edes elämää? Jostain menneisyyden syövereistä hän kaivaa entisen heilansa Hannele Kurkisen. Hotakainen ei sido kirjaansa tarkemmin paikkaan, mutta Hannelea Kallio hakee Vantaan Korsosta, joten ehkä kirjassa liikutaan pääkaupunkiseudulla.

Hotakaisen pienoisromaani on odottamaani parempi, harmiton välipalakirja, jonka lukee yhteen menoon tunneissa. Kirjailijallekin tällainen tilaustyö voi olla outo kokemus, että kirja ei tule myyntiin. Tästä aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin. Kuolemankulttuuri on mielenkiintoinen aihe, hautausmaista tehtyjä tietokirjoja on paljon, sillä kuoleman bibliografia on valtaisa. Itseäni viehättää keskiaikaan liittyvä hautausmaakulttuuri elävän kulttuuriperinnön kautta. Monet kesät vietin opiskeluaikana hautausmailla. Luettuani kirjan loppuun saatoin todeta kiinnostuneeni Hotakaisen kirjoista jatkossakin. Kantaja on aiheeltaan surullinen, ajankohtainen, mutta myös huumorin sävyttämä.


Kari Hotakainen Kantaja
2015. Kirjakauppaliitto.

Kirja on luettu myös mm. Kirsin kirjanurkassa, Jokken kirjanurkassa, Kirjakaapin kummituksessa.

JK. Hesarissa on aiheeseen liittyvä mielenkiintoinen juttu Yksinäiset hautajaiset - saattajia nolla. Jutussa kerrotaan valokuvaaja Trond H. Trosdahlin näyttelystä.

Kirjan ja ruusun päivän illan kunniaksi

laitan arvontaan Kari Hotakaisen Kantajan. Rajaan osallistujat lukijoihin. Lukijapalkista voit tarkistaa, oletko lukijani jo ennestään vai liitytkö. Teen arvonnan jossain vaiheessa 1.5, kun juhlinnasta selviän, joskus 23.00. Kirjaahan sai tänään kylkiäisenä, joten niitä kertyi niin Suomalaisesta ja Akateemisestä minulle ja yksi riittää...


Onnea arvontaan

Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia

Olen lukenut aiemmin Ljudmila Ulitskajalta Vihreän teltan alla ja Iloiset hautajaiset. Iloiset hautajaiset ajoittuu lähemmäksi meidän aikaa 1990-luvun New Yorkiin, Neuvostoliitto on hajoamassa ja siirtolaiset seuraavat etäältä entisen kotimaansa tapahtumia. Ajallisesti kirjassa seurataan noin kahden viikon tapahtumia. Vihreän teltan alla on tiiliskivi, jossa tapahtumat alkavat koulukavereiden vaiheilla ja ajallisesti Stalinin kuolemasta 1953 ja päättyvät nuorten aikuisvaiheen kuvioihin ja ajan historiallisissa kehyksissä Brodskyn kuolemaan 1996. Tässä kirjassa Ulitskaja kuvaa ystävysten elämää läpi vuosikymmenten, heidän kohtaloita, yhteiskunnan tapahtumia, pettymyksiä ja unelmia.

Ulitskaja teoksille on ominaista laaja henkilögalleria, venäläisten nimien muuntelevuus, joka tekee lukemisesta haastavan. Tyttölapsia on kuitenkin helppolukuinen ja ihastuttava lukukokemus.

Tyttölapsia sisältää alun perin erillisinä ilmestyneet novellikokoelmat Tyttöjä ja suppeamman Lapsuus -49. Kokoelmassa on yhteensä 12 kertomusta, joissa on liitoksellisuutta samojen henkilöiden kautta. Tyttölapsissa keskitytään tyttöihin ja jälkimmäisessä osuudessa enemmän poikiin. En rakasta novelleja tai kertomuskokoelmia, joten osaan arvostaa tarinoiden löyhiäkin liitoksia, jotka edes osin kokoavat luetettavan kokonaisuudeksi.

Tyttölapsia kertomuksissa seurataan episodeja Moskovassa asuvien ja samaa koulua käyvien tyttöjen elämästä 1950-luvun alussa. Kertomusten teemoina ovat tyttöjen väliset suhteet yhteisössä, sisarkateus, perhesuhteet, heräävä seksuaalisuus, koulukiusaaminen ja sosiaalinen eriarvoisuus.

Ties kenen lapsia kertoo Gajane ja Viktorijan syntymän, kuinka isoäiti Emma Ašotovna hoitaa tyttärensä lapsia, Margaritan ollessa siihen kykenemätön tylsyyteen vajonneena. Sodasta palaava isä epäröi aluksi omaa isyyttään, Sergo elää jo ennen paluuta hirvittävässä epäuskon tilassa. Löytölapsi kertoo samoista tytöistä ja sisarkateudesta, joka alkaa aluksi aineellisena kateutena, mutta etenee julmuuteen. Löytölapsessa julmuus kasvaa sisarkateudessa äärimmilleen. Kun Gajane katoaa, Margarita kysyy: Missä Gajane on?

Emma Ašotovna oli perheessä ainoa tilanteen ymmärtämiseen riittävän herkkä ja kyvykäs henkilö, mutta hän oli laatinut tiukan ja vankasti itäistä perua olevan hierarkian: ellei nyt ihan kuolema ollut kyseessä, tärkein tapahtuma elämässä oli hänen mielestään päivällinen eivätkä suinkaan lapsilauman kiistat ja välirauhat.

Vesirokossa kerrotaan tyttöjen eriarvoisuudesta. Aljonan äiti oli demokratiakohtauksen myötä keksinyt lisätä Kolyvanovan tyttärensä kutsujen vieraslistaan. Kolyvanova oli kauhuissaan joutuessaan seurueen mukana elämänsä ensimmäisen kerran hissiin. Tarinan lapset ovat kymmenvuotiaita ja vain Kolyvanova on 11-vuotias. Tytöt ovat heräämässä oman kehon muutoksiin, seksuaalisuuteen.

Pussataan oikeasti, niin kuin elokuvissa, ehdotti Pliskina, - niin kuin elokuvissa ne sedät ja tädit, hän sanoi ja toi avoimen suunsa aivan sulhasen nenän alle.

Lapsuus -49 kokoelman osuudessa Paperivoitto on puhuttelevin, se voisi olla kerrottu tänä päivänä ja missä vain. Se kertoo Genjan tarinan, ja kuinka neuvokkaita hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat. Tarinassa korostuu erilaisuus, syrjintä ja kiusaaminen. Surullinen Kaali-ihme kertoo kahdesta orpotytöstä, kuusivuotiaasta Dushasta ja häntä nuoremmasta Olgasta ja heidän kaalinhakumatkasta. Ipatjeva on vanhus, ja hän on ottanut tytöt ristikseen, mutta huomaa, että he tytöt voivat olla myös iloksi ja hyödyksi. Ajankuvana on sodanjälkeinen köyhyys. Tarinoissa korostuu lapsen mieli, lapsen osallisuus perheessä ja yhteisössä. Lapsen on tärkeä olla osallinen, kuulua ryhmään. Lapsuus ja sen muistot kannetaan mukana kunkin elämänrepussa.

Kaksi pientä tyttöä, jalassaan kaupunkilaiskengät, mutta lämmikkeenään maalaisittain kiedotut paksut huivit, asteli kohti lautaseinäistä myyntikojua, jonka eteen oli jo muodostunut lohduttoman synkkä jono. Odoteltiin kaaliauton tuloa.

Ulistkajan psykologinen tarkkanäköisyys kulkee tarinoissa voimakkaasti läpi. Hän pystyy katselemaan asioita lapsen silmin. Hän tarkkailee lapsen suhteita, lapsen ja vanhempien suhteita sekä lapsen asemaa yhteisön jäsenenä. Ulitskajan tyyli on valloittanut minut. Teoksen on suomentanut Arja Pikkupeura ja graafinen suunnittelun on tehnyt Kirsikka Mänty. Kirjan kansi on erittäin puhutteleva.

Helsingin Kirjamessujen teemamaa 2015 on Venäjä, joten voisi uskoa, että käännöksissä näkyisi venäjänkielisten teosten esiintuloa. Ainakin Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia ja varmaan myös Mihail Šiškinin Neidonhiusta voidaan lähestyä tätäkin kautta. Šiškiniä pidetään hyvin merkittävänä Venäjän nykykirjailijana, vaikka kirjailija asuu nykyisin Sveitsissä.


Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia
Siltala 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

KESÄN LUVUT

Innostuin selaamaan luetteloita tulevista kirjoista. Keräsin joitakin kirjalöytöjä kesään ja alkusyksyyn. Tässä odotetuimmat. Lisäilen listaan täydennyksiä.

Art House

Satu Hovi & Katri Niemi Keskiajan maut

Erin Hunter Tähtien henget Etsijät 6 &/6

Erin Hunter Vaikea taival Selviytyjät 4 /6

Siri Pettersen Odininlapsi Korpinkehät 1

 

ATENA

Outi Rinne Mielekkäät eväät
Olen kokeillut jo kahta ohjetta ja ihastunut niihin täysillä. Mahtava kirja.

Ilari Aalto & Elina Helkala Matkaopas keskiajan Suomeen

 

BAZAR

Rabih Alameddine Hakawati, tarinankertoja

Sarah Lark Valkoisen pilven maa (elokuu)

Kate Morton Kaukaiset hetket

Alan Bradley Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Michael Mortimer Fossiilivaltiatar (kesäkuu)

Mamen Sánchez On ilo juoda teetä kanssasi

S. J. Watson Kaksoiselämä (lokakuu)

 

DOCENDO

Ilona Pietiläinen Innostu ja onnistu: Ideoita ja tuunauksia kauniiseen kotiin.

 

Ilona Pietiläinen Kesäpesä - Avaa ovi kauniiseen kesään

 

 

Gummerus

Paula Havaste Maan vihat
Paula Havaste Taika päivässä
Alice Hoffman Ihmeellisten asioiden museo
Lee Harper Kuin surmaisi satakielen

INTO

Kyung-sook Shin Pidä huolta äidistä

KARISTO

Kirsi Ellilä Tuntemattomat

 

MINERVA

Sophia Loren Eilen, tänään, huomenna

SCHILDTS

Kate Atkinson Joka lapsia ja koiria rakastaa

Caitlin Moran Näin minusta tuli tyttö

 

SILTALA

Lena Andersson Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ljudmila Ulitskaja Tyttölapsia

TAMMI

Justin Go Katoava aika (huhtikuu)

Sarah Waters Parempaa väkeä (kesäkuu)

Peter Hoeg Susanin vaikutus (toukokuu)

Merete Mazzarella Hyvä kosketus (toukokuu)

John Steinbeck Oikutteleva bussi (kesäkuu)

 

 

TEOS

Minna Lindgren Ehtoolehdon tuho

WSOY


Antohony Doerr Kaikki se valo jota emme näe Pulitzer-voittaja 2015  (huhtikuu)

 
Rachel Joyce Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu (toukokuu)

 
Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla (toukokuu)


Kristina Ohlsson Daavidintähdet (toukokuu)

 

 

Liane Moriarty Hyvä aviomies

Ihmettelin Liane Moriartyn kirjan nimeä Hyvä aviomies, sillä alkuperäisteoksen nimi on The Husband’s secret. Tuo nimi sopisi paljon paremmin tälle kirjalle, houkuttelisi lukijaa, virittäisi mielen aivan eri taajuudelle.

Hyvä aviomies kertoo Cecilian, Tessin ja Rachelin tarinan näitä rinnakkaisesti kuljettaen. Tapahtumat sijoittuvat pääsiäisviikolle, mutta tekstissä kuljetaan niin nykyhetkessä kuin menneisyydessä takaumien avulla.  Kirjan moniäänisyys on rikkaus, mutta se vaikeuttaa myös lukemista, koska jo keskeisiä henkilöitä on useita. Tarina on hieman ennalta arvattava, mutta hyvin kerrottu.

Tarina käynnistyy, kun Cecilia Fitzpatrick löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani ". Hänen miehensä on raapustanut kuoreen tuon tekstin. Cecilia jahkailee kirjeen lukemista sivuille 190–191 asti, kunnes päättää sitten lukea kirjeen, jota ei ehkä olisi kannattanut lukea… Tämä ei ole tarinan pitkittelyä, vaan sen ohella rakentuu muiden asianosaisten tarinat. John-Paul on perjantaihin työmatkalla Chicagossa.

Tessin ja Rachelin tarinat hahmottuvat vähitellen osaksi kokonaisuutta ja kaikkien suhteet kietoutuvat jollain tavoin yhteen. Tess joutuu suhdesotkuun tahollaan, kun Will ja Felicity paljastavat löytäneensä toisensa. Felicity oli hänen paras ystävänsä vai… ja paino on sanalla oli.  Tess lentää äidin luo Sydneyyn poikansa Liamin kanssa. Lucy O’Leary potee nilkkaansa, joten tyttären apu tulee tarpeeseen. Liam pääseekin samalle luokalle Cecilian Pollyn kanssa.

Tess ajatteli: Älä siinä jaarittele, niin kuin kaikki olisi kunnossa! Mutta syystä tai toisesta hän jatkoi keskustelua. Se oli juurtunut liian tiukasti hänen psyykeensä, ja hän oli liian väsynyt. Hän oli rupatellut Felicityn kanssa joka päivä koko elämänsä ajan. Felicity oli hänen paras. Felicity oli hänen ainoa ystävänsä.

Rachel Crowley vaistoaa jotain outoa, kun Rob ja Lauren haluavat kertoa jotain. Hän toivoo heidän kertovan toisesta lapsesta. Jacob istui Rachelin sylissä, kun hän sai kuulla, että miniä oli saanut upean työpaikan New Yorkista. Heidän uutinen iloisen perhetapahtuman sijaan olikin ilmoitus, että Rachelin pojan perhe on muuttamassa New Yorkiin. Rachelilla ei olisi enää pojanpoikaa arjessa.  Rachelin tytär, Janie, on kuollut väkivaltaisesti 28 vuotta aikaisemmin, mutta tapaus on  selvittämättä. Rachel elää yhä arjessakin surunsa keskellä.  Hän toimii Liamin ja Pollyn koulun kanslistina. Tess ilmoittaa Liamia uuteen kouluun ja kohtaa pitkästä aikaa Connor Whitbyn. Connor on koulun nykyinen liikunnanopettaja ja Tessin vanha heila. Rachelilla on syynsä vihata Connoria, ja tuo viha todella kytee hänen sisällään, on kytenyt vuosia.

Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John Paulin rakastava vaimo. Kirjeen luettuaan Cecilia Fitzpatrick joutuu tekemään muitakin päätöksiä. Oikeastaan päätöksistä pienin oli päättää kirjeen lukemisesta. Kirjeessä John-Paul tunnustaa nuoruuden erheensä. Totuus tuhoaisi Cecilian perheen sekä niin myös monen muun ihmisen elämän. Vai toisiko totuus helpotuksen erään äidin kärsimykseen? Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet? Hän tietää nyt jotain sellaista, jonka seuraukset hän näkee nykyhetkessäkin. Se on suistanut yhden ihmisen elämän raiteiltaan, keskeyttänyt toisen elämän, vierittänyt syyn toisen harteille ainakin joidenkin mielestä.

Ihminen hakee tietynlaista ratkaisua tällaisessa tilanteessa, hänen on helpompi selvitä arjesta, kun on edes joku syyllinen, jota syyttää. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä omien luulojensa ja uskomustensa kanssa?  Cecilia joutuu maksamaan kalliin hinnan viivyttelystään.  Mutta onko tärkeintä, että John Paul säilyttää kasvonsa? Ceciliä ei olisi ehkä voinut estää kostoa, mutta koston kohteeseen hän olisi saattanut vaikuttaa.

Kukaan meistä ei saa koskaan tietää, mihin kaikkiin eri suuntiin elämä olisi voinut meitä kuljettaa, mihin sen ehkä olisi pitänyt kuljettaa. Ehkä hyvä niin. Joidenkin salaisuuksien on tarkoitus pysyä ikuisesti salaisuuksina. Kysykää vaikka Pandoralta.

Hyvä aviomies on sekoitus chicklitiä ja jännitystä. Loppu on surullinen. En ehkä ymmärrä kaikkia kirjan saamia kehuja, mutta minusta tämä oli silti hyvin tehty viihderomaani. Eniten tästä tulee mieleen Joy Fieldingin sekä jännityksellä höystettynä Jojo Moyesin kirjat. Suosittelen tätä kirjaa kesään lomalukemiseksi.

Liane Moriarty Hyvä aviomies
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Alice Munro Nuoruudenystävä

Alkuperäisteos Friend of My Youth ilmestyi vuonna 1990.  Suomeksi Nuoruudenystävä ilmestyi vasta tänä vuonna. Teoksen on suomentanut Kristiina Rikman.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, kymmenen matkaa ihmisen elämään ja hänen mieleensä. En ole novellien ystävä, mutta Munro on opettamassa nekin minulle. Olen äärettömän iloinen saadessani novellien lukemisen omakseni. Sain kirjan kustantajalta muutama viikko sitten ja luin novellit vähitellen. En halua lukea näitä novelli novellilta eli yhteen menoon. Luen novelleja vähemmän mutta kyllähän Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut ja Karen Blixenin Talvisia tarinoita ovat silkasta lukemisestani kuluneenoloisia.

Munro piirtää niin todentuntuisia henkilöhahmoja, että luettuasi muistat heidät kuin kadotetun lapsuudenystävän tai etäisen sukulaisen. Voit kertoa tarinoita heistä, mutta kokonaiskuva on häilyvän hienovarainen aivan kuin todellisessa elämässä kaivaessasi muistojen ihmiskuvia. Kokoelman kymmenen tarinaa kertovat arkisista asioista, menneestä ajasta, valinnoista, petoksista, muistamisesta. Pidin erityisesti kokoelman niminovellista Lapsuudenystävä.

Niminovelli Lapsuudenystävä kertoo tyttärestä ja tämän kuolleesta äidistä.  Kertojan nimeä ei kerrota. Tiedämme vain että hän on koulunopettajan tytär. Äiti meni opettajaksi Grieves Schooliin, Ottawa Valleyhin. Koulu sijaitsi Grievesin perheen omistamalla maatilalla, jonka takia äiti asui jonkin aikaa sisarusten Flora ja Ellie Grievesin kodissa.  Sisarukset elivät hyvin niukanpuoleista ja askeettista elämää vältellen ylellisyyksiä (normaaleja mukavuuksia).  Heitä pidettiin cameronilaisina, tiukan linjan presbyteereinä. Tarinassa rakentuu myös Floran monivaiheinen elämä, jonka elämänkulku tekee poikkeamia. Hän väistää aina tarpeen vaatiessa. Torjuuko hän osallisuuden tahallaan?  Tässä novellissa mietin tovin sen kertojaa eli oliko tuo vain tarina.  

Näin joskus unta äidistäni, ja vaikka unen yksityiskohdat poikkesivat toisistaan, yllätys oli aina sama. Uni loppui, varmaan siksi että se oli toiveikkuudessaan liian läpinäkyvä, liian aulis antamaan anteeksi.

Toinen minut lumonnut novelli on Hyvyys ja laupeus.  Menestynyt laulaja Bugs, June Rodgers,  matkustaa norjalaisella rahtilaivalla Montrealista Isoon-Britanniaan tyttärensä kanssa. Bugs heittää hyvästit horisonttiin katoavalle Labradorin niemimaalle heinäkuussa 1970-luvun lopulla.  Bugs on huonossa kunnossa ja tekee kuolemaa. Novelli kuvaa äidin ja tyttären, Bugsin ja Averillin suhdetta. Lisäksi tarinaan mahtuu kapteenin sisäkertomus. Tarina ei ole yksiselitteinen.

Kolmas koskettava novelli on Jääkuvia, joka kertoo kirkonmiehen Austinin Cobbetin päätöksestä lahjoittaa omaisuutensa pois. Iäkäs leskimies vakuuttaa läheisensä tyttären Montrealissa ja pojan Denverissä, että hänen tulevaisuutensa on Sheilan kanssa Havaijilla. Tarina kertoo Austinin ja tämän taloutta hoitaneen Karinin ystävyydestä, jollaista kukin meistä tarvitsee. Karinin traaginen elämä avautuu myös lukijalle.

Karin ajatteli että Austin tiesi. Ihan lopussa Austin tiesi, että Karin oli päässyt selville hänestä, että Karin tiesi mitä hän aikoi. Eikö ihminen tarvitsekin jonkun joka tietää, oli hän miten yksinäinen ja miten nokkela ja päättäväinen hyvänsä? Karin saattoi olla tuo ihminen Austinille. He molemmat tiesivät mitä toinen aikoi, mutta eivät paljastaneet sitä, ja se oli epätavallinen yhdysside.

Alice Munro (s. 1931) on aikamme tärkeimpiä kirjailijoita. Hän on ensimmäinen kanadalainen, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto (2013).

Nuoruudenystävä on upea kokoelma elämän arjesta, josta tämä kaikki rakentuu. Munro pureutuu syvälle ihmisen sisimpään. Kokoelman teemoja ovat syyllisyys, häpeä ja yksinäisyys. Munron tarinat ovat universaaleja koskettaen lukijoita kaikkialla. Pidän Nuoruudenystävää ehjänä ja vahvana kokonaisuutena, yhtenä Munron parhaimmista. Tämän vuoden Keltainen kirjasto on upeaa luettavaa, sillä jokainen tähän asti luettu on ollut elämys. Tammi on suonut  Munron ystäville runsaasti käännöksiä, mutta toivottavasti saamme vielä lisää.

Alice Munro Nuoruudenystävä

Tammi. 2015. Kustantajalta. Kiitollisena

 .