Mervi Heikkilä Louhen liitto

Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija ja kirjastotoimenjohtaja. Kirjan takakansi kuvaa Louhen liittoa näin: kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle.

Louhen liiton blogiteksti on omiaan julkaista tänään Kalevalan päivänä. Sain tämän kirjan sen ilmestyessä muutama viikko sitten ja säästin sen tarkoituksella tähän päivään. Kirjan luontokuvaukset ovat hyvin tehty. Biologina haluan, että lukemani täsmää edes jotenkin todellisuuteen, että suopursu ei rehota lehdossa kilpaa kanervan kanssa. Luonto on saatu osaksi tarinaa naavapartaisine mahtikuusineen ja ikiaikaisine metsineen.

Nainen katsoi isoa uroskarhua ja iättömät kasvot sulivat harvinaiseen hymyyn. Tummanruskea, melkein musta otus oli kooltaan valtava, metsän kiistaton kuningas. Jostain naisen muistin sopukoista alkoi nousta sanoja.

Ikivanhoja sanoja, joilla karhun hengen saisi houkuteltua taloon rengiksi.

Kirjan päähenkilö on Roona, ysiluokkalainen koulutyttö, joka on kuitenkin hieman erilainen kuin luokkakaverinsa, sillä, hänellä on omat salaisuutensa.  Aleksi on Roonan hyvä kaveri.  Yhdessä he harrastavat luontokuvausta tallentaen metson soidinmenot. Yllättäen Roonan äiti paljastaa omat salaisuutensa.  Birgitta Vanha-Kouvo kertoo, että ei ole Roonan biologinen äiti. Isäkään ei ehkä ole kuollut, mutta Birgitta ei isän tarinaa tunne.  Roona maistelee totuutta, että hän onkin hyljätty lapsi. Mieleen nousee vääjäämättä kysymykset, kuka hänet hylkäsi? Miksi oikea äiti hylkäsi hänet? Nyt oikea äiti haluaisi tavatakin vielä.

Minä vähät välitin töykeän naisen yöunista, mutta menin silti pöytään. Äiti oli jo istahtanut pitkän pirtinpöydän ääreen kuin olisi kotonaan tässä omituisessa paikassa. Istuin hänen viereensä. Tunsin itseni hämmentyneeksi kuusivuotiaaksi pikkutytöksi, joka oli ensimmäistä kertaa tutustumassa kouluun. Se ärsytti. En halunnut vieraiden ihmisten näkevän epävarmuuttani.

Roona kohtaa niin äitinsä kuin isänsä. Erakkomainen Valpuri on töykeä sanoissaan, mutta kiinnostava. Valpuri Kokkoisen luona aika kulkee taaksepäin. Vanha saa uuden merkityksen, sitä ei arvioida kymmenissä vaan sadoissa vuosissa. Roona tapaa myös isänsä. Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Tarina on luettava yhteen menoon, sillä se on jännittävä.

Katsoin äitiä hölmistyneen näköisenä. Mikä tai kuka oli Valpuri Kokkoinen, minun biologinen äitini? Minun ei tarvinnut lausua kysymystäni ääneen, äiti tajusi sen muutenkin. Hän huokaisi, nielaisi ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain, mutta Valpuri ehti ensin.

Louhen liitto on nopealukuinen ja viehättävä tarina. Kieli on selkeä ja kaunista. Lukiessani Louhen liittoa se toi mieleeni Jenna Kostetin Lautturin ja Helena Wariksen Vuoren joista pidin paljon.  Lautturi oli viime vuoden parhain lukemani nuorten kirja. Waris rakentaa tarinaa skandinaavisen mytologian kautta. Jostain syystä mieleeni tulvi myös Celia Reesin kirjat Näkijä ja Noitalapsi, sillä Heikkilä tuo esiin noitavainot.

Louhen liitto yhdistää kansanperinteen loitsut ja taiat tämän päivän nuoren maailmaan.  Kansanperinne on loppumaton runsaudensarvi, josta pystyy ammentamaan tarinoita loputtomiin. Näistä samoista lähteistä Paula Havaste ammentaa kertomuksensa aiheita aikuisille. Shamanistinen maailma, mytologian varannot, kansanperinteet lähteet ovat loppumatonta viisautta. Kiinnostus menneeseen aikaan ja kansanperinteeseen viriää parhaiten siltojen kautta, jollainen Louhen liitto on. Kirjaan liittyvä tehtäväpaketti on moninainen ja virikkeellinen.

Mervi Heikkilä  Louhen liitto 
Haamu kustannus 2015- Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Viikonlopun leffat ja väärinkäsityksiä

Viikonlopun leffat

Katsomme usein viikonloppuisin elokuvia, mutta hieman paremmin ennakkosuunnitelmin  kuin tänä viikonloppuna. Puolisoni soitti, että saapuu juuri Porvooseen ja heitin joitakin nimiä. Joku oli ehtinyt kuitenkin ennen häntä. Hän ehdotti elokuvaksi Kunnes kuolema meidät erottaa. Ja suostuin heti.  Visioin sen heti muistuttamaan syksyllä katsottua leffaa Ensirakkaus- Innocence.  Toinen empi hieman puhelimessa, mutta ohitin sen. Uutuus jne.  No joo, meni hieman pieleen. Kotona sitten luin elokuvan perustuvan Stephen Kingin romaaniin.

Meistä kumpikaan ei katso kauhua. Ei.  Kumpikaan ei lue Kingiä. Ei.

Muutakaan en jaksanut etsiä, vaikka kotona olisi katsomattomiakin leffoja. Ruoka tuoksui hyvälle. Porvooseen saatiin viimein kiinalainen ravintola, joka tarjoaa hyvää ruokaa

 Minulla on hieman kieroutunut huumorintaju ja kaiketi kauhussakin omia piirteitä. Ainoa Kingin minulle maistuva elokuva tai kirja on Uinu uinu lemmikkini. Jotenkin pystyn näkemään siinä jotain kiehtovaa. En nyt kuitenkaan innostu niihin.

Elokuva oli kuitenkin hyvä. Jopa suosittelen.

 

 

Tänään on vuorossa Gone Girl ja Sovitus

Gillian Flynnin samanimiseen romaaniin perustuva elokuva. Ohjaus David Fincher.

 

 

Ian McEwanin samanimiseen romaaniin perustuva elokuva. Pääosissa James McAvoy & Keira Knightley

 

 

Sunnuntaina  

Niin se käy  And So It Goes. Ohjaus Robert Reinier. Katson mielelläni Diane Keatonin elokuvia ja huokaan helpotuksesta, kun ohjaajana ei ole Woody Allen.  Tosin en tiedä, näenkö Keatonissa koskaan muuta kuin Annie Hallia .

 

 

Diane Keaton ja Michael Douglas

Koti maailman laidalla

 

Michael Cunninghamin samanimiseen romaaniin perustuva elokuva.

 

Michael Cunningham Tunnit

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa juuri tällä Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Alkuperäisteos on The Hours. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.

Selasin blogiani hämmentyneenä ja tulin lopputulokseen, jonka takia naputan tätä tekstiäni eli minun oli uskottava, että en ole tehnyt tätä. Yritän saada käsintehdyistä muistiinpanoistani selvää. Olen lukenut kirjan useamman kerran niin suomeksi kuin englanniksi, mutta eihän se muutu enää miksikään elokuvan nähtyäni. Kirjaakin lukiessa Meryl Streep valitsee kukkia, kulkee huoneissa, puhuu Richardin kanssa. Julianne Moore on ikävystynyt kotiäiti Laura Brown, joka leipoo kakkuja. Nicole Kidman on hauras kirjailija Virginia Woolfina, joka taistelee hauraan mielen ja päänsärkyjen kanssa. Eikä minkään tarvitsekaan muuttua. Meryl Streep on ollut suosikkinäyttelijäni Ranskalaisen luutnantin naisesta lähtien.

Jo prologi alkaa kuvauksesta kertoen, missä mennään: Hän on jättänyt kirjeen Leonardille ja toisen Vanessalle. Hän kävelee määrätietoisesti kohti jokea, on varma aikeestaan, mutta jopa nyt hänen ajatuksensa harhautuvat, kun hän näkee kumpuilevan maan, kirkon ja pienen valkoisena hohtavan, hieman rikinkeltaiselta vivahtavan lammaskatraan laiduntavan tummenevan taivaan alla.

 Tunnit on yhdenpäivänromaani, joka kuljettaa kolmea naista eri aikakausina kietoen naisten kohtalot lopussa kauniisti yhteen, kun Clarissa avaa oven vieraalleen. Toinen sanoo pitäneensä huolta parhaansa mukaan ja tulija sanoo toivoneensa  voivan tehdä enemmän. Tunnit on intertekstuaalinen Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dallowayn suhteen. 

Huokaan kyllä raskaasti tätä tehdessäni, sillä en ole edes vilkaissut, kuinka muut ovat suoriutuneet tästä tehtävästä. Tämä on minun parhaimpia lukemiani kirjoja. Ehkä te tiedätte, että minulla on yksi valtavan suuri heikkous eli rakastan kissoja, rakastan punaisia kissoja. Mahdatteko tietää, että kun tuomari saa pöydälleen kissan, joka on … mietin, miten sanani valitsisin, että en parkuisi itkusta, että en olisi ylimielinen.  No täydellinen, kaiketi minä saan niin kirjoittaa… Silloin järeinkin mies sulaa ja ottaa kynän käteen ja piirtää suuren sydämen sisään kauniit sanat. Ne ovat hetkiä, jotka ihminen haluaisi elää uudelleen ja uudelleen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka lukee uudelleen ja uudelleen ja mieluiten piirtäisi sydämeen sisään vain Best of the Best.

 Joten tässä lyhyesti.

Tunnit tapahtuu kolmella aikatasolla. Yhdellä tasolla Virginia Woolf kirjoittaa Mrs. Dallowayta  miehensä Leonardin valvoessa vaimonsa jaksamista Richmondissa. Virginia on kaukana rakastamastaan Bloomsburysta vuonna 1923.

Virginia halveksii Richmondia. Hän janoaa Lontoota ja toisinaan hän uneksii kaupunkien sydämistä.

Toisella tasolla Laura Brown on nuori vaimo ja pienen Richien äiti, joka elää Los Angelesissa vuonna1949. Arjen rutiinit ovat ylivoimaisia ja hän haluaa kadota jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway. 

Kuinka, Laura miettii, joku joka kykeni kirjoittamaan tuollaisia lauseita – joka kykeni tuntemaan kaiken minkä tuollaiset lauseet sisälsivät – saattoi tappaa itsensä? Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

Kolmannella tasolla ollaan modernisoidussa versiossa, jossa  Clarissa Vaughan elää New Yorkin kiihkeässä sykkeessä 1900-luvun lopulla. Hän suunnittelee illaksi juhlia palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi.  Clarissa elää elämäänsä Sally kumppaninaan. Richard on entinen rakastettu, ystävä, runoilija. Richard kutsuu Clarissaa nimellä Mrs. Dalloway tai Mrs. D.

”Ruusuja ei voi koskaan olla liikaa”, Clarissa sanoo,

Sally ojentaa kukat hänelle, ja hetken he molemmat ovat yksinkertaisesti ja täysin onnellisia. He ovat läsnä juuri nyt, ja he ovat jotenkin onnistuneet rakastamaan toisiaan kahdeksantoista vuoden ajan. Tällä hetkellä se on kylliksi.

Tunnit pitäisi lukea ennen elokuvaa, sillä elokuva on niin hyvä, että se liimautuu kirjan päälle. Minä en pysty pääsemään näyttelijöiden vallasta irti. Elokuva noudattelee tarkoin kirjaa. Tunnit on upea niin kirjana kuin elokuvana.

Michael Cunningham  Tunnit
Gummerus. 2000. Kotikirjasto.

Laitan vain muutaman linkin, koska blogitekstejä on paljon:

P.S. Rakastan kirjoja

Pihin naisen elämä
Kirjan jos toisenkin

Michael Cunningham Illan tullen

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Michael Cunningham asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa. Alkuperäisteos on By Nightfall. Kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi.

 

Kustantaja myy kirjaa takakannen lauseella: Se on ylistyslaulu öiselle New Yorkille, elämän pienille sattumuksille ja kauneudelle. Luin itse kirjan ensimmäisen kerran istuen miljoonakaupungin hotellin ikkunalla. Olin yksin maailmalla ja tuo lause tuli osaksi minua niinä pitkinä viikonlopun yön tunteina. Katsoin vuorokauden läpi sykkivää kaupungin eloa ja maistelin Cunnighamin täydellisiä lauseita. Tuskin olisin voinut lukea tuota kirjaa otollisimmissa olosuhteissa. Kuinka täydellisesti tuo kiteyttää kirjan? Joskus pienet, viattomattomat sattumukset suistavat kaiken.

Kirjan teemana on parsisuhde, elämän tarkoitusta etsivän miehen tarina, vanheneminen, vanhemmuus, kuolemakin sekä seksuaalisten identiteettikategorioiden murtaminen. Kerronta on kolmannen persoonan kautta, välillä lukijaa otetaan ajatuksiin. Lukija seuraa tapahtumia Peterin kertomana ja välittämänä. Hieman samalla tavalla kuin katsoja kuulee enkelien omat ajatukset ja enkelien kuulemat ajatukset elokuvassa Berliinin taivaan alla. Tarinan käynnistyessä kirjan pariskunta lipuu taksissa Manhattanilla, jossa hevosen mahdollisen kuoleman absurdius saa ajatukseni harhautumaan Don Delillon kirjaan Cosmopolis. Urbaani miljöö ja sen ihmiset haparoivissa suhteissaan ovat Cunninghamille tyypillisiä.

Ehkä ihmissydäntä eivät loppujen lopuksi sykähdytäkään toisten hyveet vaan miltei sietämättömän osuva tuttuuden tunne, kun näemme heidät alhaisimmillaan, surullisina, mässäilemässä, tekemässä typeryyksiä.

Pariskunta elää New Yorkin upeissa taidepiireissä. Nelikymppinen Peter Harris on taidegalleristi. Hänen vaimonsa Rebecca on arvostettu taidelehden päätoimittaja. Pariskunnan elämä säröytyy, kun Rebeccan kulkurimainen pikkuveli, 23-vuotias Mizzy, löytää heiltä väliaikaisen asumuksen. Kauniin ja huolettoman Mizzyn elämä keskittyy joutenoloon ja huumeisiin.  Tytär Bea rakentaa omin ehdoin erilaista elämää Bostonissa.  Hän toteaa isälleen puhelimessa:” Minä luulen, että sinä rakastit minua niin hyvin kuin osasit. Sinulla taisi olla omia puutteita.” 

Peterin ja Mizzyn välille syntyy yhteys, jota Peter ei ollut odottanut.  Mizzyn nuoruus, menetetty ja taakse jätetty suistaa Peterin. Cunningham kuvaa hyvin, että lokerointi on väärin, kuinka ihmisiä ei pidä syyllistää kuvioista, jossa ihmiset elävät elämäänsä riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Ei elämä ole vain mustaa ja valkoista. Tässä teoksessa olisi yllin kyllin tarttumapintaa, mihin pureutua, kuten intertekstuaaliset viittaukset Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, jossa iä­käs kir­jai­li­ja hul­laan­tuu nuo­reen poi­kaan. Itselleni tuo Mannin pieni, ohut teos on ollut aina merkittävimpiä tämän kirjailijan tuotannossa. Cunninghamin tarjoama taiteen maailma kulissina on kiehtova, mutta en ole tarpeeksi taidefriikki, joten taidetrivia hulahti ohitseni. Peterin hahmoon tunsin sympatiaa ja kiintymystä.

Tätäkö se on? Onko myötätunto toista ihmistä kohtaan ainoa asia jolla on todellista merkitystä? Rakkaus, anteeksianto, sietäminen.

Ei se ole niin yksinkertaista. Kyky välittää toisesta olennosta, kyky kuvitella, millaista on olla toinen ihminen, kuuluu kokonaisuuteen. Se on tärkeää satunnaisille pyhimyksille (jos sellaisia on), mutta se on vain yksi osa elämää, helvetin suurta ja sekavaa, sydäntä raastavaa elämää.

On se silti jotain.

Illan tullen on kaunis romaani, mutta ei parhain lukemani Cunningham. Tämä on parempi kuin Lumikuningatar, mutta miten mikään voisi ohittaa romaania Tunnit? Korkealle minä tämän sijoitan.  En rankannut kirjoja järjestykseen kirjan ilmestymisvuonna. Googlasin kuitenkin Lumiomenan parhaat vuonna 2011 täällä ja tuon perusteella arvioisin, että olisin rankannut tämän kymmenen parhaimman lukemani joukkoon vuonna 2011 ulkomaisissa, ehkäpä viidenkin.

Pidin kirjan opusta. Pidin mahdollisuudesta. Muutahan epätäydellisillä ihmisillä ei ole. En tiedä, haluaisinko edes lukea täydellisen ihmisen kirjoittamaa kirjaa. Uskon, että jokainen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään, eikä omia epäonnistumisia voi sälyttää toisen vastuulle. Omistaisinkin tämän epätäydellisille ihmisille ja meitähän on.

Michael Cunningham Illan tullen

Gummerus 2011. Kotikirjasto

Illan tullen on luettu niin monissa blogeissa, että tyydyn vain muutamaan linkkiin.

Lumiomena

Lukutuulia

Erjan lukupäiväkirja

 JK. Anteeksi, en voi olla lisäämättä. Cunningham sulatti sydämeni.
Lucy ja Berlin. s. 29

Eowyn Ivey Lumilapsi

Eowyn Ivey on alaskalainen kirjailija ja toimittaja. Hänen etunimensä on peräisin Taru sormusten herran henkilöhahmoista. Lumilapsi (The snow child 2012) on hänen esikoisteoksensa ja se on käännetty yli 20 kielelle. Kirjan on suomentanut Marja Helanen. Kirjan kansi on kaunis ja lumoava. Ja silti tuo kansi viittaa lumeen ja talveen, joita inhoan kaikissa muodoissa. Kannen puut mieltää niin rakastetuiksi meikäläisiksi koivuiksi, mutta niiden sileät rungot muistuttavat vieläkin enemmän pohjoisamerikkalaisia lajeja esim. paperikoivua.

Lumilapsen ajankuvana on vuosi 1920. Vanheneva pariskunta Jack ja Malbel ovat lunastaneet Alaskasta tilan ryhtyäkseen siellä uudisraivaajiksi. Mabel suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta lasta, eivätkä he ole saaneet uusia. Surutyö on tekemättä, musertava suru on liian luhistava. Alaskan erämaa tarjoaa suojan erakoitumiseen, lasten temmeltävien askelten näkemiseen tai riemun kiljahdusten kuulemiseen.

Jack ja Malbel asuvat mailien päässä lähimmistä naapureista keskellä kesytöntä erämaata. On syksy, ankara talvi on alkamassa, mutta pariskunta on vasta raivaamassa peltoja ja tila ei vielä tuota mitään. Rahat ovat loppu ja pian ruokakin. Mabel ja Jack käyvät läpi toisistaan etääntymistä, asioita joista on vaiettu. Eräänä syyspäivänä Mabel lähtee läheiselle Wolverenijoelle hukuttautuakseen joen peilikirkkaalla syysjäällä.

Mabel astui edellistalveen sokeana. Nyt hän tiesi. Joulukuuhun mennessä aurinko nousisi vähän ennen puoltapäivää ja kiertäisi vuorenhuippuja pari hämäräntuntia. Mabel häilyisi unen ja valveen rajamailla tuolissaan kamiinan ääressä. Hän ei tarttuisi yhteenkään lempikirjoistaan, sivut eivät heräisi eloon. Hän ei piirtäisi; mitä hän voisi vangita luonnonlehtiöönsä? Sameat taivaat, varjoisat kolkat. Olisi aina vain vaikeampaa nousta sängystä. Hän kompuroisi kuin unissakävelijä, kaapisi kokoon ateriat ja ripustaisi pyykin ympäri mökkiä. Jack yrittäisi parhaansa mukaan pitää elikot hengissä.

Yllättäen jää kuitenkin kestää ja tästä alkaa uusi elämä. Vierailtuaan kiitospäivänä lähimmillä naapureilla Bensoneilla, Jackia kehotetaan ampumaan hirvi talviravinnoksi. Jack ei ole metsästäjä, eikä tunnu onnistuvan.

Jack oli itkenyt aikuiselämässään vain muutaman kerran – kun äiti kuoli ja kun hän ja Mabel menettivät pienen vauvansa. Hän ei antautuisi nyt itkemään. Hän vei jalkaansa toisen eteen ja kulki eteenpäin mitään näkemättä tai tuntematta.

Seuraavana iltana alkaa sataa märkää lunta sakeana. Mabel menee ulos ja Jackin saapuessa pellonraivaukselta, heittää tätä lumipallolla. He innostuvat kisaamaan lumisotaa pikkulasten tavoin. Lopulta Mabel haluaa rakentaa lumitytön. Se tehdään viimeisen päälle, kasvonpiirteet veistetään täydellisiksi, tukka pujotellaan heinäkorsista, huulet punataan villikarpalomehulla ja vielä lapaset ja kaulaliina.

Aamulla lumityttö on kadonnut, sillä vain pienet jäljet johtavat metsään. Metsässä alkaa vilahdella pieni, arka tyttö ketun kanssa. Vähitellen hän kesyyntyy niin paljon, että uskaltaa sanoa nimensä: Faina. Toivottomalla metsästysreissullaan Jack törmää tyttöön ja tämä johdattaa Jackin suunnattoman suuren uroshirven luo, josta koko talven ravinto on turvattu.

Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Kun Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa, joka putkahtaa pariskunnan elämään kuin suoraan sadusta, he alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Faina kuitenkin katoaa keväällä lumen sulaessa palatakseen takaisin ensilumen sataessa.

Mabel muistaa lapsuudestaan venäläisen Lumitytöstä kertovan satukirjan, josta Mabel ymmärtää vain kuvat.

Lumilapsessa liikutaan toden ja epätoden rajamailla.  Tarinassa on todellisen kaltainen uudisraivaajapariskunta ja sitten ripaus satua ja maagista realismia. Ivey selittää asioita juuri sen verran vähän, että lukija voi kuvitella tarinan eri tavoin. Lumilapsi on parisuhdekuvaus, se on rakkauskertomus, erityisesti siinä käsitellään suhdetta toiseen ihmiseen. Kirjan luontokuvaukset ovat lumoavia, karuja ja todellisia – uskottavia. Esimerkiksi Mabelin eksyessä lumimyrskyssä Fainaa etsiessään:

Mikään pensas ei kohonnut puun korkuisena, mutta ne eivät myöskään muistuttaneet kotoisia karhunvatukkapensaita. Jotkin oksat olivat hänen reitensä paksuisia, ja monessa riippui kuivia, ruskeita lehtiä. Mabel tarttui yhteen oksanhaaraan, ja kun hän veti kätensä pois, siinä oli terttu pieniä käpyjä. Pensaiden joukossa kasvoi pirunnuijia, jotka olivat tiputtaneet leveät, vihreät lehtensä, mutta eivät piikkejään. Paikka paikoin oksat ja pusikot olivat niin takussa, että hänen rintaansa kuristi paniikki – mitä jos hän ei löytäisi pois täältä.

Tai Jackin etsiessä metsässä Fainaa:

…raitti vei hänet viimein takaisin ylemmäs, toiseen kuusikkoon. Siellä puut olivat korkeampia ja paksumpia, ja tienoo vaikutti hiljaiselta ja varjoisalta. Hän piti katseensa maassa, jottei kompastuisi juuriin, ja huomasi pienten vaaleanpunaisten kukkasten työntyvän sammalten ja pudonneiden kuusenneulasten läpi. Neidonkengiksi Mabel oli niitä kutsunut. Kerran Jack oli poiminut Mabelille pienen kimpun keväisiä metsäkämmeköitä ja saanut moitteet. Ne olivat kuulemma harvinaisia, ja jokainen hänen poimimansa kukka oli tiennyt koko kasvin kuolemaa.

Lumilapsi on ollut Pulizer-ehdokkaana, eikä suotta. Se on fantasiasatua parhaimmillaan. Lumilapsi toi mieleeni viime vuonna lukemani Ali Shaw’n kirjan Tyttö joka muuttui lasiksi. Myös sen tapahtumat sijoittunevat Alaskaan, ja siinä oli mukana mystinen tyttö. Tämä kirja toi mieleeni myös Velma Wallisin kirja Kaksivanhaa naista.  Se on vanha taru, karu ja koskettava, mutta niin todellisen julma kuin elämä pahimmillaan on. En ehkä saa tekstiini mitään uutta, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Voin kuitenkin sanoa, että kenenkään ei pitäisi ohittaa tätä kirjaa. Olisin rankannut tämän parhaimmaksi kirjakseni vuonna 2013, jos olisin kirjoittanut blogia jo silloin.

Eowyn Ivey Lumilapsi

Bazar 2014. Taskukirjapainos vuonna 2013 ilmestyneestä kovakantisesta painoksesta.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämä kirja on luettu monissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Kirjasähkökäyrä

Lumiomena

Christa Wolf Erään naisen elämä

Christa Wolf (s. 1929) kuului merkittäviin saksalaisiin nykykirjailijoihin. Hän oli myös esseisti ja kriitikko. Häneltä on suomennettu muun muassa Jaettu taivas 1966, Kassandra 1983, Medea (Medeia, kertomus kuudelle äänelle)1996, Häiriötapaus 1987 sekä Kesänäytös 1987. Erään naisen elämä ilmestyi Kirjayhtymän Areena-sarjassa vuonna 1970. 

Teoksen alkuperäinen nimi on Nachdenken Über Christa T. Ruotsinkielinen nimi on Vem var Christa T?, Englanninkielinen nimi on The Quest for Christa T.  Eli monissa käännöksissä ja alkuperäisteoksessa on etunimi kirjan nimessä. Suomenkielinen teoksen nimi viittaa erään naisen elämään, kun ruotsinkielinen teos kysyy suoraan, kuka oli Christa T?

Kirjan miljöönä on sosialistinen, itäsaksalainen yhteiskunta, mutta kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin historiallinen ajankuva: maailmansotien jälkimainingit ja kylmän sodan aika. Kirjalla on poliittinen ja yhteiskunnallinen aspekti suhteessa yksilöön. Kirjan teemoina ovat yksilön identiteetti, olemassaolo, yksilö yhteiskunnan rakenteessa.

Hän uskoi, että menneisyyden hyväksi on työskenneltävä samoin kuin tulevaisuuden, sen luen muistiinpanoista, joita hän teki kirjoista.

Erään naisen elämä on Christa T:n elämän kuvaus. Kertoja taltioi Christa T:n eli ystävänsä elämän, sen vaiheet ja kirjoittaa tämän muotokuvan. Kertojan henkilöllisyys ei selviä. Kerrontatekniikka on fragmentaarinen. Kertoja rakentaa sitä muistoista, muistikuvista, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, kuvitelmista, Christa T:n jälkeenjääneistä papereista, joten näistä muodostuu kollaasiromaani. Kertoja yrittää selvittää kuka hänen koulutoverinsa, opiskelijakaverinsa ja ystävättärensä oli. Hän yrittää tavoittaa toisen ihmisen olemuksen, mutta se pakenee, väistyy, katoaa. Mitä me tiedämme ystävästämme, hänen ajatuksistaan?

Vuodet, jotka jälleen nousevat esiin, eivät ole enää samoja vuosia. Valo ja varjo lankeavat vielä kerran kasvoillemme, jotka kuitenkin pysyvät levollisina. Eikö sen pitäisi hämmästyttää meitä?

Christa T. on poissa, hän on kuollut leukemiaan vai elämän vaikeuteen? Hän eli tavallisen elämän. Hän kävi kouluja, meni naimisiin, perusti perheen ja kuoli 30-vuotiaana. Kertoja aloittaa kouluvuosista. Ei ole mitään merkitystä, että kirjoitan päähenkilön kuolleen leukemiaan, koska kyse ei ole tapahtumien ennakoimisesta. Kukaan ei varmasti odota, että tämä olisi juoniromaani. Siitä huolimatta kirjan jännite kantaa alusta loppuun.

Vasta kuolemansa jälkeen hän antoi vastauksen, vastoin odotuksia ovat hänen paperinsa kertoneet minulle perusteellisesti, hänen lapsuutensa varmuudesta ja epävarmuudesta. Myös siitä, ettei voi olla haitaksi, vaikka lapsena oppiikin tiedostamaan tietyt ilmiöt, esimerkiksi seitsentoistavuotiaana, on jo nähnyt paljon ja pysyvästi. Sehän on otettava lukuun, mikäli vain elää niin kauan.

Erään naisen elämä on yksi parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. En lukenut kirjaa ensimmäistä kertaa, en todennäköisesti edes viimeistä kertaa. Kirjani on kauhtunut ja ajan patinoima, mutta jokin saa minut palaaman tähän kirjaan yhä uudelleen. Kirjassa on monia yhtymiä kirjailijaan itseensä, jotka eivät liene merkityksettömiä. Eli lukija joutuu miettimään kirjan käännösnimiä ja kirjailijan alter egon problematiikkaa.  Ehkä oma ymmärrykseni on, että tässä ollaan fiktion ja biografian rajamailla. Wolfin kieli on niin ainutlaatuista, se pitää otteessaan alusta loppuun. Erään naisen elämä on kuitenkin vaikeaselkoinen ja hidaslukuinen. Varmasti tämä on  yksi vaikeimpia lukemiani kirjoja ja silti rakastan tätä kirjaa. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä mielleyhtymiltä kirjoihin Marguerite Durasin Lol V. Steinin elämä tai Heinrich Böllin Nainen ryhmäkuvassa etenkin tämän kertojaproblematiikassa.  Blogiteksti on etusivun BOB-palkin kirjoja.

Halutaan nähdä hänet, sehän on ymmärrettävää, Kysytään, oliko kyseessä todella se toinen hahmo, johon suru itsepäisesti liittyy. Tuodaan siis hänen esille, kerran. Jotta epäilykset vaikenisivat ja jotta hänet nähtäisiin.

Milloinka siis, jos ei nyt?

Christa Wolf Erään naisen elämä
Kirjan on suomentanut Keijo Kylävaara. 
Alkeperäisteos Nachdenken Über Christa T.   
Kirjayhtymä Arena-sarja1970. Kotikirjasto.

BOB-listat

Tein yläpalkkiin BOB-sivun. Eli rakentelen tänne sivua noista kahdesta kirjalistasta.
Olen rakentanut kaksi listaa, joiden jakajana on 2000-luku. Ennen ja jälkeen luetut. Raja ei ole tiukka, sillä kirjojen käännökset sotkevat sitä. Olen lukenut joitakin englanniksi. Joku kirjailija on änkeytynyt kumpaankin kategoriaan. Listat eivät ole edes valmiit. Periaatteessa listoissa ei ole yhtään kirjaa, jota en omista. Hmm yksi taitaa olla ja etsin sitä kiivaasti.

Tärkeä kirja ei välttämättä ole laatukaunoa, mutta sillä on ollut jokin tärkeä merkitys minulle. Näihin mahtuu kaikenlaista hassua. Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja on yksi näistä. En ole kohdellut sitä koskaan  sitä "hyvänä kirjana", vaan se on ollut minulle enemmän, selviytymisopas tai sielunkirja vaikeissa oloissa. Olen joskus ajatellut tehdä siitä blogitekstin, mutta en halua loukata tahallani ketään.   Ihmiset ovat niin täynnä itseään, että kukaan ei jaksa kuunnella, kuinka minä  en kokenut oloani hyväksi vieraassa ympäristössä. Opettelin mantran, että hän on selvinnyt samassa paikassa, niin minäkin selviän. Todellisuudessa se on erittäin hyvä kirja. Hyvin harvoin sotken tai teen merkintöjä kirjaan, mutta tuota en kehtaisi näyttää kenellekään. Hassua osastoa edustaa puolestaan Medaljonki, en ollut koskaan aikaisemmin lukenut kahden aikatason tarinaa.

Tukipylväitä  on paljon, mutta Hermann Hesse-Simone de Beauvoir- Kirsti Simonsuuri- Virginia Woolf ovat olleet kaikkein tärkeimmät. Ilman mitään nuoruuden angstia olen nauttinut Hessestä myöhemminkin. Minua ärsyttää erityisesti Hessen yhdistäminen nuoruuden angstiin. Minä rakastan näitä rivejä.

Yleisesti ottaen BOB-tekstini voivat olla erilaisempia kuin nykyiset blogitekstini eli en kirjaa niihin sivumääriä (en tosin muihinkaan), en liitä suomentajia, kustantajia, tuon näitä kasaamistani teksteistä. Pääosin kirjat ovat vanhoja. Uutuuksista vain harvoin mikään nousee tälle listalle tai sitten uutuus on jatkumoa kirjailijan tuotannolle. John Willamsin kaltaisia Stonereita ei ilmesty usein. Rax Rinnekankaan tuotannon halua lukea kokonaisuudessaan.

Runot lisään aikanaan. Eniten ehkä minua puhuttelevat vanhat kotimaiset runot. Eeva Kilpi ehkä eniten kaikilta osin.

Olen kerännyt kirjoja lapsesta asti. Kirjani ovat elämää nähneitä itseni tavoin. Kirjani ovat tehneet matkaani kanssani. Kahdesti olen pakannut ne konttiin ja vielä useammin kulkurin tavoin raahannut ne osoitteesta toiseen. Vieläkään en haluaisi pysähtyä. Toivoisin, että elämäni olisi varannut minulle vielä muuta osakseni. Että puolisoni ottaisi riskin kanssani.  Eli kulkurin veri virtaa suonissani. Olen ylpeä äidinkielestäni ja valmis taistelemaan oikeudesta käyttää sitä. Helsinki ja Stadi herättävät minussa syvimmät tunnot eli taidan olla paikkauskollinen. Tuota ei pidä tulkita snobismiksi. Totean usein, että mä vain asun täällä, aivan samalla tavalla kuin joku on vain jossain töissä. Tunnen kaikki ne tunteet, kuin joku muukalainen tuntee. En juurtunut koskaan Ouluun ja en tännekään. Haluaisin silputa jokaisen lipukkeen, joka minun on allekirjoitettava, jossa ei ole äidinkieltäni. Tajuatteko yhtään, kuinka te loukkaatte minua? Sairastuessani jouduin alentumaan julkisen terveydenhuollon piiriin ensimmäisen kerran elämässäni. Siitä lähtien olen vihannut asumistani. Viime joulukuussa löysin lakimuutoksen, ja siirsin kaikki terveydenhuollonpalveluni Helsinkiin. Kokeilin jopa hammashuollon päivystä ja hämmennyin, kuinka ruuhkan keskellä lääkärit hymyilivät ja ottivat asiakkaan vastaa. Mietin vuoroani odottaessa, että tajuaako nuo muut, kuinka etuoikeutettuja he ovat?  Tammikuussa kokeilin lääkäriä ja en olisi erottanut saamaani palvelua Mehiläisen vastaanotosta. Ei änkytystä, sanojen hakua, särjettyjä sanoa, vaan kaunista soljuvaa kieltäni, eikä jank jank.

Kirjojen maailma on auttanut silloinkin,  kun niitä on eniten tarvinnut. Olen vahvempi kuin koskaan aiemmin. Etsin koko ajan uusia kirjoja, mutta en niinkään juuri ilmestyneitä. Etsin kirjoja, joita olen ohittanut. Luen muiden listoja mielelläni. Blogeissa minua kiinnostavat kirjaesittelyt, henkilökohtaiset mieltymykset ja rankkaukset.
Pidän enemmän vanhemmista kirjoista. Minulta on paljon lukematta, paljon kertyneitä rästejä, joita yritän paikkailla. En kuvitellut ikinä aloittavani kirjablogia. Vuodesta toiseen jatkuvaan projektiin en lähde. Olen tottunut, että projektit alkavat ja loppuvat.

Rankkaatko yhtään samaa parhaimpiisi?

Eikö ole hurjaa, että vuosi on vasta näin alussa ja yksi tänä vuonna ilmestynyt kirja on päässyt jo joukkoon? Tuossa sen on pinon päällä poikittain. Tuonne sivuun jää Tyrskyt, muut varmaan tunnistaa. Tyrskyistä näkyy pala sateenvarjon kulmaa. Zafon on helppo tunnistaa.

 

Olen lukenut ihania kirjoja uudelleen blogini aikana: Carlos Fuentes Inez, Michael Cunningham tunnit ja Illan tullen. Mahtavia lukuelämyksiä yhä uudelleen. Aion tuoda Cunnighamin suomennetun tuotannon kokonaisuudessaan blogiini. Pala palalta.

 

 

Inez oli aivan pakko saada Kobossa mukana kulkemaan. Mitä muita kirjoja pitäisi kulkea mukana? Mihin haluaisi palata arjessa? Inex ei tietenkään ollut vesileimattu. Illan tein töitä. Kobo on enemmän tällaista käyttöä varten. En lähtisi lukemaan uutuutta ja kirjoittamaan blogitekstiä e-kirjasta. Yksinkertaisesti minulla on niin paljon kirjoja, että minulla ei ole sellaiseen tarvetta. Lisäksi minulla on viime vuosien rästit luettavana.

 

Oletko koskaan törmännyt tähän Rumban juttuun. Minusta tämä oli erityisen hauska. Tätä novellikokoelmaa ei liene suomeksi? In Between the Sheets, Ian McEwan

Timo Sandberg Häränsilmä

Timo Sandberg (s. 1946) on Lahdessa syntynyt pitkän linjan sekatyömies. Innostuttuaan uudestaan koulunkäynnistä hän toimi pitkään Metalliliitossa järjestötoimitsijana, mutta kirjoittaminen on ollut hänelle aina kaikki kaikessa. Sandberg on suorittanut Kriittisen Korkeakoulun kolmivuotisen kirjoittajakurssin. Hänen esikoisteoksensa Unta ei voi tunnustaa julkaistiin vuonna 1990. Sen jälkeen häneltä on julkaistu parisenkymmentä romaania. Mustamäki-sarjan aloittanut Mustamäki voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka –palkinnon 2014. Eläkkeelle jäämisensä jälkeen vuonna 2006 häneltä on ilmestynyt vuosittain uusi kirja. Häränsilmä julkistettiin Lahden Suomalaisessa kirjakaupassa 31.1.2015.

Ollaan vuodessa 1927. Pirtutrokarit ovat häikäilemättömiä ja Lahdessa tapahtuu kaksi poliisimurhaa, joita lopulta uusi poliisimestari Koskenpää määrää Otso Kekin tutkimaan ohi ylikonstaapeli Mäkelän. Aiemmin hän on jo määrännyt Kekin kurssille Helsinkiin opettelemaan uusia tutkimustekniikoita muuan muassa sormenjälkien etsimistä ja vertailemista.

Häränsilmä jatkaa Mustamäki-sarjaa ja edelleen pääosassa on Otso Kekki. Kapinasta on jo kymmenen vuotta, mutta edelleen punaisten ja lahtareiden välit ovat veitsi kurkulla. Suojeluskuntalaiset puuttuvat kaikkeen käyttäen omankädenoikeutta ja metallin sulku on pysäyttänyt useita tehtaita ja työläisillä alkaa olla hätä työpaikoista. Onneksi Lahteen aletaan saksalaisinsinöörien voimalla rakentaa ”radiokirkkoa”, 150 m korkeita metallisia radiomastoja, jotka tulevat sinkauttamaan radioaallot ympäri Suomea.

- Niin Aune sanoi painokkaasti. – Sama kuin kapinan aikaisten veritöiden kanssa. Vuosien myötä helpottaa, mutta kipu ei koskaan häviä kokonaan.

Kirjassa on runsaasti pieniä yksityiskohtia, jotka eivät liity mitenkään juoneen, mutta jotka sopivat kerrontaan esimerkiksi susien karkaaminen sirkuksesta.

Eliisa otti kepin maasta ja uhkasi sillä.

- Menetkös siitä, hän huusi.

Koira ei lähtenyt. Se kääntyi hitaasti, tuijotti ja murisi. Eliisa ei ollut koskaan nähnyt koiralla tuollaisia keltavihreitä silmiä, jotka olivat vihasta viiruina.

Pirtun salakuljettajilla on käytössään autoja ja moottoriveneitä, kun Lahden poliisi kulkee yhä jalkaisin tai hevoskyydillä. Historiankuvaajana Sandberg on perehtynyt paikallishistoriaan erityisen tarkasti ja paikkakuntalaisena katujen nimet ja kääntymiset kulmista menevät varmasti oikein. Sandberg on entisenä ay-liikkeessä toimineena ollut mukana kirjoittamassa useitakin työväenliikkeen historiikkeja. Lukiessani ihmettelin polkupyörän vähäistä roolia kulkuvälineenä eli milloin ne yleistyivät Lahden seudulla. Myös istuva hevonen rattaiden edessä odottamassa kummeksutti näkynä.

Kekki jatkaa edelleen epäsovinnaista suhdetta venäläisen Veran kanssa. Eliisa on kasvamassa nuoreksi naiseksi ja hänen apunsa on ratkaisevaa lopun kannalta. Hänen isoveljensä Ismo pääsee töihin radiomastojen rakennusporukkaan ja toimii aktiivisesti metallin ammattiyhdistysliikkeessä sihteerinä. Eliisan isä suutari August on joutunut ryyppykierteeseen kahden kaverinsa kanssa ja he ovat perustaneet leirin ”Häränsilmälle” Hollolan puolelle, jonne Lahden poliisilla ei ole asiaa. Uusi poliisimestari uskoo puolueettomuuteen Kekin tavoin, ja päästää tämän tutkimaan poliisisurmia.

Myös Ismo tunsi ylpeyttä. Hän pystyi kuvittelemaan, miten maahan upotetuilta betonijalustoilta kohoaisi ennen pitkää kohti taivasta huima rakennelma. Ja hän, Ismo Torni, saisi olla tuota tulevaisuuden rakennelmaa luomassa. Metallin sulun alettua hän oli ehtinyt olla jonkin aikaa työttömänä, mutta oli onneksi päässyt sitten tälle työmaalle.

Häränsilmä luokitellaan dekkariksi, mutta tarjoaa yllin kyllin myös tapahtumaseudun ajankuvaa. Sandbergin kerronta on jäyhää hämäläistä, asiat kerrotaan auki perusteellisesti juurta jaksain ja lukijan mielikuvituksen varaan jätetään vähän. Sandbergin tekstiä lukee mielellään, kerronta on hyvää ja mukaansatempaavaa, mutta kieliasuun kaipaisin rehevyyttä tai lennokkuutta. Asiat ilmaistaan liian kirjakielimäisesti, aikalaiset ovat varmasti ilmaisseet asiat paljon suorempaan sanoen ruman sanan niin kuin se on. Veran puhe on luonnollisempaa ”huonon suomen” takia.

Vera nosti katseensa ja hymyili.

- Sinä olla iso mies, mutta vähä iso pikkupoika.

- Jonka tekee koko ajan siirappinekkua mieli, Kekki jatkoi.

- Kyllä sinä taas nekkua saa, mutta ei liika hyvä, tulee paha olo ja kyllästys, Vera naurahti.

Timo Sandberg Häränsilmä

Karisto 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Goliarda Sapienza Elämän ilo

Goliarda Sapienza (1924–1996) syntyi Sisiliassa vallankumoukselliseen sosialistiperheeseen. Hän oli teatteri- ja elokuvanäyttelijä ja kirjailija. Hän aloitti 16-vuotiaana teatteriopinnot Roomassa ja tuli näyttelijänä tunnetuksi italialaisen elokuvaohjaajan Luchino Viscontin elokuvista. Sapienza kirjoitti teostaan Elämän ilo kymmenen vuotta, mutta hän ei ehtinyt nähdä teostaan julkaistuna, vaan se julkaistiin postuumisti. Vielä kirjoittamistakin kauemmin kesti, että se saavutti laajan lukijakunnan. Italiankielinen alkuperäisteos on nimeltään L'arte della gioia. Kirjan on suomentanut Laura Lahdensuu.




Sapienzan aviomies julkaisi omalla kustannuksellaan tuhannen kappaleen painoksen Elämän ilosta vuonna 1998. Elämän ilo suomennettiin miltei kaksikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, sillä valmistuessaan se oli aikanaan liian rohkea italialaiselle kustannusmaailmalle. Tänä päivänä se nähdään rönsyilevänä, sisilialaisena perhesaagana ja Modestan kehityskertomuksena. Kirjassa on kirjailijan puolison Angelo Pellegrinon alkusanat. Miehen, joka sanoo, että jokaisella kirjalla on kohtalo, ja jos se on totta, olen varmasti ollut osa sitä. Kirjassa on myös suomentajan Laura Lahdensuun tuiki tarpeelliset jälkisanat.


Elämän ilon näyttämönä on Sisilian Catania lähiympäristöineen. Modesta syntyy Sisiliassa tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 ja tämäkin lienee tarkoituksellinen valinta ajankohdaksi. Modesta elää kiivaan mullistusten vuosisadan ikonina. Hän haluaa elää, uskaltaa elää ja kykenee tuntemaan elämisen ilon kaikki muodot itsessään. Hän on rohkeampi kuin oma vuosisatansa, jopa liian rohkea elämälle, jollaisena se haluttiin tallentaa vielä hänen eläessään. Villi ja kesytön Modesta rakasti niin miestä kuin naista, rikkoi seksuaalisuuden rajoja, kesti hämmentäviä lähestymisen muotoja lapsuudessaan ja kiiti kiihkeä intohimo johtotähtenään. Kirja on rohkea, mutta ei rivo tai rietas, ennemmin häveliäs ja verhottu.

En ainuttakaan, tähän mennessä en ainuttakaan. Ehkä te, uudet sukupolvet… Avioliitto, Jacopo, on absurdi sopimus, joka nöyryyttää yhtälailla miehiä ja naisia. Minusta on niin, että jos kohtaa miehen, josta pitää, häntä rakastaa kunnes, no… niin kauan kuin sitä kestää… Sitten ihmiset jättävät toisensa, hyvinä ystävinä, mikäli mahdollista. Jacopo, sinun kanssasi puhuessani tämän äiti-huoran mieleen ihan pulppuilee uusia oivalluksia. Kuule, sain ajatuksen rakkaudesta.


Ihminen haluaa päästä sisään "toiseen” tunteakseen hänet, saadakseen hänet omakseen niin kuin kirjan tai maiseman. Niinpä kun toisen on imenyt sisäänsä, ravinnut itseään kunnes toisesta on tullut osa itseä, alkaa taas ikävystyä. Lukisitko sinä aina vaan samaa kirjaa?

Elämän ilo leikittelee lukijan kanssa kaikin mahdollisin keinoin. Kirjan kertoja on minämuotoisesti Modesta, vaikka seuraavassa hetkessä kertojasta käytetään muotoa hän. Nämä etäännyttämiset ovat tarkoituksellisia, sillä lukija ajautuu kiivaan ja vuolaan sanavirran mukana seuraavaan suvantoon rivit, lauseet ja ajatukset sekoittuneina. Teksti rönsyilee tarjoten tunnelmakuvia, dialogivirtaa, allegoriaa kaikin tavoin lukijaa vuolaudellaan koetellen. Kirjan kääntäjä on varmaan paikoin helissyt kilpaa Modestan kanssa tarjotessaan meille tämän upean suomennoksen.

Modesta tarraa uskoon, että elämällä on varattu hänen osakseen jotain erityistä köyhistä lähtökohdistaan huolimatta. Hän päätyy luostariin, josta kohtalo vie hänet italialaisen aatelisperheen palatsiin ja vankilankin hän ehtii kokea. Älykäs Modesta on kameleontti, joka muuntautuu roolista toiseen sovitellen milloin aristokraatin, sosialistin, biseksuaalin, poliittisen taistelijan, uranaisen, tai kyltymättömän rakastajattaren viittaa. Viimeisin määritelmä kuvaa enemmänkin Simone de Beauvoirin toisen sukupuolen vapautta rakastaa kuin päiväperhoa.

Modesta taltioi kuohuvan vuosisadan tapahtumat itseensä ja luo ajankuvan 1900-luvun Italian poliittisesta, moraalisesta ja sosiaalisesta historiasta sekä vapautuneesta naisesta, jossa ilmentyy Sisilian auringosta syntynyt elämän ilo. Elämän ilo kuvantaa vain osan, sillä se jättää paitsi siitä, minkä englanninkielinen nimi The Art of Joy täydentää. Elämän ilon merkitys paljastuu Modestalle kirjassa, mutta sitä ei ainakaan suonut perinteiden tai odotusten mukaan eläminen. Kirjan lopussa vanhentunut Modesta katsoo viisaudellaan elämäänsä.

- Ensirakkaudesta puhutaan paljon, vai mitä? Siinä valehdellaan niin kuin kaikessa muussakin.

- Niin se on, Modesta, en minäkään olisi koskaan kuvitellut, ja valitettavasti on tultava meidän ikäämme, jotta saisi sen selville. Huomasitko tänään sillalla, kuinka ne nuoret katsoivat meitä? Olisin melkein halunnut kertoa sen heille, mutta eivät he olisi uskoneet minua.

Olen lukenut kirjan kerran, mutta tarvitsen toisen paneutumisen. Tämä on kirja, joka jokaisen on luettava ja koettava ymmärtääkseen sen. Yksittäiset tarinat kuuluvat kehykseen palapelin palasten tavoin, mutta vain kokonaisuudella on merkitystä. Ehkä tästä tarinasta voi esitellä vain raamit. En ole lukenut mitään vastaavaa, en osaa verrata tätä edes muihin. Reader, why did I marry him? kirjoittaa, että Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954) suhteessa, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Simone de Beauvoirin maailma on jo tutumpi minulle. Elämän ilo on kiehtova, piripinnassa läikkyvä malja elämänjanoiselle.


Päätän tämän George Sandin lausahdukseen Elämässä on vain yksi todellinen onni: rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Goliarda Sapienza Elämän ilo
Gummerus 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirja on luettu myös mm. blogissa:


Reader,why did I marry him?

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho Hotelli Ikuisuus – Kauhutarinoita

Hotelli Ikuisuus – Kauhutarinoita sisältää 22 tarinaa. Kirjassa vuorottelevat Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon tekstit. Kansikuvitus on Ivi Rebovan. Kirjan ulkoasu on houkutteleva.


Kauhu ei ole minun genreni eli en lukisi Kingiä tai Koontzia. Kuitenkin psykologinen kauhu on joskus paikallaan, mutta väkivallasta en pidä. Marko Hautalan ja Mia Vänskän kertomuksista pidän. Hotelli Ikuisuudessa tarinat ovat kahden henkilön kirjoittamia, mutta sointuvat kokonaisuuteen. Tarinoiden seitinohuiden liitoksin ne kytkeytyvät toisiinsa kuten jotakin odottava mies tai sudentalja.


Tarinat ja niiden henkilöt ovat hyvin arkisia ja realistia, joten kauhu syntyy outojen tapahtumien kautta ja ripauksella magiaa ja fantasiaa. Hotelli Ikuisuus johdattaa lukijan oudoille matkoille: silloille, hautausmaille, taloihin ja metsän peittoon. Tarinat loihtivat pelon, kaipauksen, koston ja menneen kosketuksen läsnä olevaksi. Hotelli ikuisuudessa on salaperäisiä petoja, riivattuja koneita, rauhattomia kalmoja, katoavia rakennelmia, kohtalokkaita naisia, hautajaisvieraita, kirottuja nukkeja sekä tahmaavia eritteitä. Tarinoissa korostuu myös tuoksujen merkitys. Hotelli ikuisuus on viimeisenä tarinana …

Peili oli tarujen mukaan melkein yhtä vanha kuin maailma. Se oli taottu sulasta metallista ja jäähdytetty suolaisessa vedessä. Se oli koruton peili. Tarinoiden mukaan sitä ei voinut päällepäin erottaa tavallisista peileistä. Ero tuli ilmi vasta silloin, kun peiliä katsoi. Pelkkä vilkaisu ei riittänyt, vaan peiliä täytyi katsoa aina sen kuvia heijastavan harmaan pinnan alle. Kaikki eivät siihen pystyneet. Rouva oli varma, että hän pystyisi. Hän oli valmistautunut siihen koko elämänsä ajan.

Tarinat sijoittuvat pääosin nykyaikaan, mutta silti ne kunnioittavat vanhaa kertomaperinnettä sadunomaisin tunnelmin ja vanhahtavin ilmaisuin. Mennyt on läsnä yhtälailla nykyajan kanssa. Kännykkä ja navigaattori ovat oivia kerronnanvälineitä, ja jokainen pysty samaistumaan tilanteeseen jossain metsätiellä, kun kuuluvuudet katoavat pelon hivuttautuessa sisimpään. Kirjan tarinat toimivat hieman liiankin hyvin. Hyytävin kertomus on Mytty, mutta en välttämättä pitänyt siitä. Pidin erityisesti tarinoista: Metsä, Aita, Uhri, Luoto, Silta, Hotelli ikuisuus. Metsän ja luonnon läsnäolo viehättivät minua - tietenkin.


Mutkainen ja kapea tie jatkui jonnekin humisevan metsän uumeniin. Kymmenisen kilometriä liittymän jälkeen oli ollut muutaman uneliaan talon rykelmä, mutta sen jälkeen ei mitään. Vain hiljaisuus. Tie oli kuitenkin aurattu ja lumessa näkyi renkaanjälkiä, joten sen varrella täytyi olla jotain.
En voinut estää tietyn kappaleen soimista mielessäni, sillä se sopi niin Hotelli Ikuisuuden teemaan. Ehei, en minä nimeä kerro, en halua paljastaa liikaa itsestäni ; ). Tahdon lukea lisää…


Jaana Ala-Huissi & Henry Aho Hotelli Ikuisuus – Kauhutarinoita
Haamu 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Myös Kirjakaapin kummitus on lukenut tämä kirjan.

Päivi Ylikorpi Kissanhoidon käsikirja

Päivi Ylikorpi on koulutukseltaan eläintenhoitaja, joka on suuntautunut työskentelemään eläinlääkäreiden vastaanotoilla. Kissanhoidon käsikirja on kotimainen opas kissan hoitamisesta.

Kissakirjoja on valtavasti, mutta silti niistä on puutetta monien eri osa-alueiden osalta. Ennen kuin selvitellään tätä kirjaa, niin katsotaan hieman laajemmin kissakirjojen kenttää. Siinä on yllättävän paljon ihmeteltävää. Olen toivonut pitkään, että kissojen genetiikkaa käsittelevä kirja saataisiin suomeksi ja toisaalta pelännyt, että käännettävä kirja olisi Robinson's Genetics for Cat Breeders. Kissankasvattajat kaipaavat helppotajuista opasta, sillä sellainen on  Ylva Stockelbergin kirjoittama Kattuppfödning avel och genetic. Kasvattajat tarvitsevat tietoa värien periytymisestä, sisäsiitoksen vaaroista, sukulinjojen ymmärtämisestä sekä geenitesteistä.

Kaikkein eniten olen ihmetellyt kustannuspolitiikkaa, että Susanna Rosénin kissakirjoja ei suomenneta, mutta biologin kasvikirjat kääntyvät. Kirjoissa on  ammattikuvaajan kuvat. Myökään Stephe Bruin ja Walty Dudok van Heel kirjoittamaa kirjaa Så tanker kitten ei ole suomennettu. Stephe Bruin on arvostettu all-round tuomari (FIFE).  Aiemmin  suomennettiin amerikkalaisia rotuoppaita, vaikka CFA ja TICA eivät olleet edes rantautuneet vielä  tuolloin meille ja esitellyt rodut olivat mystisiä: Tiffany, Snowshoe, Bombay, Havana jne.

Tietokirjoja esitellessäni kerron yleensä sen tiedollisen taustan, jolla lähestyn kirjoja. Lähestyn Ylikorven kirjaa oman kokemusmaailmani kautta, olen biologi, lukenut eläintiedettä ja perinnöllisyystiedettä sivuaineina ja vasta gradu-vaiheessa myin sieluni kasveille. Olen elänyt lapsesta asti maatiaiskissan kanssa ja kasvattanut yli kaksikymmentä vuotta pyhä birmoja ja persialaisia ja kasvatan yhä pienimuotoisesti. Joten jos olet seurannut kirjablogiani, niin olet vakuuttunut, että minun käsiini ei kannata antaa kirjaa, jossa todetaan, että ihmisten tulisi luopua lemmikeistä kokonaan, vaikka tekijä sivulauseessa toteaisi, että hänellä itsellään on ollut niitä. Toisin sanoen muiden ihmisten tulisi elää ilman lemmikkiä ja kenties nojautua hänen elämyksiinsä?  Eli tältä tiedolliselta ja kasvatuskokemukselliselta pohjalta tarkastelen Ylikorven kirjaa.

Kissanhoidon käsikirja on tarpeellinen, sillä kukaan ei ole niin yksin kuin kissankasvattaja mutuhutun ja juorujen verkostossa. Minulla on hyvin vähän eläinlääkäriasemien käyttökokemusta, koska kissani hoidettiin kotioloissa. Jäädessäni yksin ilman ystävää, menetin joksikin aikaa halun kasvattaa.  Eläinlääkäribisnes on melkoista, sillä niiden hinnat ovat karanneet tavallisen ihmisen käsistä.  En tarkoita nyt yhden mustin ja kolmen maun omistajaa.

Kissanhoidon käsikirja  on tehty tavallisen maatiaisen näkökulmasta. Vastaava opus olisi tarpeen myös rotukissoille, mutta se ei synny ilman vuosien kasvatuskokemusta.  Luin aiemmin eläinlääkärin kirjoittaman terveysoppaan, jonka viskasin roskiin.  Parhaimmat neuvot koskivat synnytystä, että emon on oltava rauhallisessa tilassa ilman häirintää, että jos muutaman tunnin välein käväisee katsomassa. Ihan noin persialaispennut eivät synny maailmaan tai kaipahan emo saa ne hyvälle tuurilla ponkaistua itsestään ulos kuolleina, jotka kasvattaja voi kerätä sitten roskiin. Hyvällä tuurilla loppuun huhkinut emo voidaan rahdata eläinlääkärin luo, joten kirstuun karttuu sievoinen rahasumma.

Kissanhoidon käsikirja jakautuu kolmeen osaan:

Ensimmäisessä osassa käsitellään kissan elintapoja ja käyttäytymistä, käyttäytymiseen liittyviä ongelmia ratkaisuehdotuksineen sekä kissan oppimista. Osion lukuja ovat Elinkaari, Lisääntyminen, Saalistuskäyttäytyminen, Sosiaalisuus, Elinpiiri ja sen merkintä, Viestintä, Tarpeidentekokäyttäytyminen, Käyttäytymiseen liittyvät ongelmat ja Oppiminen. Lisääntymisosiossa  Ylikorpi tuo esiin tärkeitä asioita synnytyksestä, jokainen kasvattaja tietää, että pennut eivät synny työpäivän jälkeen, vaan yöllä, aamulla ja päivällä. Naaraan juostessa on laskettava syntymän ajankohta. Syntymä ei saa ajoittua juhlapyhiin, vaikka kasvattaja voisi loikoilla kotona, sillä silloin ei saa apua. Rotukissan kanssa on hallittava melkoinen määrä sääntöjä, joita pitää noudattaa kirjaimellisesti.  Meillä maatiainen on elänyt samojen sääntöjen mukaan muutkin eli tyytynyt tarhassa ulkoiluun. En tiedä, olenko kissarakas omien oviemme ulkopuolella, en tiedä olenko niin ilahtunut pihalla kulkevista kissoista, jotka jahtaavat lintulaudan lintuja. Kissojen sosiaaliset suhteet on mielenkiintoinen osuus.

Kirjan sivulla 156 sanotaan, että puupohjaisen kuivikkeen hyviä puolia on, että käytetyn kuivikkeen voi kompostoida. Kuntien terveystarkastajilla on ollut tähän erilaisia näkemyksiä. En usko, että kopallinen laatikko jää huonommin puhdistetuksi kuin avoin, sillä siivotessa kannen kuitenkin irrottaa työergonomian helpottamiseksi. Kissanhiekoissa on valtavasti laatueroja niin paakkuuntuvuuden kuin tuoksuisuuden mukaan. Ylikorpi tuo asiantuntevasti esiin, kuinka tärkeä on osata valita tarpeeksi tilava aistia ja kuinka tärkeää on puhdistaa se, jotta mielenilmauksia ei synny.

Toisessa osassa käsitellään kissalle sopivaa elinympäristöä sekä kissan virikkeellistäminen, sen perusterveydenhuolto, ruokinta ja tarvikkeet. Osion lukuja ovat Elinympäristö ja virikkeellistäminen, Ruokinta sekä Hoito ja terveydenhuolto. Ruokintaosuus on tärkeä, sen huomioiminen eri ikävaiheissa, yksilölliset ruokavaliot sekä monilemmikkiperheiden ruokajärjestelyt. Ylikorpi tuo esiin, että heikkolaatuinen ravinto voi aiheuttaa monia eri ongelmia. Jokainen haluaa kissansa parasta, mutta kuinka moni edes ymmärtää heikkolaatuisten raksujen vaaroja?  Teollisen ruoan osuutta voidaan monipuolistaa tarjoamalla raakaravintoa:  lihasuikaleita  ja porsaan sydäntä. Kuljetusboxien muodot, suojaukset ja päällekkäiset yhteensopivuudet helpottavat matkustamista. Muoviset boxit ovat turvallisia, suojaavia ja helppohoitoisia. Turkinhoito-osuus on ehkä erilaisin maatiaisen ja persialaisen osalta ja turkinhoitoon käytetty sivumäärä minimaalinen.  Ylikorpi tuo esiin hyvin, että työläin turkki on kissamaailman pitkäkarvaisimmalla rodulla eli persialaisella, jota tulee pestä ja harjata säännöllisesti. (Tässä saisi lukea viikoittain).  Ja ylipäänsä rotukissan osalta ykkös- ja kakkoskategoriassa ja muusta minun ei tarvitsekaan tietää. Persialaisella se olisi osa terveyttä muutamassa viikossakin ja ihan lemmikilläkin.  En ole koskaan myynyt persialaispentua osaamattomiin käsiin tai  aloittelijalle. Jokainen on päässyt näyttelykotiin tai birmaperheeseen. Ylikorven maininta aluskarvattomista turkeista osuu pyhä birmaan. Tuo ominaisuus ei tee turkkia helppohoitoisemmaksi. En ole hävennyt birmojeni kanssa ykköskehässäkään, sillä niin näyttäväksi katit saa taidolla ja osaamisella ja myös takulliseksi, jos ei välitä.

Kolmannessa osassa käsitellään perustiedot kissojen hyvästä hoidosta erityisolosuhteissa. Osion lukuja ovat Kissa potilaana ja asiakkaana, Tilat ja materiaalit, Klinikalla, Leikkauksesta tai sairaudesta toipuvan kissan tukihoito sekä Löytöeläintoiminta. Lemmikinomistajan on syytä tutustua osioon, sillä kissa-asiakkaan kanssa eläinlääkäriasemien odotustilat ovat harvoin miellyttävät.  Kasvattajat suosivat yleensä asemia, joissa on kissapiirien aktiiveja, jotka hallitsevat säännöt ja vaadittavat testit. Kissoihin erikoistuneilla asemilla on helpompi asioida, kun äänet eivät pelota. Eläinlääkäriasemilla on myös varaa parantaa anonyymiuden suojaa ja hienovaraisuutta.

Kirja käsittelee lähinnä maatiaiskissaa, ei juuri vertaile eri rotujen käyttäytymistä, ruokintaa ym. eli ei oikeastaan kerro rotukissoista ja niiden käyttäytymisestä eikä ongelmista.

Teollista ravintoa syövän lemmikin ravinto on hyvin erilaista kuin vapaasti kulkevan:

Luonnollista ruokaa syövän kissan saaliseläinten nahka, jänteet ja muut sitkeät rakenteet antavat vastusta hampaille ja puhdistavat niiden pintaa. Lemmikkikissalle voi tarjota isohkoja, sitkeähköjä lihanpaloja samaa tarkoitusta varten. Niitä jäystäessään kissa saa myös purkaa pureskelun tarvettaan.

Kirjan kuvat ovat monipuoliset ja eloisat ja persialaisenkin osalta tämän päivän tyyppivaatimusten mukainen. Kissanhoidon käsikirja on kaivattu kirja, joka on tehty asiantuntevasti ja rakkaudella. Tämä on valtava tietojärkäle kissanomistajalle.

Ylikorpi on asettanut tavoitteen ja uskon sen toteutuvan. Kirjan luettuaan joku kenties päättää tarttua toimeen ja järjestää kissalleen enemmän virikkeitä. Ehkä jollakin klinikalla kissapotilaille varataan minuutti tai kaksi aiempaa enemmän aikaa, tai jossakin löytöeläintalossa tehdään suunnitelma pentujen sosiaalistamiseksi ja totuttamiseksi hoitotoimenpiteisiin.

Päivi Ylikorpi Kissanhoidon käsikirja

Art House 2014. 2. päivitetty painos. Kustantajalta. Kiitoksin.