Saniainen kukkii juhannuksena

Otin Niemensivun uusimman sarjakuva-albumin kirjaston uutuushyllystä nimekkeen ja kannen perusteella. Kerron suoraan joutuneeni sen kanssa oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. En voinut vastustaa aihetta eli juhannuksen taikoja, uskomuksia ja kirkon seutua. Tämä on Niemensivun kolmas albumi. Hän ammentaa aiheensa kotiseutunsa historiasta. Vuonna 1928 Parkanon kirkkoon iski salama kesken tyttöjen ripille pääsyn. Rytäkässä kuoli yksi ja useampi loukkaantui.

Niemensivu kertoo tästä juhannuksesta uudessa albumissaan. Albumin nimi viittaa siihen, että ennen uskottiin, että voimallinen saniainen kukkii ainoastaan juhannusyönä, ja kukan näkevää ja siementen löytäjää odottivat kaikki aarteet. Ongelmana on saniaisen kukkiminen.

Juhannuksena nuorilla pyörivät mielessä erilaiset juhannustaiat, kuten kukkien kerääminen tyynyn alle, alasti pellossa kirmaaminen, kukkivan sananjalan etsintä, virvatulet sekä mystiset juhannustaiat. Joukko nuoria lähtee kirkolle katsomaan tyttöjen ripille pääsyä. Parkanon kirkko onkin täpötäynnä. Nuorten lempi leiskuu ja uusi pappi tärkeilee ensisaarnansa kanssa. Ukkonen tekee tuhojaan ja sytyttää kirkon.


Sarjakuvia luen vähän, seuraan Kamala luonto -sarjakuvaa, aina kun näen. Jarkko Vehniäisen piirtämä ja käsikirjoittama sarja ilmestyy esimerkiksi Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla ja Metro- lehdessä.


Uteliaisuudesta luin Niemensivun uutuusalbumin. Fontti oli paikoin lukea. Alareunassa repliikit kulkevat englanniksi. Niemensivu kuljettaa vanhat kansanuskomukset hyvin onnistuneesti tarinassa. Joskus on hyvä olla avoin ja tarttua hieman vieraampaankin genreen. Viehätyin kuvituksesta, väreistä ja kansanperinteen aiheesta.

Reetta Niemensivu
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa
2013 Kirjasto

Marianne Cedervall Ajattelen sinua kuolemaasi asti

Vanhassa kappelissa juhlii kaksi naista samppanjaa juoden. Maanläheinen Mirjam on lääkäri ja palannut hiljattain kotisaarelleen vuosien jälkeen. Hänen ystävättärensä Hervor on Mirjamin täydellinen vastakohta. Elämä ei ole kohdellut Mirjamia silkkihansikkain, ja nyt hän on todellakin päättänyt antaa takaisin samalla mitalla. Aseinaan Hervorin salaiset kasviuutteet ja ripaus naisellista juonikkuutta Mirjam toteuttaa kostosuunnitelmansa.

Ostin kirjan tuon esittelytekstin perusteella. Hervor ja Mirjam olivat tavanneet Kuivalihavaarassa, jossa Mirjan työskenteli kahdeksan vuotta terveyskeskuslääkärinä. Nyt kaksikko on tullut yhdessä Gotlantiin, Kajpe Kviarin maalaiskylään.

Nyt naiset kunnostavat kappelia asunnokseen. Kaksikon saapumisen myötä kylän kirkonkellot alkava kutsua kyläläisiä hautajaisiin tiuhaan tahtiin. Sopivasti magiaa ja rohtoja, opetellaan erottamaan valkokärpässientä herkkusienestä.

Kirjan kansi on houkutteleva, neito unikkopellossa. Kirja sopii kesäiltaan seuralaiseksi ilman, että pitää keskittyä kuuntelemaan jokaista rapsahdusta.

Gotlantilaissyntyinen Marianne Cedervall kunnostaa itsekin vanhaa kappelia. Tämä on Cedervallin esikoiskirja. Heikkouteni on lumoava Gotlanti ja skandinaaviset naisdekkarit. Cedervallin kirja on hyväntuulinen kirja, mutta en niinkään luokittele sitä puhtaaksi / pelkäksi dekkariksi.

Toivoisin, että Hervorin ja Mirjamin tarina, viisikymppisten naisten tarina saisi jatkua myös suomeksi. Cedervallin kirjoissa on lämpöä ja älyllisyyttä. Cedervall ei ammenna tarinaa väkivallasta. Eikö viiskymppinen naispari sovi dekkariin?


Marianne Cedervall Ajattelen sinua kuolemaani asti

Atena 2011 Kotikirjasto

Stefan Casta Sohvin puukirja

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä on kolmas Sohvin luontokirjastossa. Aiemmat ovat Sohvin marjakirja ja Sohvin kukkakirja. Samaan sarjaan kuuluisi vielä Sohvin sienikirja, mutta sitä ei ole valitettavasti suomeksi. Toivottavasti olisi oikein kirjoittaa, että ei ole vielä.

Sohvin puukirjassa opastetaan tunnistamaan puulajeja. Miten eri puulajit voi tunnistaa?  Sohvi tutustuttaa 16 puulajiin kuvin ja sanoin. Puulajit ovat  haapa, koivu, tammi, ruotsinpihlaja, lehmus, vaahtera, hevoskastanja pyökki, tervaleppä, jalava, mänty, kuusi, saarni, pihlaja, raita ja pähkinäpensas. 

Etukansissa lehdet ovat kesäasussa ja takana syysväreissä. Usein jo ruotsalaisissakin lastenkirjoissa lajit ovat liian eksoottiset meille. Sohvin omat tietoruudut täydentävät tietoa kasvioppimaisesti. Sovi tarjoilee myös visaisen pähkinän lukijalle jokaisella aukeamalla. Hevoskastanjan kerrotaan olevan kaikkien lasten puu, koska siemenet ovat mukavan sileitä, niitä voi painaa poskea vasten. Siinä voi tulla poru, että saadaan hedelmys rikki ja siemenet esille.

Tutkimusretki johdattaa lukijan puiden lisäksi sieniin, jäkäliin ja pikkunisäkkäisiin, perhosiin, lintuihin ja pikku ötököihin. Stefan Castan teksti on asiantuntevaa ja helppotajuista. Bo Mossbergin kauniit kuvat ovat tuttuja monille hänen kukka- ja sienikirjoista sekä etenkin kämmekkäkirjoista.

Parempaa puukirjaa ei helpolla löydä, joitakin kiehtovia on englanniksi. Sovin puukirja sopii lapselle tai aikuiselle, itse ostin itselleni.

Stefan Casta Bo Mossberg Sohvin puukirja
Kustannus Mäkelä 2007 Kotikirjasto

Heli Hulmi Kuoleman horisontti

Kuljin kirjastossa ja löysin Hulmin Kuoleman horisontin. Luin sen kerralla ja luin sen paloissa. Pidän harkiten uusia kirjoja eli myyn turhaa koko ajan pois. Tämän haluan omistaa itse - pysyvästi.




Kuoleman horisontti ja kirjoitus lähestyy kuolemasta kirjoittamista. Kirja sopii sekä kirjoittajaohjaajille että kirjoittamista harrastaville. Hulmi rikkoo taitavasti genrerajoja, sillä esseenomaisessa tekstissä yhdistyy lyyrisyys sekä konkreettiset kirjoitustehtävät. Kirjassa on mm. Tomas Tranströmerin, Leena Rantasen, Raija Siekkisen, Helinä Siikalan, Solveig von Schoulzin ja Bo Carpelanin tekstikatkelmia.

Hulmi kuljettaa tottunein ottein lukijaa Hietaniemen hautausmaan kortteleissa, astelee hiekkakäytäviä tuntien sen sokkelot. Hän pysähtyy kappelin edustalla samojen auringonkukkien eteen kuin minäkin. Hän kertoo, että Hietsu merkitsee hänelle uimarantaa ja hautoja, kuten niin monelle. Itse lisään, että olen polvistunut monen ruusupuskan eteen sankareilla satoi tai paistoi. Hulmi kyselee vainajan sielun paikkaa, tavoittaako sielun myös mullan alta, kollektiivisilta surumailta, jyhkeistä kivimetsistä? Tuntuu, että en halua edes kertoa enempää tästä matkaoppaasta, jokaisen on kuljettava se itse. Kivimuuri erottaa kaksi maailmaa, elävien ja kuolleiden, kuten se erottaa myös eri uskontokuntien lepääjät. Kirjoittavat kulkevat ohjeiden mukaisesti etsien sopivat kohteet, jotka taltioivat mieleensä kuvina ja kirjoittavat muistamansa paperille. Joku kirjoittaa kirjeen kuolleelle äidilleen, joku tuntemattomalle, jonka tarinan tuntee.


Samaan aikaan luin kirjan Mikään ei häviä - Kirjoituksia kuolemankulttuurista, mutta sen sekavuus hajotti minua. Hulmin kirja oli eheä kokonaisuus. Hän kiihdyttää vauhtiin dance macabreen vanitaksen kontekstissa ja ujuttaa kuoleman symbolit eteemme.


Tiesitkö, että ennen Hietaniemen portista astuttiin sisään Kalmistokadulta, nykyisin Mechelininkadulta? Marian sairaalan imagoon sopi paremmin uudistettu nimi. Hulmi kuljettaa kirjoittajiaan lapsuuteni maisemissa ja maalaa Lapinlahden jyhkeän sairaalan silmien eteen, joka sekin toimi Helsinki liekeissä näyttämönä. Vastapäätä sairaalaa on portaat veteen, joilla istuin lapsena miettien, mihin valtakuntaan ne vievät?

Hetkessä Hulmi sieppaa lukijan mukaansa maailmalle ja johdattaa British Museumin käytäville ja kertoo Virginia Woolfin, Ted Hughesin, Sylvia Plathin ja T. S Eliotin asuneen aikoinaan näillä samoilla kulmilla. Näiden talojen asujalaatat innostavat kulttuurituristeja ihan sinä missä Buckingham Palace.


Heli Hulmi Kuoleman horisontti
Kansanvalistusseura 2012. Keskustakampuksen kirjaston kirja.

Mikkola Malinka Kuuntytär & Crawley Cat poems

Marja-Leena Mikkola kertoo Malinka Kuuntyttären, Birman pyhän kissan tarinan. Malinkan on aika löytää sulho vierelleen. (Tekstini sisältää juonipaljastuksia). Sanottakoon tässä, että Malinka on harvinaista rotua. Hänet turkkinsa kuvataan olevan silkkinen, beigenvärinen ja pitkäkarvainen. No olkoonkin, että oikeasti puolipitkäkarvainen, huomautan. Naama on tummanruskea ja silmät kirkkaansiniset. Kuvassa katti näyttää valkoisilta osiltaan näyttelytasoiselle, hieman on ronskit valkoiset osat. Tyypiltään katti sijoittuisi paremmin CFAn mittelöissä kuin FIFEn. Malinka on ruskeanaamio pyhä birma.
En malta olla sanomatta, että Kotus (Kotimaisten kielten keskus) lanseerasi 30.1. 2014 sanapoimintoja vuodelta 2013. Poiminnoissa esitellään sana naamiokissa. Naamiokissoista on puhuttu vuosikymmeniä eri rotujen keskuudessa, tämä mihin nyt viitataan on vain muutaman viime vuoden perua. Kate Palmgren (Stierncreutz) ja Toini Tikkanen kirjoittavat kirjassa Rotukissat vuonna 1967 naamiokissoista. Sanaa ei voida omia yhden tulokasrodun käyttöön.

Malinka ottaa kosijoita vastaan, ensimmäisenä saapuu Herra Xerxea de Dazling. Persialaisuros ei liiemmin tee vaikutusta saati tämän tähtitiede. Seuraava tulija oli hopeatabby Maharadja de Jaipur, jonka seura sai Malinkan unille. Seuraavaksi ilmaantui abessinialainen Amadeus Rhadamante, joka osasi kertoa hirmuliskoista, ihmisen esihistoriasta ja kissan kaikkivoipaisuudesta. Iltapäivällä Malinkalle esiteltiin venäjänsininen Ivan Volkonski. Tämä tarinoi samovaarista ja kissojen velvollisuudesta jatkaa sukua. Illallisen jälkeen Malinka näki ikkunasta Kuun, äitinsä. Orapihlajan huumaava tuoksu sai Malinkan hypähtämään ulos ja tutkimaan pensaasta kuuluvaa rapinaa. Hän löysi vieraan, joka kertoi, ettei tiedä, mistä tulee ja minne menee. Ahvenraitainen kulkuri kertoi nimekseen Kulkurikollin ja sanoi jäävänsä hetkeksi. Kun aamu valkeni Malinka hypähti sisään ja Kulkurikolli oli jatkanut jo matkaansa. Jonkun ajan kuluttua Malinka synnytti neljä rakastamaansa pentua, kaksi omanlaistaan ja kaksi ahvenraitaista.

En puutu tarinaan, tosihan se on. Kuuntyttäret ovat rakastuneet kulkureihin. Oma Arrheniani kertoi, kuinka ruskeanaamio pyhä birma rakastui valtavan upeaan maine cooniin. Olen jäävi arvostelemaan kirjaa, saisin niin monen sinisilmän vihat niskaani eli voin vain jakaa tarinan.

Marja-Leena Mikkola (teksti) & Matti Kota (kuvitus) Malinka Kuuntytär
Otava 1990 Kotikirjasto

Dave Crawley (teksti) & Tamara Petrosino (kuvitus) Cat Poems

Sain tämän kirjan joululhaksi. Kirjan sisä- ja takakansissa koreilevat rodut siamese, persian, devon rex, turkish angora, himalayan, american shorthair, japanese bob, spynx, scottisd fold, american curl, ragdoll, manx. Kissat on piirretty hyvin, että ei tuo tulos muutu tarkastamallakaan. Himalayan kissan sukat pysyvät tummina kuvassa, joten etsimäänsä rotua jää kaipaamaan.

Tarinoissa kerrotaan mm, kuinka kulkurikissa Tiger löytää kodin, Tandy täyttää 20 vuotta, kissan puheesta, kylpyreissusta, herkkuja napostelevasta Feliciasta, joka kavahtaa ajatusta hiirenpyynnistä. Tarinassa kuvataan elämää 17 kissan kanssa, kun jokaiselle on katettu omat ruokakipot ja lelut. Kerrotaan pienen koululaisen kamalasta koulupäivästä, jonka hän jakaa lemmikilleen kotiin päästyään. Kun leikkipuistossa komennot, nouda, istu, paikka saavat osakseen vain nuivan, syrjäkareisen katseen. Kirjassa paneudutaan kissan työsarkaan, kun kerrotaan samalla opaskoirista, paimenkoirista, vetokoirista, juoksukilpailusta. Kissan työksi on kuvattu kauneusmittelöt ruusukkeineen ja toisaalta uskollisuus, kun ystäväsi herättää sinut aamunkoitteessa puskien, kun tämä käpertyy syliisi kehräten, koiran töllöttäessä vieressä.

Oodi kissanystävälle, sitä tämä on. Kunnianosoitus noille mahtaville olennoille. Tekijät tuntevat kissan maailman.

Dave Crawley (teksti) & Tamara Petrosino (kuvitus) Cat Poems
Boyds Mills Press 2005

Susan Fletcherin Noidan rippi

Susan Fletcherin Noidan ripin näyttämönä on Skotlanti, Glencoen verilöyly vuonna 1692 ja noitavainot.

Tarina on kaksiääninen eli siinä vuorottelevat Corragin kertomus ja Leslien kirjeet vaimolle Irlantiin. Corragin äiti poltetaan noitana roviolla. Corrag viruu verissään vankityrmässä tukka takkuisena ja kahleissa.

Noita, portto, akka, pirun morsian, ämmänpiru, niitä hän on kuullut elämänsä. Tuomionsa täytäntöönpanoa odottaessaan kylään saapuu irlantilainen, jakobiitti, Charles Leslie, jolla on omat salaiset syynsä selvittää verilöylyn syylliset. Hän käy tapahtumia läpi silminnäkijän, Corragin kanssa, mutta kuullakseen haluamansa, hänen on kuunneltava Corraigin oma tarina. Kirkonmies kokee syvää vastenmielisyyttä vankityrmän asukkia. Charles Leslie kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä ja purkaa niissä tuntojaan. Kirjeenvaihto avaa lukijalle Leslien elämää, hän yrittää etsiä niissä lohdutuksen sanoja menetetyn lapsen takia. Vähitellen Corragin ja Leslien välille kehittyy syvä ystävyys.

Rohtokasveilla on vankka sija kirjassa. Rohdoskasvit ja noita - siinä yhdistelmä. Totta kai kasvit lumosivat minua. Kirjan luvut on nimetty kasvien mukaan, kuten likusteri, pioni, raunioyrtti, vuokko, maahumala, tervaleppä, noidanlukko, mustaselja, viikuna, kuntio, ruusu, lutukka, minttu, persikka, akankaali, lummekasvit, mustakoiso, talvio, sydänmaite ja hanhikki. Kasvien englanninkielinen nimi olisi saanut seurata suluissa. Corragin äiti opetti tyttärelleen taidon parantaa kasveilla, joten Corraig tuntee voimalliset kasvit ja taitaa parantamisen Hän tuntee mm. leskenlehden, mintun, liperin, fenkolin, raunioyrtin ja salvian.

Corraig kertoo tarinaansa ja kuvaa elämänsä pieniä ilon hetkiä, yhteyttään luontoon, rakkauttaan tammansa ja tamman lempeän kuolema.

Corraig kertoo pitävänsä lumesta. Hän kertoo syntyneensä kirpeässä, routaisessa joulukuussa, kun kirkkoväki veisasi hampaat kalisten kolmesta viisaasta miehestä ja tähdestä. Corraigin äiti opetti, että syntymän hetkellä vallitseva sää jää omaksi -- se on vallitseva sen ihmisen sää koko loppuelämän. Mikä sinun sääsi on? Minun on maaliskuun ja huhtikuun vaihde, kevään alku.

Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja, joille hän antoi nimen. Jälkiä, jotka hän jätti maahan tai kaarnaan.

Noidan rippi on tavattoman upea kirja, sen tekstin kauneus korvaa tapahtumien karuuden. Kirja on luettava hyppimättä, rauhallisesti edeten. Loppua kohden jaksaa uskoa ihmeisiin.

Tositapahtumiin perustuva Noidan rippi on Susan Fletcherin kolmas romaani. Kirjan epilogi kertoo, että toukokuussa 1692, kolme kuukautta verilöylyn jälkeen, Edinburgissa ilmestyi Pamfletti nimeltä " A Letter From a Gentleman in Scotland". Siinä kuvattiin Glencoen surmia sekä sotilaiden että pelastuneiden näkökulmasta. Se julkaistiin nimettömänä, mutta tekijäksi on nimetty Charles Leslie.

Fletcherin aiemmin suomennetut romaanit ovat Irlantilainen tyttö ja Meriharakat. Kirjan alkuperäinen nimi on Corraig, mutta pidän enemmän suomenkielisestä nimestä. Pidän Fletcherin kirjoista, erityisesti Noidan ripistä ja Irlantilaisesta tytöstä.

Susan Fletcherin Noidan rippi
Alkuperäisteos Corrag
Suomentaja Jonna Joskitt
Otava 2011. Kotikirjasto.

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat

Aini Sarsa (os. Kaila) valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän tyttölukiosta 1949 ja arkkitehdiksi Helsingin teknillisestä korkeakoulusta 1956. Aini Sarsa on julkaissut pakinoita, kolumneja ja lyhytproosaa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä antologioissa. Sukukronikka Äidit ja tyttäret ilmestyi 1992. Sananjalat kukkivat on Sarsan esikoisromaani. Sarsa törmäsi sattumalta esiäitinsä tarinaan. Epilogissa valotetaan tarinan todenperäisyyttä. Huom. kerron kirjan tapahtumia, että saan kirjan esiin sellaisena kuin haluan.

Romaanin teemana on unelma rakkaudesta, joka on kestävin unelmana. Kohtalokkaat käänteet eivät toteuta Kristiinan haaveita, vaan todellisuus on armoton, toisenlainen. Sananjalat kukkivat on todentuntuinen kertomus, sillä todellisuus kulkee sen taustalla.

Sarsan Sananjalat kukkivat kertoo 1700-luvulla eläneen Kristiina Martiniuksen, Hauhon kirkkoherran tyttären elämäntarinan. Juhannusyönä nuori Kristiina karkaa kotoaan sadunhohtoiseen juhannusyöhön Laurinlähteelle. Hän katsoo lähteeseen ja näkee miehen kasvot, tulevan aviomiehensä kasvot, lähteen vedenpinnan heijastumana juhannusyönä sananjalkojen kukkiessa, noitavoimien ollessa voimakkaimmillaan. Kristiina rakastuu tuona yönä, kun hän tapaa metsälähteellä Johanneksen. Tuosta tuokiosta hän rakentaa elämänsä. Hän odottaa tapaavansa Johanneksen uudelleen aamun messun jälkeen. Aamulla ruustinna Ebba Hagert nyöritti kureliivin ja auttoi uuden puvun päälle, eikä Kristiina tiennyt, miksi oli sen saanut, kun isä yleensä murisi vaikeista ajoista.

Kirkkoherra Martinus Martinius pyysi Kristiinan kirkonmenojen jälkeen suoraan kotiin. Päivällispöydässä istui myös paksu, vanhanoloinen pappi, mutta pappilassa oli aina ruokavieraita. Paistin jälkeen rovasti Martinius otti sanan haltuunsa ja kertoi kihlaavansa Kristiina Katariinan Iitin kunnianarvoiselle kirkkoherralle Arvid Paulinille. Kristiina pyrki sanomaan vastaan, mutta kirkkoherra ja ruustinna pitivät kihlausta suurena siunauksena, että tytär ei vain ymmärtänyt omaa parastaan. Perin harvinaistahan oli, että nuori tyttö etenee suoraan kirkkoherran rouvaksi, eikä Iitin kirkkoherra ollut edes leski lapsikatraineen, eikä edes anoppia riesana. Niin vain häät määrättiin syksyyn Mikkelinpäivään, johon mennessä Kristiina täytti 17 vuotta. Turhaan Kristiina vilkuili kirkon liepeillä ympärilleen, turhaan kävi Laurinlähteellä.

Kaksi päivää kestäneiden häiden jälkeen vastavihitty aviopari suuntasi Iittiin piika Tiina mukanaan. Naimakaaresta hän kuuli vasta etappimatkalla Hollolassa mahtavan rovasti Benediktus Krookin hoiteissa, kun talon nuori herra Joonas Krook luki lakia - liian myöhään.

Kristiina eli muistoissa ja ymmärsi, että tähän avioliittoon ei tarvittu juhannustaikoja, sillä tähän riitti kaksi pappia: toinen naitti ja toinen nai. Kristiinan opetellessa pappilan arkeen, hän oppi myös ymmärtämään, että Juliaana, Arvidin serkku kuului kalustoon. Juliaanalla oli vankka sija Iitin pappilassa, yhdessä Arvidin kanssa kasvaneena, papin poika ja orpo kasvattityttö. Yhdessä leikityt leikit unohtuivat, eikä leikki-iän jälkeen papinpoika nähnyt enää naiseksi varttuvaa Juliaanaa. Vanharouvan, Maria Ithimaean kuoltua, Juliaana sai toviksi talon avaimet. Hän kärtti kosintaa, mutta Arvidin mielestä orpanukset eivät mene naimisiin keskenään. Vuosien vieriessä Kristiina alistui osaansa Arvidin puolisona, mutta kävi niinkin, että äitejä oli kaksikin samaan aikaan. Kristiinan mielissä eli Johannes, haave ja kuvitelma. Johannes Grahn tulee hetkiseksi apupapiksi, jonka saarnaan kirkkoväki oli ylen tyytyväinen. Jotkut asiat selviävät, kuten joskus kauan sitten messussa Johannes Grahn oli kuullut kirkkoväeltä kirkkoherran tyttären kihlapäivästä. Mutta Grahnin tie vei Rautalammin avautuvaan kirkkoherran virkaan. Niin lähti myös Arvid Paulin ja hyvin yllättäen. Leski oli vapaa, mutta Johannes kaukana ja ajatussynnit yhtä pahoja kuin tekosynnit. Juliaana äityi yhä pahemmaksi ja jäi Kristiinan kontolle poikansa Juhon kanssa. Mitä sinä panit Arvidin soppaan? Hulluruohoa?


Kristiinalla oli turvana armovuosi, se että uusi kirkkoherra naisi hänet. Johannekselle tiet eivät avautuneet, sillä häneltä uupui maisterintutkinto. Sen sijaan Joonas Krook saapui perheineen, tohtori Krook, Akatemian dosentti, Iitin tuleva kirkkoherra. Tämä hääti Kristiinan tölliin, josta Kristiina piika Tiinan kanssa pakeni Hauholle. Perässä hänen ristikseen ja isänsä ristiksi saapui vielä Juliaana poikansa kanssa.


Viimein Hauhon kappalaisen paikan avautuessa elämä olisi voinut helpottua Johannes vierellään, mutta unelmat eivät toteudu, toinen on vain ihminen, ei se unelmissa kannettu ja unelmista eletynlainen eli saatuna Johannes oli vain kuvajainen.


Kuvat kulkivat helminauhana Kristiinan mielen läpi, lyhyet onnen hetket ja pitkät odotukset. Nainen odottaa aina. Puoli elämää oli tärvääntynyt haaveisiin. Miten voisi käydä tai miten olisi voinut käydä, jos...


Tärvääntynyt?

Entäpä, jos uneksittu elämä oli elämää sekin? Kaksi elämää, toinen pään sisällä ja yläpuolella, valveilla ja unessa, lohtu vaivan hetkellä, pelon karkottaja, suojamuuri armotonta arkea vastaan. Toinen elämä tässä ja nyt, käsin kosketeltava kuin tämä kivi ja koivu. Molemmat elämät yhtä tosia.


Kirjan päähenkilö on Kristiina. Hänen elämää kannattelee suuri rakkaus. Tapahtumat antavat vain kulissin, kertomuksen luettavaksi, mutta ydin on ihmismieli, miten elämme elämän, miten näemme itsemme ja tapahtumat ympärillämme. Kristiina asettaa lopussa unelmat todellisuuden edelle ja antaa periksi, että ne ovat olleet hänen todellinen elämänsä.


Todellisuudessa Kristiina syntyi Hauhon pappilassa 1728, samana vuonna, kun isoisä Matthias kuoli. Hauhon uusi pappila valmistui vasta kun, Kristiina oli joutunut naimaan itseään 26 vuotta vanhemman Arvid Paulin. Kristiina kuoli 46-vuotiaana 1774 keuhkotautiin. Kristiinalle ja Johannekselle syntyi kuusi lasta, joten kaikkiaan tämä oli synnyttänyt kymmenen lasta. Heidän lapsistaan vanhimmasta tuli aikanaan isänsä seuraaja Hauhon kappalaisena. Parasta kirjassa on sen ajankuva. Sen välittämä tarina voi olla tapahtunut. Myös ihmisten kuvaus ja heidän toimensa ovat uskottavia ajankuvassa.

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat
Sanasato. 2004. Kotikirjasto.

Reidar Palmgren Sudenmarja

Luin jostain tästä kirjasta ja päätin katsahtaa Sudenmarjan. Reidar Palmgren oli kirjailijana minulle aiemmin tuntematon.

Sudenmarjan keskushenkilö on Tuula kaupungin puistotyöntekijä. Hän on hoitanut aluettaan kaupunginpuiston pohjoissektorilla jo vuosia. Hän tuntee kasvien ja eläinten vuodenkierron, mutta myös kaupungin yksinäisten kulkijoiden reitit. Työkaverit oudoksuvat erakkona viihtyvää Tuulaa, mutta vanha kaupunginpuutarhuri luottaa häneen. Eräänä päivänä esimies vie Tuulan villiintyneeseen joenpoukamaan, jonka synkän salaisuuden tuntee vain yksi ihminen kerrallaan.

Salaisuuksien säilyttäminen on Tuulalle helppoa, tunteiden kokeminen ei. Mutta sitten reviirille eksyy mies, jonka Tuula huomaa uskaltavansa päästää lähelleen. Tuula suosii kotonaankin kasveja, niitä on kaikkialla ruukuissa, kattiloissa ja purnukoissa, luonnonkasveja puuntaimia, heinämättäitä, saniaisen näköisiä pensaita. 

Sudenmarja kulkee toden ja fantasian rajalla ja on tematiikaltaan monitahoinen. Tuulan maailma on yksinäinen ja eristäytynyt. Omalle reviirilleen omistautuneena Tuula elää osin ympäristöönsä ja luontoon sulautuneena. Tuula elää kaupunkiluonnon ja se tuhoamisen keskiössä. Luonto on kuitenkin ihmeellinen, jos sitä ei tunne, niin sitä silloin kömmähtelee helposti. Sitä hymähtelee keloille, kielomättäille, kevään kukkiville sudenmarjoille, joiden luo kanervat ja puolukanvarvut johdattavat. 

Palmgren kirjoittaa huoliteltua ja kaunista kieltä, mutta välillä se häviää rumuuteen, jossa on liikaa eritteitä, ruumiita ja inhorealismia. Minulla on genre, jonka olen nimennyt Inhottavaksi. Sulloin Sudenmarjan San Simmonsin Kalin laulun ja Gaétan Soucyn Tulitikkutytön kanssa samaan lokerikkoon. Kirjassa on kiinnostava ihmisen luontosuhde mukana ja ekokriittinen näkökulma esillä sekä taistelu reviireistä. Toisaalta kirjassa korostuvat Tuulan onnettomat sosiaaliset taidot, ihmissuhteiden merkitys sekä Tuulan oman identiteetin rakentaminen. Kirja jätti minulle epätietoisen olon, mutta jonkin verran pidinkin kirjasta.

Reidar Palmgren Sudenmarja

Otava 2012.  Kirjastosta.

Velma Wallis Kaksi vanhaa naista

Luin hieman erilaisemman kirjan pitkästä aikaan. Kaksi vanhaa naista on kiehtova intiaanilegenda. Tämä kirja odotti vuoroaan turhaan pitkään.


Tarina perustuu athapaskan intiaanien, Gwich’in-heimon legendaan. Tarinan kertoja, Velma Wallis, kuuli kertomuksen lapsena äidiltään. Tarinassa oma heimo päätyy hylkäämään kaksi vanhinta jäsentä lähtiessä kohti parempia selviytymisen mahdollisuuksia. Ch’idzigyaak ja Sa’ koetaan yhteisön taakaksi. Päätös hylkäämisestä tietää kahden vanhuksen kuolemaa.


Iäkkäät naiset päättävät taistella kylmyyttä ja nälkää vastaan selviytyäkseen. Nämä kaksi vanhaa eivät tunne olevansa vielä valmiita kuolemaan. Kumpikin tietää, miten helppoa olisi jäädä paikalleen istumaan ja odottamaan, eikä se veisi kauaa. Epätoivoa luo omien sukulaisten taholta hylätyksi tuleminen, epäusko omiin kykyihin ja voimiin. Edes Ch’idzigyaakin oma tytär tai tyttärenpoika eivät vastustaneet hylkäämistä. Lisäksi vanhukset tiesivät, että he saattoivat selvitä vain yhdessä. He tiesivät, kuinka helppoa olisi luovuttaa. Hylätyksi tulleina heidän ainoa mahdollisuutensa oli löytää voimavarat selviämiseen tai luovuttaa.

Vanhukset selviytyvät vaelluksesta ja ankarasta talvesta kokemuksensa ja neuvokkuutensa ansiosta, eletyn elämän viisauden voimalla. Selviytyminen voidaan nähdä paluuna entisiin voimavaroihin. He olivat olleet leirissä passivoituneita, mutta he pystyivät palautumaan itsensä toimijoiksi.


Heissä palaa yhä elämänkipinä kohdatessaan heimonsa uudelleen. He katsovat tulevaisuuteen voimakkaampina kuin koskaan aiemmin. Vanhan heimon palatessa huonokuntoisina, naisten keräämät ruokavarastot auttavat koko heimon selviämisessä, ja naiset antavat anteeksi heidät hyljänneelle heimolleen. Anteeksiantamisesta huolimatta heihin on piintynyt varauksellisuus, pelko tulla uudelleen hylätyiksi.

Tarina kertoo sankaruudesta, ystävyydestä, pettämisestä ja viisaudesta ankarissa olosuhteissa. Wallis kertoo tarinan yksinkertaisesti, koruttomasti ja uskottavasti. Aiheestaan huolimatta kirja ei ole ankea. Kirjaa voi suositella niin nuorelle kuin aikuiselle.


Velma Wallis Kaksi vanhaa naistaLike kustannus 2002 Kotikirjasto.