perjantai 26. syyskuuta 2014

Ranskalainen viikonloppu Sagan & Duras





Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävän.

Françoise Sagan (1935) oli ranskalainen kirjailija. Hän kirjoitti yli 40 romaania ja näytelmää. Näin joitakin Saganin kirjoja blogeissa ja sain idean lukea itsekin näitä uudelleen. Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukiossa. Tämä lukemani kirja on vuodelta 2001 6. painos. Kirjani on täysin moitteettomassa kunnossa ja lienee ainoa Saganeista, joka on näin uusi. Omistan kaiken kaikkiaan seuraavat Saganit: Ihmeelliset pilvet (1961), Muuan hymy (4. p. 1963), Myrskyn silmässä (1984), Pidättekö Bramsista.. (3. 1965), Rakastaja (1982), Sekainen vuode (1979), Sydämen vartija 1968), Tappion hetki (2. p. 1966), Tervetuloa, hellyys 1983), Tervetuloa, ikävä (6.p. 2001), Varjoa vajaat (1957) sekä Vieraat kasvot (1975). Kaikki olen lukenut, en tiedä puuttuuko suomennoksia. Teoksen ranskankielinen nimi on Bonjour Tristesse (1954). En mainitse tässä kääntäjää, sillä käännettyhän tämä kirja on, senhän ymmärtää nimestä ja tekstistä. Wikipediaa tutkimalla selviää, että pseudonyymi ei avaa mitään. Kirja lienee suomennettu ruotsin kielestä, vaikka siitä ei ole mainintaa.


Aikoinaan Françoise Sagan herätti kohua 1954 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Tervetuloa, ikävä, jonka hän oli kirjoittanut 18-vuotiaana. Kirja kohahdutti eroottisilla kuvauksilla. Tervetuloa ikävä tunnetaan myös Otto Premingerin ohjaamana amerikkalaisena filmiversiona.


Tervetuloa, ikävän  voisi luonnehtia useammalla termillä: eroottinen kirja, esikoisteos, nuoren naisen kehitysromaani, rakkausromaani, psykologinen romaani jne. Teemana kirjassa on leski-isän ja tyttären suhde, eräänlainen kolmiodraama sekä juonittelu. Teoksen päähahmot ovat Cécile, Anne ja Raymond. Tervetuloa, ikävä tapahtuu kesässä 1960-luvulla Välimeren auringon lämmössä ja sinisenä kimmeltävän meren sylissä. Cécile ja Raymond viettävät huoletonta kesää vuokrahuvilallaan. Cecile viettää aikaa myös ikäisensä Cyrilin kanssa ja käy purjehtimassa. Tuona kesänä Cecile on 17-vuotias, isä neljäkymmenvuotias ja ollut viisitoista vuotta leskenä. Raymond tulee huvilalle nuoren Elsan kanssa, mutta huvilalle ilmestyy pian myös toinen nainen. Anne Larsen on Cecilen edesmenneen äidin ystävätär. Anne yrittää saada ryhdikkyyttä, joutenoloiseen ja ajelehtivaan joukkioonsa. Cecile on tottunut isän vaihtuviin naisystäviin. Isän ja tyttären suhde on vapaamuotoinen, isä ei ole tiukka kasvattaja. Suhteen tasapainoisuus on saanut kritiikkiä vuosien aikana, isän heppoinen rooli, kasvattajana ja ohjaajana kuin kaverina.

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat jo olla toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne.
Tervetuloa, ikävässä on läsnä ranskalainen kepeys, elämänjano ja kaikki rakkauden tunnetilat läsnä. Cécile puuttuu ihmisten tunteisiin ja ohjailee tapahtumia. Hän karkottaa yhden ihmisen pois peruuttamattomasti. Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin toiseen kirjaan, niin etsisin vertailuja Saganin muista teoksista tai Simone de Beauvoirista. Tervetuloa, ikävä on hieno kirja, jonka tarina ei ole ajan patinoima tai kulunut.

Françoise Sagan Tervetuloa, ikävä
Tammi 6.p.2001.Kotikirjasto.


Tervetuloa, ikävän ovat lukeneet myös Luettua elämää
Orfeuksen kääntöpiirissä
Kirjainten virrassa









Françoise Sagan Muuan hymy


Alkuperäisteos on Un certain sourire ilmestyi vuonna 1956. Kirjan on suomentanut Satu Waltari.

Muuan hymy kertoo nuoresta opiskelijatytöstä ja elämästä Pariisissa. Dominique seurustelee kaltaisensa opiskelijapojan kanssa. Miljöönä on Sorbonnen yliopisto ja 1950-luvun alku. He käyvät luennoilla, istuvat katukahviloissa, käyvät elokuvissa Champs-Elyséen varrella, lukevat Sartrea ja Proustia ja valmentautuvat tutkintoihin. Bertrand on lojaali kumppani, mutta tylsä, mutta eräänä päivänä Dominique tapaa pojan enon.
Hänessä olin oppinut tuntemaan oman ruumiini tuoksun. Juuri toisten ruumiissa aina löytää omansa, oman pituutensa, oman tuoksunsa, aluksi epäluuloisesti, sitten hyväksyen.

Luc on kumpaakin huomattavasti vanhempi ja vahvasti varattu. Luc on jotain kiellettyä, kiehtovaa ja kokeilemisen arvoista. Dominique, Bertrand, Luc sekä Françoise tapaavat toisiaan ja viettävät yhdessäkin aikaa. Mutta sitten Dominique ja Luc viettävät muutaman viikon rannikolla Rivieran loistohotellissa. Lucilla ei ole aikomustakaan hylätä kumppaniaan Françoisea. Luc ei koe suhdetta mullistavana, vaikka Dominique kokee suhteen, voimakkaammin.

Sanani keskeytyivät, sillä Luc oli pannut soimaan levyn, jota soitettiin Rivieralla, ja samassa kaikki palautui mieleeni. Hän ei kääntynyt. Hetken ajan tunsin ajatusteni lopullisesti sekaantuvan, tämä pariskunta, tämä musiikki, Françoisen suvaitsevaisuus, joka ei ollut sitä miltä se vaikutti, Lucin sentimentaalisuus, joka sekään ei ollut sitä miltä se vaikutti, lyhyesti sanottuna koko hoito sekoitti minua.


Muuan hymy
on hyvin ranskalainen, kepeä ja aito. Sentimentaalisuutta ei ole, mutta elämisen ja olemassaolon etsintää ja hienovireistä elämänjanoa on yllin kyllin. Kevyin tie olisi lähteä ruotimaan nuoren tytön ja vanhemman miehen hurmaa. Se olisi liian kevyt ja oikoinen ratkaisu, mutta kivikkoon karahtava. Sisältöä olisi analysoitava eksistentialismin kautta. Saganin kieli on niukkaa, mutta terävää, psykologisen viiltävää.


Kuten yleensäkin, niin Saganin hahmot ovat vapaita, huolettomia ja hyväosaisia elämännautiskelijoita. Ei ole väärin sanoa, että Sagan kirjoitti elämäntyylistä, jonka tunsi, sillä hänhän itki mieluummin Jaguarissa kuin bussissa. Hän oli boheemi ja naisten vapauttaja monin tavoin. Hänen teksteissä tulee mieleen niin Simone de Beauvoir kuin Marguerite Duras. Olisi kohtuutonta lukea hänen tekstejään sijoittamatta niitä niiden omaan aikakehykseen. Ihailen Saganin suorasanaisuutta. Liian paljon ja liian usein karahdamme unenomaisuuteen ja jätämme lukijan arvattavaksi liian paljon.

Jokainen tietää, kuinka kiva on tehdä lukilistoja (TBR). Lähestynkin nyt aihetta eri tavoin. Entä, jos miettisin, mitä kirjoja olisi kiva lukea uudelleen. Eli haen sitä tunnetta, jonka koin lukiessani kirjan aikoja sitten. Kun mietin, että näinkö tämä kirja meni tai luen korvat punaisina, että tämähän on hurjaa tekstiä. Viime vuosina olen lukenut uudelleen mm. Simone de Beauvoirin Murtuneen naisen ja Hessen Arosuden. Kumpikin häkellytti minut eri tavoin. Nyt luin muutaman Saganin ja ehkä luen parikin lisää tähän samaan postaukseen.

Mitä muuta voisi lukea uudelleen? En tarkoita nyt esimerkiksi klassikkoja, Keltaisen kirjaston kirjoja, jotka maksavat antikvariaateissa noin 30-40 euroa. Tarkoitan kirjoja, joista ei henno luopua, vaikka niillä ei juuri ole jälleenmyyntiarvoa. Perkaan vähän väliä kirjojani vähemmäksi. Olen miettinyt, että nämä pitäisi lukea uudelleen: Barbara Gordonin Tanssin niin nopeasti kuin voin, Philippa Carr Pyhän Brunon ihme, C.C. Bergius Medaljonki, Anne Redmon Musiikki ja hiljaisuus, Christa Wolf Erään naisen elämä eli kirjoja, jotka huutavat kirjahyllyssä, että lue minut. Tuo on hyvin sekalainen joukkio, yhdellä ei ainakaan ole kovin korkeakirjallista arvoa eli en muista siitä kuin valiumit. Redmonista en muista mitään muuta kuin sen kiehtovuuden. Wolfilla on joukon kovimmat kirjalliset arvot. Hyvin kepeitä ovat myös Pyhän Brunon ihme ja Medaljonki. Medaljonki oli ensimmäinen lukemani kirja, joka kulki kahdella eri aikatasolla.


Françoise Sagan Muuan hymy
Tammi Kurkisarja 4. p. 1963. Kotkirjasto

Muuan hymy on luettu myös Hyönteisdokumentissa.




Marguerite Duras (1914-1996) oli ranskalainen kirjailija, joka on myös käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia sekä kirjoittanut näytelmiä. Duras syntyi ja kasvoi ranskalaisten kolonialistien lapsena monikulttuurisissa oloissa Kambodžassa ja Annamissa (Etelä-Vietnamissa). Ylioppilaaksi tultuaan hän muutti Ranskaan opiskelemaan ja aloitti kirjailijauran. Duras on yksi sodanjälkeisen ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia hahmoja. Alkupeäisteos Le ravissement de Lol V. Stein ilmestyi vuonna 1964. Kirjan on suomentanut Annikki Suni.

Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, mutta kirjoitetaan se nyt blogiinkin. Kirja on kuvattu sen ainoassa oikeassa asussa.

Marguerite Duras on sanonut Lol V. Steinista:”…

...hän ei pysty miettimään, hän lakkasi elämästä ennen tietoista ajattelua, Siksi hän kai onkin minulle niin rakas, niin läheinen, en tiedä. Miettimisaikaa minä… epäilen, se pitkästyttää minua. Jos katsotte henkilöitäni – he elävät kaikki ennen miettimisaikaa, ainakin henkilöt, joita rakastan syvästi.

Lol V. Steinin elämä käynnistyy tanssiaisista S. Tahlassa. Lukijaa saa tietää taustaksi, että Lol tapasi Michael Richardsonin yhdeksäntoistavuotiaana. Pari oli aloittanut seurustelun, kihlautunut ja heidän aikeena oli avioitua syksyllä. T. Beachin kasinon, La Potinièren tassisalin yö muuttaa kaiken. Sinä yönä Lol Valerie Stein menettää komean rakastettunsa, näkee ja kokee jotain, jota hän ei unohda ikinä. Lol näkee ja tuntee hetken, kun muutos tapahtui Michaelissa, kun Michael etääntyi hänestä lopullisesti. Tatjana Karl seisoo Lolin tukena ja hänkin näkee kaiken. Kun Michaelia vanhempi nainen, Anne-Marie Stretter, astuu saliin jokin päättyy lopullisesti.

Kun Michael Richardson kääntyi Lolin puoleen ja pyysi tätä tanssiin viimeisen kerran heidän elämänsä aikana, Michael näytti kalvenneelta ja aina vain huolestuneemmalta, mistä hän tiesi miehen myös katsoneen naista, joka oli juuri tullut saliin.

Anne-Marie Stretter ja Michael Richardson olivat katselleet toisiaan pitkään ja vaitonaisina tietämättä mitä tehdä, miten päästä yöstä.

Tarinalla on kertoja, tarinaa ei kerro Lol tai Tatjana. Tarinaa kertoo ensimmäisen persoona minä, hän tuo reilusti esiin epävarmuutensa jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Noin puolivälissä kertoja paljastaa itsensä eli kertoo olevansa Tatjana Karlin rakastaja, Jacques Hold. Lukijalle kertoja aiheuttaa ongelmia, mihin voidaan uskoa, minkä kaiken Hold fabuloi, minkä hän olettaa, mistä hän tietää Lolin ajatukset? Lol pääsee ääneen dialogeissa. Todennäköisesti myös hylätyn tytön konteksti, että kaikki tuntevat Lolin hylättynä tyttönä, ei olekaan niin merkityksetön tekijä yhteisön kuvaajana. Kaikkitietävä kertoja on aina haasteellinen.

Lolin masennuksesta, niin sanottiin, näkyi silloin kärsimyksen merkkejä. Mutta mikä on kärsimys ilman aihetta.

Kymmenen vuoden kuluttua Lol, rouva Stein palaa takaisin S. Tahlaan. Hän on naimisissa, kolmen lapsen äiti. Hän tutustuu ympäristöön ja kävelee katuja loputtomasti. Onko hän unohtanut mitään? Miten syvältä rakkaus kuoli tuossa hetkessä? Miten lähentyvät muisto ja unohdus tai tavoittavatko ne toisiaan? Tahtoen tai tahtomattaan Lol jäljittää mennyttä, jakaa roolit ja ohjaa näytökset. En ole ainoa, jota toisinto vaivaa Lol - Jacques -Tatiana. Tanssisalin kukat korvautuvat ruispellolla.


Yhtä hitaasti kuin hetkeä aikaisemmin Tatjana kääntyi minua kohti. Minä kalpenin. Esirippu on noussut ja paljastanut Tatjana Karlin tuskan. Mutta kumma kyllä, hänen epäluulonsa ei heti kohdistu Loliin.

Lol V. Steinin elämä käsittelee nuoren naisen tunteita, nuoruutta, jätetyn traumaa, hylätyksi tulemista, nuoruuden intohimoa, pettymistä sekä arpien pysyvyyttä. Durasin teemana on usein rakkaus, intohimo, viha, petos. Dialogit kuljettavat tarinaa hänen kirjoissaan. Durasin tekstejä voi sanoa monimutkaisiksi ja moniulotteisiksi. Henkilökuvat jäävät etäisiksi tai vaillinaisiksi, mutta eivät vajavaisiksi. Hänen tyylistään joko pitää tai sitten ei pidä. Hänen ilmaisunsa on tarkoitushakuista ja antaa lukijalle eri tulkinnan mahdollisuuksia, sillä hän ei pureksi tekstiä lukijan puolesta. Lol jää eteeriseksi hahmoksi, joten voi aiheellisesti kysyä, onko Lolin hahmon kuvaus vaillinaisuutta vai kuvaako se särkyneen mielen maailman? Sisältö ja ilmaisu ovat yhtä tässä kirjassa eli ne kulkevat käsi kädessä. Lol V. Steinin elämä aukeaa aina palasen jokaisen lukukerran jälkeen. En tiedä, kumman rankkaan korkeammalle tämän vai Rakastajan. En tiedä edes, miksi valitsisin toisen toisen edelle.

Kirjaa lukiessa mielessäni pyöri Christa Wolfin kirja Erään naisen elämä, jossa kertoja kasaa Christa T.:n elämän. Se on hyvin fragmentaarinen eli pala palalta (muistoista, päiväkirjoista ja kuvitelmista) muotoutuva kuva naisesta, joka kuolee leukemiaan. Kuoleminen on sivuseikka, sillä se kerrotaan jo takakannessa. Olennaista on kertojan eli ystävän kokoama tarina. Minkälainen oli Christa T;n elämä, olemassaolo yhteiskunnan jäsenenä.

Pimeä oli tulossa, kun saavuin Hôtel des Boisiin. Lol oli tulossa ennen meitä. Hän nukkui ruispellossa, väsyneenä matkastamme.

4 kommenttia:

  1. Luin tämän klassikon ihan juuri ja tykkäsin kovasti. Olen aivan ihmeissäni tuosta Sagan-kokoelmastasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosien ahkeraa keruu, miltei yhdestä ja samasta paikasta. Samettisilmät tai jotain samettia nimessä, niin se puuttuu.

      Poista
  2. Nuorempana Sagania tuli luettua. Miteköhän iskisi nykyisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, en tiedä, mihin vastaukseni katosi, joten teen sen uudelleen. Uskon, että Sagan toimisi nytkin. Ehkä sen lukee nyt viisaammin silmin, mutta.... Eli kyllä se iskisi nytkin.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!