Marissa Mehr Veristen varjojen ooppera

Dmitri peittosi soittimet helposti. Ääni piti pilkkanaan kaikkia. Jopa pasuuna joutui anelemaan tilaa sen pehmeältä ja jyrisevältä soinnilta. Ensi kuulemalta äänen väri oli pehmeä ja lämmin. Syvyys paljastui vasta sille, joka uskalsi ryhtyä leikkiin.

Nimen perusteella oletin, että Marissa Mehrin esikoisromaani Veristen varjojen ooppera olisi dekkari. Luin kirjaa toisen kirjan ohessa, kun en pystynyt raahaamaan tiiliskiveä mukanani. Muutaman sivun jälkeen Mehr otti minut mukaansa. Veristen varjojen oopperassa eletään syksyä 1994, jolloin Neuvostoliiton murenemisesta on vain hetki.

Juliette Roche saapuu apulaisohjaajaksi Venäjän Trupovoon ohjaamaan Turandotin, mutta hän saa haudata unelmansa Puccinista ja unohtaa kymmenien tuntien esivalmistelun silmänräpäyksessä. Hänet oli siirretty Jevgeni Onegin apulaisohjaajaksi. Julietten ohjaama teos on romanttinen kolmiodraama, joka huipentuu kaksintaistelutragediaan. Hän kohtaa valtaa suruttomasti käyttävän baritoni Dmitri Vladigosolovin. Lavalla mies tulkitsi rakkauden, mutta lavan ulkopuolella hän oli hillitty ja omissa oloissaan viihtyvä venäläismies. Tuo muodonmuutos estradilla oli kiehtonut aina Juliettea.

Juliette tasasi hengitystään. Dmitri oli julkea. Baritoni halveksi häntä avoimesti, eikä Julietten tarvinnut sietää sellaista käytöstä. Silti hän ei osannut sanoa miehelle vastaan. Miehen ääni oli liian voimakas. Juliette ajatteli, kuinka orgasmi vääristäisi Dmitrin kasvoja. Hänen oli vaikea kuvitella sitä. Mies piti kaiken itsellään, ei antanut hänelle pienintäkään vihjettä.

Juliette etsi Dmitrin tulkinnasta epätoivoisesti vastausta Jevgeni Oneginin perusluonteeseen. Hän halusi vastauksen teoksen tärkeimpään kysymykseen: rakastiko Jevgeni Tatjanaa pyyteettömästi?

Trupovon Jevgeni Oneginista tuli menestys. Dmitri oli tehnyt läpimurron. Ylistävien kritiikkien myötä työtarjoukset seurasivat toisiaan ja mies sai kiinnityksen Moskovaan. Juliette ei keksi syytä palata Ranskaan. Julietten ja Dmitrin muutto Moskovaan vain syventää Julietten yksinäisyyttä. Hän on alistettu suhteessa, hän on mustasukkaisuuden riivaama intohimoisessa suhteessa. Hän on muukalainen koko yhteisössä. Hän ei puhu venäjää tai hallitse sen kirjaimia. Palapelikin voi olla viihdyttävää yksinäisyydessä, mutta sen kasaaminen kuuluu Dmitrin mielestä ikäihmisille.

Huomasin lukiessani oman rajoittuneisuuteni ja tietämättömyyteni oopperan maailmaan. Vaikka olenkin käynyt oopperassa, niin kirjan mainitsema ohjelmisto ei yhtynyt minun kokemuspiiriini. Mehrin teksti avautuu edellisistä rajoituksista huolimatta henkeäsalpaavan voimakkaasti. Hänen pätevyytensä riittää kuljettamaan lukijan mukanaan, ja niin sen pitääkin olla, sillä tarina ei saa olla rajoitettu. Toki oopperoiden tunteminen olisi antanut ehdottomasti syvyyttä Mehrin tekstiin, edes Jevgeni Onegin tuntemus. Meillä on kuitenkin omat vahvuutemme ja osaamisemme, joissa olemme hyviä.


Kirjan kansi teki minuun laimean vaikutuksen. Kauhua kirjassa on, psykologista jännitettä. Luin keväällä Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä, jossa parisuhteen mies on taiteilija ja hyvin narsistinen ja nainen elää myönnetyillä murusilla. Veristen varjojen oopperassa on sama valtavoima suhde, mutta Juliette on voimakas tuntija, hän ei kerjää rakkautta, mutta pirstaloituu toisen edessä.


Tarina kuvaa elämää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, arkielämää, mutta en osaisi kertoa juonta tai tapahtumia. Tapahtumia enemmän välittyi kahden ihmisen parisuhdedraama, joka sinällään riitti tarinaan. Mehr lataa voimakkaasti tuokiokuvia toisensa jälkeen. Lukijalle välittyy slaavilainen elämänmeno ja eleganssi. Mehrin kieli on lupaava, tuoretta ja luen jatkossakin hänen tekstejään. Tämä lukukokemus oli virkistävä. Löysin ehdottomasti uuden suosikin kotimaisiin naiskirjailijoihin

Elämä ei ole hyvä eikä paha, vaan mielivaltainen.

Marissa Mehr Veristen varjojen ooppera
WSOY 2014. Kustantajalta.