Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.
Viikonloppuna luin kolme kirjaa, sillä sain olla omassa rauhassani. Valmentauduin
Kirjablogistien maratoninpäivään 19.6. En ole ikinä osallistunut vastaavaan. Luin
Gabrielle Zevinin Sumuisen saaren
kirjakauppiaan, Alice Hoffmanin Punaisen
puutarhan sekä Kate Mortonin Paluun
Rivertoniin (The House at Riverton). Yritin valita kolme täysin erilaista kirjaa
luettavakseni. Ainakin huomasin, että sain niskaparkani jumiin. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.
Paluu Rivertoniin tuo mieleen Sarah Watersin
kirjan Vieras kartanossa. Tarinan
kertoo palvelijan poika, tohtori Faraday. Hänestä
varttuu
aikanaan lääkäri ja joka näin kohoaa
yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kate Mortonin tarinan kertoo palvelijatar,
joka hänkin etenee arkeologiksi. Myös Gracen äiti oli ollut palvelija Rivertonissa.
Kummankin kirjan kertoja on ulkopuolinen, jotka lumoutuvat kartanomiljööstä.
Toisin kuin Vieras kartanossa, niin Paluu Rivertoniin tarinan rakenne ei ole
suosikkini. Mieluiten luen kirja, joka etenee alusta loppuun kronologisesti.
Olen mieltynyt vähemmän Mortonin ratkaisuun, että tarina alkaa lopusta, ja
etenee sitten takaumien avulla. Tämä rakenne ei viehätä minua edes dekkareissa.
Silti edellisellä ei ole merkitystä arvioidessani kirjaa kokonaisuutena. Hyvin
kerrottu tarina saa minut pauloihinsa ihan kummalla tavalla vaan.
Kate Mortonin Paluu Rivertoniin
kertojana on hoitokodissa asuva 98-vuotias
kartanon
entinen palvelijatar. Grace Bradley suostuu tapaamaan
nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Robbie Hunterin tapauksesta. Grace palaa
takaisin menneisyyteen ja Rivertoniin
kolmannen kerran. Lukijalle selviää hyvin pian, kuinka paljon salaisuuksia
Grace oli padonnut itseensä pitkän
elämänsä aikana. Lukijan ei tarvitse keskittyä salaisuuksien ilmituloon, sillä
vihjeet ovat helposti avautuvia tienviittoja.
Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuisi.
Paluu Rivertoniin vie lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomiljööseen ja 1990-luvun Lontooseen. Kirja on tarina rakastamisesta, murhasta, valheista, vaikenemisesta ja salaisuuksista sekä kertomus Hartfordien ja Luxtonien perheistä. Se on murtuvan luokkayhteiskunnan kuvaus, peribrittiläisen yhteiskunnan ajankuva uuden ja vanhan ajan rajapinnassa. Siitä huokuu Evelyn Waughin Mennyt maailma ja Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt. Grace kuvaa Rivertonin kartanon elämää ja palvelijoiden arkea ja etenkin kartanon tytärten Emmelinen ja Hannahin elämänkulkua.
Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa on juhlat,
joissa on hetkensä.
Uskomatonta: olemme keskikesän juhlissa. Hannahin kiinalaiset lyhdyt välkehtivät pimeässä. Orkesteri soittaa jazzia, klarinetti kiljahtelee. Iloiset ihmiset tanssivat charlestonia...
Grace katsoo
valmista elokuvaa ja havahtuu kovaan pamaukseen, kun kahden kuvankauniin
sisaren silmien edessä sodasta palannut runoilija Robbie Hunter ampuu itsensä filmin
lopussa Rivertonin järvellä. Grace ei
huolestu nukahtamisestaan, ja vaikka elokuvan loppu lipui häneltä ohi, niin hän
tietää, ettei se mennyt noin. Myös Gracen äidin hautajaisissa oli läsnä sivullinen. Grace puhuu tarinansa tyttären
pojalleen, sillä Marcus on perheen kirjailija. En voi mitään ajatukselle, että
sivustaseuraajan oma tarina oli ollut jopa mielenkiintoisempi.
Paluuta
Rivertoniin on luettu blogeissa ahkeraan, sillä se on ilmestynyt jo
2011. Siksi en liitä tähän linkkejä. Kate Mortonin Paluu Rivertonin on viehättävä
lukukokemus, joka maistuu kesällä. Siinä on goottikirjallisuudet elementit:
kartano, sukusalaisuudet, syntyperät ja menneisyys. Paluu Rivertoniin on kiehtova matka menneisyyteen. Ihastuin kirjan kanteen, mutta tarina
oli enemmän kepeähkö kuin sen enempää. Odotan seuraavan Mortonin lukemista
innokkaana. Bazar on minulle kustantajan vieraampi, mutta mieluinen yllätys.
Kate Morton Paluu Rivertonin
Bazar Kustannus 2011. Kotikirjasto
Tämä on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa (varmaankin viime vuonna kiinnostuin kirjasta jonkin kirjabloggauksen ansiosta), ja kiinnostukseni on aika suurta. Kiinnostava tuo vertauksesi Vieras kartanossa -romaaniin. Luin sen viime vuonna ja mielestäni se oli todella hyvä. 1920-luku on yksi minulle mieleisimmistä historiallisista ajanjaksoista, ja sille vuosikymmenelle on aina mukavaa aikamatkailla kirjan tarinan mukana.
VastaaPoistaSama juttu eli tuo aikakausi vetää. Pidin todella Vieras kartanossa -kirjasta. Huomasin, että kirjaston hankinnassa on uusi kirja Mortonilta.
VastaaPoistaVieras kartanossa on jo hyllyssä odottelemassa, tämä voisi tuntua myös mukavalta luettavalta... Kiitos arviosta! :)
VastaaPoistaPidät varmasti tästä kirjasta. Tämä vie mukanaan. Tuo kansi on ihana.
Poista