Eowyn Ivey on alaskalainen kirjailija ja toimittaja. Hänen etunimensä on peräisin Taru sormusten herran henkilöhahmoista. Lumilapsi (The snow child 2012) on hänen esikoisteoksensa ja se on käännetty
yli 20 kielelle. Kirjan on suomentanut Marja Helanen. Kirjan kansi on
kaunis ja lumoava. Ja silti tuo kansi viittaa lumeen ja talveen, joita inhoan
kaikissa muodoissa. Kannen puut mieltää niin rakastetuiksi meikäläisiksi koivuiksi,
mutta niiden sileät rungot muistuttavat vieläkin enemmän pohjoisamerikkalaisia
lajeja esim. paperikoivua.
Lumilapsen ajankuvana on vuosi 1920. Vanheneva
pariskunta Jack ja Malbel ovat lunastaneet Alaskasta tilan ryhtyäkseen siellä
uudisraivaajiksi. Mabel suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta lasta,
eivätkä he ole saaneet uusia. Surutyö on tekemättä, musertava suru on liian luhistava.
Alaskan erämaa tarjoaa suojan erakoitumiseen, lasten temmeltävien askelten
näkemiseen tai riemun kiljahdusten kuulemiseen.
Jack ja
Malbel asuvat mailien päässä lähimmistä naapureista keskellä kesytöntä
erämaata. On syksy, ankara talvi on alkamassa, mutta pariskunta on vasta
raivaamassa peltoja ja tila ei vielä tuota mitään. Rahat ovat loppu ja pian
ruokakin. Mabel ja Jack käyvät läpi toisistaan etääntymistä, asioita joista on
vaiettu. Eräänä syyspäivänä Mabel lähtee läheiselle Wolverenijoelle
hukuttautuakseen joen peilikirkkaalla syysjäällä.
Mabel astui edellistalveen sokeana. Nyt hän tiesi. Joulukuuhun mennessä aurinko nousisi vähän ennen puoltapäivää ja kiertäisi vuorenhuippuja pari hämäräntuntia. Mabel häilyisi unen ja valveen rajamailla tuolissaan kamiinan ääressä. Hän ei tarttuisi yhteenkään lempikirjoistaan, sivut eivät heräisi eloon. Hän ei piirtäisi; mitä hän voisi vangita luonnonlehtiöönsä? Sameat taivaat, varjoisat kolkat. Olisi aina vain vaikeampaa nousta sängystä. Hän kompuroisi kuin unissakävelijä, kaapisi kokoon ateriat ja ripustaisi pyykin ympäri mökkiä. Jack yrittäisi parhaansa mukaan pitää elikot hengissä.
Yllättäen
jää kuitenkin kestää ja tästä alkaa uusi elämä. Vierailtuaan kiitospäivänä
lähimmillä naapureilla Bensoneilla, Jackia kehotetaan ampumaan hirvi
talviravinnoksi. Jack ei ole metsästäjä, eikä tunnu onnistuvan.
Jack oli itkenyt aikuiselämässään vain muutaman kerran – kun äiti kuoli ja kun hän ja Mabel menettivät pienen vauvansa. Hän ei antautuisi nyt itkemään. Hän vei jalkaansa toisen eteen ja kulki eteenpäin mitään näkemättä tai tuntematta.
Seuraavana
iltana alkaa sataa märkää lunta sakeana. Mabel menee ulos ja Jackin saapuessa
pellonraivaukselta, heittää tätä lumipallolla. He innostuvat kisaamaan
lumisotaa pikkulasten tavoin. Lopulta Mabel haluaa rakentaa lumitytön. Se
tehdään viimeisen päälle, kasvonpiirteet veistetään täydellisiksi, tukka
pujotellaan heinäkorsista, huulet punataan villikarpalomehulla ja vielä lapaset
ja kaulaliina.
Aamulla
lumityttö on kadonnut, sillä vain pienet jäljet johtavat metsään. Metsässä
alkaa vilahdella pieni, arka tyttö ketun kanssa. Vähitellen hän kesyyntyy niin
paljon, että uskaltaa sanoa nimensä: Faina. Toivottomalla metsästysreissullaan
Jack törmää tyttöön ja tämä johdattaa Jackin suunnattoman suuren uroshirven luo,
josta koko talven ravinto on turvattu.
Faina elää
yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Kun Jack
ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa, joka putkahtaa pariskunnan elämään kuin
suoraan sadusta, he alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Faina kuitenkin katoaa
keväällä lumen sulaessa palatakseen takaisin ensilumen sataessa.
Mabel
muistaa lapsuudestaan venäläisen Lumitytöstä kertovan satukirjan, josta
Mabel ymmärtää vain kuvat.
Lumilapsessa liikutaan toden ja epätoden
rajamailla. Tarinassa on todellisen kaltainen
uudisraivaajapariskunta ja sitten ripaus satua ja maagista realismia. Ivey
selittää asioita juuri sen verran vähän, että lukija voi kuvitella tarinan eri
tavoin. Lumilapsi on parisuhdekuvaus,
se on rakkauskertomus, erityisesti siinä käsitellään suhdetta toiseen ihmiseen.
Kirjan luontokuvaukset ovat lumoavia, karuja ja todellisia – uskottavia. Esimerkiksi
Mabelin eksyessä lumimyrskyssä Fainaa etsiessään:
Mikään pensas ei kohonnut puun korkuisena, mutta ne eivät myöskään muistuttaneet kotoisia karhunvatukkapensaita. Jotkin oksat olivat hänen reitensä paksuisia, ja monessa riippui kuivia, ruskeita lehtiä. Mabel tarttui yhteen oksanhaaraan, ja kun hän veti kätensä pois, siinä oli terttu pieniä käpyjä. Pensaiden joukossa kasvoi pirunnuijia, jotka olivat tiputtaneet leveät, vihreät lehtensä, mutta eivät piikkejään. Paikka paikoin oksat ja pusikot olivat niin takussa, että hänen rintaansa kuristi paniikki – mitä jos hän ei löytäisi pois täältä.
Tai Jackin
etsiessä metsässä Fainaa:
…raitti vei hänet viimein takaisin ylemmäs, toiseen kuusikkoon. Siellä puut olivat korkeampia ja paksumpia, ja tienoo vaikutti hiljaiselta ja varjoisalta. Hän piti katseensa maassa, jottei kompastuisi juuriin, ja huomasi pienten vaaleanpunaisten kukkasten työntyvän sammalten ja pudonneiden kuusenneulasten läpi. Neidonkengiksi Mabel oli niitä kutsunut. Kerran Jack oli poiminut Mabelille pienen kimpun keväisiä metsäkämmeköitä ja saanut moitteet. Ne olivat kuulemma harvinaisia, ja jokainen hänen poimimansa kukka oli tiennyt koko kasvin kuolemaa.
Lumilapsi on ollut Pulizer-ehdokkaana, eikä
suotta. Se on fantasiasatua parhaimmillaan. Lumilapsi
toi mieleeni viime vuonna lukemani Ali Shaw’n kirjan Tyttö joka muuttui lasiksi. Myös sen
tapahtumat sijoittunevat Alaskaan, ja siinä oli mukana mystinen tyttö. Tämä kirja
toi mieleeni myös Velma Wallisin kirja Kaksivanhaa naista. Se on vanha taru,
karu ja koskettava, mutta niin todellisen julma kuin elämä pahimmillaan on. En
ehkä saa tekstiini mitään uutta, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Voin
kuitenkin sanoa, että kenenkään ei pitäisi ohittaa tätä kirjaa. Olisin
rankannut tämän parhaimmaksi kirjakseni vuonna 2013, jos olisin kirjoittanut
blogia jo silloin.
Bazar 2014. Taskukirjapainos vuonna 2013 ilmestyneestä kovakantisesta painoksesta.
Kustantajalta. Kiitoksin.
Tämä kirja on luettu monissa blogeissa:
Tämä kirja on kyllä niin ihana. Todellakin fantasiasatua parhaimmillaan.
VastaaPoistaIhana Ulla, että pidit kirjasta noin paljon :) Annoin kirjan vuonna 2013 tytölleni joululahjaksi ja hänkin oli aivan haltioissaan, sillä hän on sellainen metsätyttö, luonnossa viihtyvä. Itse olen arempi olemaan yksin metsässä.
VastaaPoistaMinä nautin lumesta ja pakkasesta, mutta kevään herääminen on parasta aikaa vuodessa :)