keskiviikko 12. elokuuta 2015

Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat ja Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla








Jean-Christophe Rufin (s. 1952) on ranskalainen kirjailija, lääkäri sekä maailmanmatkaaja ja historioitsija.  Kirjan alkusanoissa on toimittaja Suvi Aholan katsaus aiheeseen oman kokemuksensa kautta.  Lähdin itse lukemaan kirjaa ilman johdantoa, sillä välttelen johdantoja. Havaitsin Santiago de Compostelan  hyvin suosituksi kirjojen aiheeksi, kun selailin kirjastojen varantoa. Itselleni tutuin on Carl Jacob Gardbergin kirja Santiago de Compostela Matka apostolin haudalle, jossa on runsaasti kulttuurihistoriaa sekä kristillinen katsantokin esillä. Paulo Coelhon Pyhiinvaellus on johdatus ikiaikaisen viisauden lähteille. Myös Tuija Wetterstrandin Kävellen Santiago de Compostelaan on hyvä.

Santiago de Compostela on ihmeellinen kohde kulkijalle, sillä toiselle se on uskonretki, toiselle pyhiinvaeltajan riitti, jollekulle matka itseen ilman sen kummempia uskonnollisia ajatuksia.  Joku ei osaa kertoa syytä vaellukseen, mutta reissuun pitää päästä. Ihmiset ovat kulkeneet vuosisatojen ajan tuota reittiä. Vaeltajat lähtevät matkaan eri paikoista, mutta päämäärä on sama, vaikka matka tehtäisiin ajallisesti osissa. Pääreittejä on kaksi eli Espanjan pohjoisrannikkoa seuraava Camino del Norte ja sisämaan ranskalainen reitti Camino Francés. Matkan pituus on 800 kilometriä, ja sen talsimiseen varataan neljäkymmentä päivää. Joku kulkee yksin, jotkut kaksin ja jotkut ryhmissä. Credencial on matkapassi, johon kerättyjen leimojen arvon ymmärtää vasta reissun tehtyään.

Yritin saada minua ahdistelevan itävaltalaisnaisen ymmärtämään, että pyhiinvaeltajien tie oli uuvuttanut minut. Ilmeisen tottuneena vastaaviin pettymyksiin nainen kääri valtavan hassissätkän eikä kostoksi tarjonnut minulle henkosia.
Vetäydyin yöpuulle telttaani ristientien juurella. Lisäsin oman korteni kekoon outoon sekasotkuun, joka vallitsi keskiaikaisten, auringon ihailijoille omistettujen muurien välissä, ja katselin iPadistani amerikkalaisen televisiosarjan jakson.

Yleinen kulkijoita yhdistävä piirre on asketismi, rahan välttely, köyhäily, mutta kulkijoita on moneksi, sillä joku majoittuu hotellissa, kun toinen kasaa teltan.  Matkailijoiden ympärillä pyörii myös bisnes matkamuistoineen ja myyntipöytineen.  Reissussa nuhraantunut kulkija kohtaa matkan varrella paikallisia, heidän kiirehtiessä töihin ja arjen askareisiin city-lookissaan.

Mies ei selvästi ollut tottunut vastarintaan. Hänen vieraansa ilmeisesti alistuivat hänen sääntöihinsä ja jopa jossain määrin nauttivat joutuessaan noudattamaan niitä. Tiedän Pariisissa bistroja, joissa lounaalle tulleet, muuten määräilevät ja käskemään tottuneet miehet antautuvat masokistisesti töykeän ja karkeasti puhuvan ravintolanpitäjän häijyyksien armoille. Ravintolanpitäjä sivaltaa aterian aikana henkisiä ruoskaniskuja, jotka näyttävät suorastaan virvoittavat asiakkaat ja antavan heille puhtia höykyttää vastaavasti omia alaisiaan iltapäivän mittaan. Minulle sen sortin nautinnot ovat vieraita, koska en mielelläni tottele enkä komenna.
En varmaan ole ainoa, joka tutustuu asioihin ja ihmisiin silloin kun ne ovat juuri kääntämässä selkänsä. Minussa tämä pahe tai ahneudesta kielivä piirre esiintyy kenties vielä voimakkaampana kuin muissa. Saatan nimittäin usein jopa hankkiutua kauas siitä mikä minulle on rakkainta, kunnes lopulta tajuan sen arvon. Vaarallista peliä, jossa voi voittaa paljon mutta hävitä vielä enemmän.

Rufin kulkee reittiä, joka on kristillisen maailman kuuluisin pyhiinvaellusreitti. Ilman uskonnollista riittiä Lapin erämaavaellus tarjoaisi paremmin oman rauhan ja yksinäisyyden erakolle. Ehkä jäin kaipaamaan juuri tuon alkuperäisen kontekstin kautta katsovaa pohdintaa. Mitä reissu antaa, mitä sieltä löytää?  

Keskiajalla pyhiinvaeltajat pitivät Oviedoa ensisijaisen tärkeänä kohteena. Kuuluisan sanonnan mukaan ”se joka menee Santiagoon käymättä Oviedosa palvoo palvelijaa ja hylkää Herran”. Pyhä Jaakob on toissijainen hahmo verrattuna Vapahtajaan, Jolle Oviedo on pyhitetty. Oviedo onkin pyhiinvaeltajien tien ensimmäinen tärkeä väliasema.

Rufinin teksti on asiallista, kuivan huumorista ja anekdootteja tarjoilevaa.  Kirjailija antaa itsestään hieman nuivanoloisen kuvan, sillä vaelluskin voisi olla hitusen sosiaalisempaan edes taukopaikoilla. Matka itseen voisi parhaimmillaan karsia minäkeskeisyyttä ja kohentaa asenteita lähimmäisen huomioimisessa. Rufin johdattaa lukijan etappi etapilta perille, joten lukijan innokkuus päästä loppuun säilyy kuitenkin herkeämättömänä, mutta kovin usein asetuin lukiessani kievareiden henkilökunnan ja kohdattujen kulkurien puolelle. 



Jean-Christophe Rufin Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat

Alkuperäisteos Immortelle randonnée

Suomentaja Marja Luoma
Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin


Muualla luettu:




Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola

Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni

Matka pyhälle paikalle on kuulunut ja kuuluu edelleen suurimpaan osaan maailman uskontoja. Katolisella keskiajalla käynti pyhässä tilassa tarkoitti toivioretkeä taivaallisen välittäjän, eli pyhimyksen, haudalle tai pyhäinjäännösten, reliikkien, luo. Pyhä paikka loi suoran yhteyden jumalalliseen, pyhimyksen haudalla taivas kosketti maata.
Keskiajalla kristittyjen oli tapana ainakin kerran elämässä lähteä pyhiinvaellukselle. Varakkaimmat suuntasivat Santiago de Compostelaan, Roomaan tai Jerusalemiin. Suositumpia olivat kuitenkin Turku, Vadstena ja Nidaros. Aneet tai syntien anteeksi anominen olivat tärkeitä vaellusmotiiveja.
Teoksessa on viisi laajaa osiota:
I Pyhiinvaellusten merkitys
Suomalaisten pyhiinvaelluksista osana eurooppalaista perinnettä.  Pyhiinvaellus on rituaalista käyttäytymistä, joka tarkoittaa käyntiä yhteisön merkitsemissä ja ylläpitämissä paikoissa ja maastonkohdissa.  Motiiveja pyhiinvaelluksille olivat harras kunnioitus pyhimystä kohtaa, avunpyyntöpyhiinvaellus (sairaat ja muut avun tarvitsijat) tai kiitospyhiinvaellus (perustui tehtyyn lupaukseen, joka toteutui).
Missä pyhä, sieltä apu. Kappaleessa selvitetään kansanomaisen ja kirkollisen pyhän kohtaamispisteitä keskiajan Suomessa. Osiossa määritetään pyhän käsitettä ja sen ilmenemistä keskiajan maallisessa ja uskonnollisessa maisemassa. Merkittävänä osana pyhimysuskoa olivat ja ovat edelleenkin katolisen kristillisyyden piirissä ihmisten pyhimyksistä saamat ilmestykset ja visiot.
II Kirkko ja pyhiinvaellukset
Pyhiinvaeltajia, pahantekijöitä ja pappeja – suomalaiset Rooman-matkaajat myöhäiskeskiajalla. Rooma oli katolisen kirkon kiistaton keskus myöhäiskeskiajalla, joten katsauksessa tarkastellaan Rooman-kävijöiden erilaisia matkustusmotiiveja eri tasoilla. 
Saarnaajat pyhiinvaeltajien oppaina ja innoittajina –kappaleessa kerrotaan, että pyhiinvaelluksen kontekstiin liittyvää saarnamateriaalia on säilynyt vähän, ja miten saarnoissa käsiteltiin pyhiinvaellusta ja minkälaisia ohjeita pyhiinvaeltajille annettiin. Pyhimysten kunnioittaminen ja pyhiinvaelluskäytännöt muuttuivat reformaatioaikana 1500-luvulla.
Pyhiinvaeltaja ja Hämeen Härkätien kirkkojen pyhimyskultit. Kirkolliset rakennukset omistettiin 1400-luvulla yhdelle tai useammalle pyhimykselle. Hämeen Härkätien Kaarinan, Hattulan ja Rengon kirkkojen suojeluspyhimys voidaan osoittaa keskiaikaisin lähtein. Näissä kirkoissa kunnioitettiin muun muassa pyhimysveistosten ym. materiaalin perusteella ainakin 28 pyhimystä.
Reformaatio, pyhimykset ja pyhiinvaellukset kappaleessa selvitetään, miten reformaatio muutti asennoitumista pyhimyksiin ja pyhiinvaelluskäytäntöihin.
III Pyhiinvaellukset osana arkea
Arki, hoiva ja pyhiinvaellukset. Pyhimyksen haudalle vaellettiin joko pyytämään apua tai osoittamaan kiitollisuutta saadun ihmeen jälkeen. Pyhimyksiin puoleen käännyttiin avun saamisessa sairauksiin, ruumiin vammoihin.
Paranemista etsimässä ruumiinvammat ja pyhiinvaellukset keskiajan Pohjolassa. Ihmeet olivat olennainen osa keskiaikaisen ihmisen uskonelämää ja maailmankuvaa. Paranemisihmeet ovat yleisin ihmetyyppi keskiaikaisissa lähteissä.
Sinne ja takaisin maantiet, kulkureitit ja liikkuminen Suomessa ja Suomesta Eurooppaan keskiajalla. Millaisilla teillä ja reiteillä keskiajan suomalaiset kulkivat? Kuinka kauan päivässä matkaa taittoi? Suurin osa keskiajan pyhiinvaelluksista oli matkoja lähiseudulle tai keskipitkän etäisyyden pituisia. Kaukomatkat suuntautuivat Roomaan, Jerusalemiin ja Santiago de Compostelaan.
Yhdessä virkkeessä Roomaan – pyhiinvaelluskertomuksia Naantalin luostarin kirjastosta. Kaikki eivät voineet tai halunneet lähteä kaukaisille paikoille. Pyhiinvaeltajia saattoi seurata arjen kanssakäymisessä, jumalanpalveluksissa tai vaikka Armon laakson kirjakokoelmista, jos osasi lukea. Matkantekoa on usein kuvattu niukkasanaisesti: Roomaan matkaavan Katariinan seurue purjehti meren ylitse Lyypekkiin ja jatkoi sieltä hevosten vetämillä vaunuilla pyhään kaupunkiin.

IV Pyhiinvaellukset ja materiaalinen kulttuuri
Kirkkorakennukset ja pyhiinvaellukset Suomessa noin 1000–1550. Tässä kappaleessa tarkastelun kohteena on pyhiinvaelluskirkkojen olemus. Katolisen kirkon sääntöjen mukaan jokaisessa kirkossa oli oltava pyhäinjäännös, reliikki. Suomessa rakennuksia, joiden on arveltu olevan pyhiinvaelluskirkkoja, ovat Nousiaisten kirkko, Hattulan kirkko, Finströmin kirkko ja Rengon kirkko sekä Naantalin luostarikirkko. Katsauksenlopussa todetaan, että Suomessa kirkot rakennettiin pitäjäläisiä varten heidän uskonelämänsä keskuksiksi ja vain vähäiseltä osin niiden tehtävänä oli toimia pyhiinvaelluskirkkona. Toisaalta ihminen käveli puiseen tai kiviseen kirkkoonsa lyhyen matkan lähellä asuvana tai matkasi kauempaa seurakunnan laitamilta.

Jyvästä jyrsijännahkaan pyhän jäänteet Turun tuomiokirkossa. Pyhiinvaeltajien määrä merkitsi monia tulonlähteitä. Mitä arvokkaampia reliikkejä kirkoilla ja luostareilla oli sitä enemmän pyhiinvaeltajia ja siksi talous oli merkittävä selittäjä pyhiinjäännöskokoelmille. Ihmeen kaupalla Turun reliikkikokoelma on säilynyt reformaatiosta. Jäljellä on noin 90 pyhäinjäännöstä (esim. luita) tai niiden katkelmaa.
Pyhimysten uudet ruumiit eli millaisten esineiden luo pyhiinvaeltajat vaelsivat. Vaellusten ensisijaisena kohteena olivat reliikit, etenkin pyhimysten ruumiit tai niiden osat.
V Pyhiinvaellukset ei-katolisissa kulttuureissa
Uhrikirkkoperinne – luterilainen pyhiinvaellus uuden ajan alun Suomessa? Uhrikirkkoperinne voidaan katsoa katolisen uskon jäänteeksi ja reformaation epäonnistumiseksi tai osaksi niiden ihmisten uskoa, jotka 1600-1700-luvuilla mielsivät itsensä luterilaisiksi. Uhrina hädän hetkellä rukoiltaessa annettiin votiivilupaus: lahja, tehtävä tai pyhiinvaellus.
Pyhän Henrikin tiellä – mitä ”kansan muisti” kertoo? Katolisen keskiajan pyhiinvaelluksista ei ole säilynyt silminnäkijöiden tai mukana olleiden kuvauksia. Alkuperäisen Pyhän Henrikin tien reitti kulkee Köyliöstä Nousiaisiin. Pyhiinvaellustie on ehkä ollut olemassa, mutta sen muisto on muuttunut vuosisatojen aikana, sillä kertomukset on merkitty muistiin vasta uudella ajalla.
”Ja pian parantuivat ja lähtivät terveinä koteihinsa” – pyhiinvaellukset ortodoksisen Karjalan luostareihin. Hitaan kristillistymisen vuoksi se, miten lähiseudun asukkaat pyhyyden ja suhteet tuonpuoleiseen käsittivät, olivat muuta kuin kirkon virallinen näkemys. Pyhiinvaellusten Karjalassa 1500-1900 –luvuilla voidaan katsoa liittyneen koettuihin vaikeuksiin, kuten sairauksiin.

Teos lähestyy suomalaista pyhiinvaellusperinteitä ja –käytäntöjä monipuolisesti. Siinä kerrotaan miksi pyhiinvaellukselle lähdettiin, millaista matkanteko keskiaikaisilla teillä oli, mitä pyhiinvaeltajat matkallaan kokivat ja mikä heitä odotti määränpäässä.  Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla avautuu vielä lisää, jos kirjan lisäksi tutustuu Tampereen Vapriikki-museon näyttelyyn ”Suomalaiset pyhiinvaellukset keskiajalla, joka on avoinna  30.1. — 18.10.2015


Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola
Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni
SKS:n toimituksia no 1399. Vapriikki no 136. 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Nämä kuvat ovat Ulla S. En voi käyttää kirjan kuvia, saati upottaa tekstin lomaan.

Hattulan vanha kirkko


Pyhä Anna 
Hattulan vanha kirkko


Naantalin luostarikirkko


Nousiaisten kirkko


Nousiaisten kirkko


Pyhän Henrikin sargofagi


Vanajan kirkko länsipääty, ulkoinen saarnastuoli





2 kommenttia:

  1. Olen lukenut Cecilia Samartinin Senor Peregrinon, jossa vaelletaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatka.
    Tykkään kirjoista, joissa vaelletaan, sillä mnusta löytyy hitunen vaeltajaa niiden muutamien päivien vaellusretkien ansiosta. Suomessakin muuten tehdään pyhiinvaellusmatkoja, mutta en halua sellaisille vaelluksille. Olen aika itsenäinen vaeltaja. Ensimmäiset vaellusmatkat olen kyllä tehnyt isommassa joukossa, mutta olen huomannut nauttivani enemmän pienen joukon matkoista. Suomessa telttamatkailu on mukavaa ja maisemat yleensä todella hienoja. Taidan olla Lapin hullu ja sieltä löytyy upeita reittejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on Peregrinot kesken.

      Kun palasin pohjoisesta etelään, koin kauhun Nuuksiossa, yritin kerätä sieniä lapsuuteni maisemissa ja joku nainen kiekui vieressä, että tässä on hyvä suoni. Tajusin, että Nuuksioni oli mennyttä, oma rauha kaikonnut. Sanomme täällä, että mennään metsään....
      Opin pohjoisessa metsän, näin kuukkelin tulevan viereen, päivän saattoi kulkea kohtaamatta ihmistä autollakin. Olen erakko metsässä, en kaipaa ketään tai mitään. Olemme kulkeneet erämaita, rajavyöhykettä, tuntureita eli kyllä se olisi aina se parempi paikka kasata itsensä. Autiotupien rauha ja tunturipuron juomavesi. Minussa lienee samaa. Kun katselee lehtorikkoa luonnossa, niin on tarpeeksi etäällä muista.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!