Luen hyvin vähän runoja, vuodessa ehkä muutaman runokirjan. Luen vanhoja runoja. Huldénin olen löytänyt ja osaa seurata niiden ilmestymisen.
Kustantaja kuvaa kokoelmaa, että Lars Huldénin uusi kokoelma lainaa nimensä ja tunnelmansa Bellmanilta: teos on leikkisä, laulava ja ällistyttävä.
Lars Huldén on syntynyt Pietarsaaressa ja kasvanut Munsalan pitäjässä sijaitsevan Monån kylän Nörråkersissa. Huldénin kaunokirjallinen tuotanto sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa.
Viime vuonna toin blogiini hänen teoksen Ei tähtiä tänä yönä, sir. Tekstini löytää täältä. Minun on erittäin helppo kertoa kiintymykseni Lars Huldénin tuotantoon. Hänen runonsa ovat selkeitä, sillä ne aukeavat lukijalle. Runoilija leikittelee sanoilla, puhuttelee lukijaa sanoillaan. Paikoin hän tarjoaa sarkasmia:
Jos tietäisin kenelle puhun
olisi helpompi löytää sanat
Mutta kun en tiedä kenelle puhun
ja kuka ylipäänsä kuuntelee
mitä minä sanon tai osaa edes lukea kirjoitetun
minun täytyy osoittaa sanat itselleni,
joka ymmärtää äänettömätkin sanat ja osaa
sekä lukea että kirjoittaa.
Eletty aika ja kunnioitus elämää kohtaan ovat läsnä. Aiheina on niin runoilijan rooli niin elämässä kuin kustantajan ja arvostelijoiden käsissä. Huldén ammentaa metaforaa luonnosta, luonnonkulusta ihmisen omasta matkasta. Hän puhuu vanhuudesta, elämän rajallisuudesta. Hänen runojaan ei halua lukaista, vaan kukin lukee niitä omassa hiljaisuudessaan, miettii niiden sanomaa ja viisautta. Lukiessani näitä runoja tunsin istuvani Inkoon keskiaikaisessa, hämyisessa kivikirkossa katselemassa, kuinka kuolema vie tanssiin kunkin ajallaan. Huldénin runot kertova verkkaisesti elämästä. Kaikesta ilmenee kiitollisuus elämää kohtaan.
Pentti Saaritsan käännös avaa nämä suomenkieliselle lukijalle täydellisesti.
Tienhaarat metsässä ovat kauniita.
Hyvin poljettu polku haarautuu odottamatta
ja muuttuu kahdeksi tai kolmeksi.
Tienhaarassa on tehtävä valinta
tai käännyttävä takaisin.
Varminta on kääntyä
ellei tiedä minne polut päätyvät.
Yhdellä voi metsänhaltija saada sinut valtaansa.
Toisella voit kohdata naaraskarhun
kaksine pentuineen. Huonosti käy silloin.
Kolmas johtaa sinut ehkä
merenrantaan, jossa voit asettua rantakalliolle
ja näyttäytyä kaikessa loistossasi.
Voi myös jäädä istumaan kivelle
ja odottaa kunnes tulee joku
joka tietää minne polut johtavat.
Mutta odotuksesta voi tulla pitkä
Metsä seisoo siinä kuin
maailman luonnollisin asia
ja sallii ilman vastalausetta
minun ja muiden kulkea lävitsensä.
Se ei ehkä vielä ole oppinut
mitä ihmiset voivat tehdä sille,
me jotka olemme niin uusia. Mutta salama,
se onkin vallan muuta, se on kautta aikojen
iskenyt ja polttanut poroksi metsiä’
keskimäärin kahdensadan vuoden välein.
Salama on metsien kauhu.
Lars Huldén Yhä mennään eteenpäin
Alkuteos: Kroppen sig framåt lutar
Suomentanut Pentti Saaritsa
Graafinen suunnittelu Anders Carpelan
Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Blogitekstin kuvituskuvina Ekudden Stensböle kuvat U. Salo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!