keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja



Viimeinen tahto on hyvä panna paperille, isävainaan mustekynällä, joka hänelle jäi omalta isältään.

Tuomas Kyrö (1974) on suomalainen kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Hän on kirjoittanut romaaneja, kolumneja, pakinoita ja draamaa sekä piirtänyt ja tuottanut sarja- ja pilakuvia.


Kyllä minä niin mieleni pahoitin jo alkuvuodesta, kun blogeissa vilahteli jutut Mielensäpahoittajasta, joka ei sanonut minulle kerrassaan mitään. Olen kertonut tutustuvani tänä vuonna kotimaiseen kirjallisuuteen. Olen kokenut monia huikeita lukuelämyksiä. Kotimainen kirjallisuus on ollut minulle kummajainen viime vuosina, jota olen vältellyt tietoisesti. Nyt olen nauttinut paljon Kytömäen Kultarinnasta, Kaukosen Kohinasta, näista ehkä eniten. Mieleen on jäänyt myös Kinnusen Neljäntienristeys, Rinnekankaan Käyttämättömät tunteet sekä Kannon Pala palalta pois. Odotan malttamattomana, että ehdin lukea Havasteen Tuulen vihat loppuun. Syksyn pinossa on useampi kiinnostava kotimainen uutuus. Mutta sitten eteeni sattui tulppakirja, joka ei vain istu omaan ajatusmaailmaan, huumori ei pure. Kaikki muut ylistävät, mutta minä kummastelen lukemaani. Tämä ei suinkaan ole ainoa lajissaan. Vika on lukijassa ja hänen mieltymyksissään. Olen lukijana mieltynyt ns. vaikeampaan kirjallisuuteen ja ulkomaiseen nykykirjallisuuteen, millä sitten lukemaani genreä halutaankin luokitella. Luen kuitenkin laaja-alaisesti, joten ns. korkeakirjallisuus ei sitä ainakaan kuvaa, maailmankirjallisuuskaan ei iske terminä. Olen pystynyt lukemaan paljon tänä vuonna, kun työprojektini ovat olleet viimeistelyä, asioiden ja faktojen tarkistelua ja kuva-asemien kanssa askartelua eli raaka työ on tehtynä ja kohteet kuljettuna. Kieltämättä olen ujuttanut blogiini kirjoja, jotka palvelevat myös edellistä projektia. Toisilta lukijoilta puuttuu fantasiageeni, mutta minulta lienee kadoksissa korpifilosofingeeni. Toisaalta mietin Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia, kuinka se toimi kohdallani eli pääsin kirjassa poikien souturetkelle Kustavista Hailuotoon ilman vaikeuksia.


Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanin esittelyssä sanotaan, että kirjassa pysytään sysisuomalaisten perusasioiden äärellä. Elämän, kuoleman ja elementtirakentamisen. Tässä kohtaa kaikki on vielä hyvin. Eli aihepiirin osalta. Aiemmista Kyrön uutuus Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja eroaa lajityyppinsä avulla, sillä edelliset ovat olleet pakinakokoelmia, kun uusin on juoniromaani.


Nyt Mielensäpahoittaja tekee oman arkkunsa ja vuoraa sisuksen sametilla, kirjoittaa testamentin tarkkoine ohjeistuksineen. Mielensäpahoittaja haluaa itse päättää kuka perii talon, kuka voortti eskortin ja kummalle miniälle kumpi emännän koruista. Loppujen lopuksi arkusta ei oikein tule sopivaa. Sinänsä kirjan ideassa ei ole mitään uutta, sillä arkkuja tehtiin itse osana elämää ennen vanhaan. Lammillakin muinoin pitäjän mahtimies testaili etukäteen hautakappeliaan.


Arkkuja ei saisi tehdä. Poikani mielestä minun pitäisi vain istua ja toljottaa saksalaista rosvo – ja poliisisarjaa teeveestä. Jos jotain oli lupa rakentaa niin linnunpönttöjä taikka seinäkelloja. Sanoin, että kelloja minulla on jo jokaisessa huoneessa, makuuhuoneessakin kaksi. Pönttö on se, joka pyytää tekemään lisää pönttöjä.

Mielensäpahoittajan emäntä eli Anneli makaa hoitokodissa Alzheimerin kynsissä ja poika miniänsä kanssa katsoo isänsä perään. Taisin pitää kirjan lopusta eniten, miten tuo ukkeli on osannut kuitenkin elämänsä arjen järjestää kirkonkylään. Kirjassa hän käy elämäänsä läpi, sen niin parhaita muistoja kuin nurjempia osia. Emännän kirjeet lopussa antaa äänen hänelle.


Puhelin herätti minut todellisuuteen. Kello oli puoli kahdeksan, pojan soittoaika. Joka aamu samaan aikaan hän tarkasti olenko kunnossa, mitä olen tehnyt, mitä aion tehdä

...

Harvoin täällä käy sama kodinhoitaja. Toissaviikolla oli yönmusta mies, joka puhui suomea ja oli kotoisin Äänekoskelta.

Vanhempi päähenkilö on toistunut monissa lukemissa kirjoissa. Näinhän oli Daphne Kalotayn Bolsoin perhosessa, Sara Gruenin Vettä elefanteille, Lindgrenin Ehtoolehdoissa jne. Kyrön luoma juntturamainen tervaskanto ei ehkä enää niin istu rooliinsa nykypäivänä. Nämä vanhan kansan jäärät alkavat olla jo manan maille menneitä. Ärsyynnyn enemmän tekstistä kuin huvituin. Eniten taisin väsähtää kirjan jaarittelevaan tyyliin ja toiseksi ageismiseen huumoriin. ATK-vitsit alkavat olla jo aikansa eläneitä. Seiskakymppinen tätini käy vuosittain Italian oopperajuhlilla, kyllä hänen suussaan ääntyy f-kirjain, sillä ei hän sano koskaan vikaro. Juuri tällä viikolla hoitelin virallisia asioita kahden kasikymppisen kanssa, joista toinen tokaisi, että laittaisi mieluummin tarvitsemani dokumentin s-postiini scannattuna kuin etanapostiin (tädin käyttämä termi). En ole koskaan saanut makua Veikko Huovisen teoksiin, vaikka olenkin joutunut kuuntelemaan isäni lukemia otteita. Tartuin kirjaan uteliaisuudesta, mutta hulvaton hauskuus ei tarttunut minuun. Tämä varmaankin edustaa juuri sitä kotimaisen kirjallisuuden genreä, jonka takia olen sitä kartellut.

Tästä lienee tekeillä elokuvakin, jolla en aio itseäni kiusata. Minulle on jäänyt kaksi kammottavaa leffakokemusta, kun Mel Brooksin Mieletön maailmanhistoria tai Rakkaus ei sula sateessa sai minut tylsistyneeksi katsomon hirnuessa ilosta. Sen sijaan Antti Litjan roolityö kiinnostaa minua aina.

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

6 kommenttia:

  1. Itse luin toissa päivänä Kyrön Mielensäpahoittaittaja, jossa oli pakinatyyppisiä juttuja. Ensimmäinekään ei naurattanut, mutta lienemme silti vähemmistöä. Itsekään en ole Huovisen huumoriin lämmennyt olen lukenut Havukka'ahon ajattelijan ja Rasvamaksan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm. Luulin olevani mieliipiteeni kanssa ainutlaatuinen tässä maailmankaikkeudessa. Lohdullista.

      ps. Omasta mielestäni en ole huumorintajuton, nauroin Morren kommentin kanssa Caossa.

      Poista
  2. Huovinen, Turunen ja Kyrö istuvat minun makuuni suomalaisista mieskirjailijoista, Tervo myös ja yllätys yllätys Vuorinen kohelluksineen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole koskaan noita lukenut ja en tule lukemaan. Hotakaisen Luoonon lain luin ja hänen sanansa voimalla siitäkin olisi saanut paljon enemmän. En ole chick lit kirjallisuuden lukija, mutta mieluummin sitten Caon trilogia. Luin tuon pelkästä uteliaisuudesta, mutta sekin kohtaa rajansa. Nuo vain jäävät niin etäisiksi minulla. Lukemisessa on tehtävä jatkuvasti valintaa. Tervoa olen joskus harkinnut, mutta en usko sen aukeavan minulle.

      Poista
  3. Minussa vaikuttaa melkoisen vahvasti juuri tuo mainitsemasi korpifilosofingeeni; Huovinen on eräs lempikirjailijoistani, ja myös vahvasti suomalaisuuden stereotypioihin nojaava huumori (tyyliin Hotakainen tai Tervo) uppoaa yleensä minuun. Aiemmat Mielensäpahoittajat olen lukenut, mutta niistä tuli lähinnä surullinen olo, kun säälitti tuo miespoloinen ja hänen syvä yksinäisyytensä. Monen muun kokemaa hulvatonta huumoria en minäkään Mielensäpahoittajista onnistunut löytämään. Sinänsä pidän Kyrön tyylistä ja todennäköisesti luen tämän uudenkin Mielensäpahoittajan, mutta huumorikirjoina en näitä kykene pitämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse löytänyt tuon miespolon ja yksinäisyyden Straussin omistuksesta, Kyrklundin Solangesta ja Peter Handkelta. Luulen, että Kyrön teksti olisi voinut toimia 1970-luvulla kirjoitettuna. Hotakaisen huumori puri jo paremmin, mutta ihminen, jolla on valtaa sanomisessa olisi saanut tuoda sen juuri tuossa kirjassa paljon rajummin esille. Minä luen todella vähän kotimaista, mutta olen avoin kokeilemaan.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!