Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia
Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris
Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt
Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut
romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista
ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä
taivalta 1950-luvulta lähtien.
Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen
ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta,
arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti
vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä
Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.
Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman
vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin
elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman
kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä
joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä
jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän
kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa
häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut
samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään
aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin
yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on
saatava oma ääni tässäkin.
Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat
suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä. Iris on parin tavatessa
kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan. Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin
kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.
Se tapaus merkitsi suhteessamme
käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta
paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice
Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli
suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista
ystävyyssuhdetta.
Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli
yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu
olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan,
ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen
vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan
ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.
Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää
vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa
yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli
erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat
syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä
minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella
paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies
valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän
epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet
epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs
herra repimässä vaatteita pois.
Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke
silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla
pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan
alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle: En
mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä
voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley
tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan
esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan
ilmeettömänä.
Bayley kuvaa Iristä: Ja
vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä
niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys
näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.
Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä.
Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa
missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi
merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty
monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.
Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka
niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin
kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua
25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa
kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään
Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin
asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley
vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee
hienoisesti.
Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin
aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet
kynän kädestään.
Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan
kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä
oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli
silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin
jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin
kiltit lapset nukkumaan mennessään.
Bayley kertoo
muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn
Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä
rituaali korvaa muistin.
... Iris tulee nukkumaan sikeästi.
Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden
onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että
elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.
John Bayley Elegia Irikselle
Wsoy 2001. Kotikirjasto