Kate Atkinson Hävityksen jumala

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti. Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Ensimmäinen tämän vuoden kirja!

Saadessani Kate Atkinsonin uusimman teoksen en tiennyt tarinan taustaa, vaan enemmänkin asennoiduin lukemaan kirjailijan uusimman teoksen. Varsin pian oivalsin lukevani Elämä elämältä rinnakkaisteosta / sisarteosta. Kate Atkinsonin upea teos Elämä elämältä kertoi loputtomien sattumien ja valintojen mahdollisuuksista Ursula Toddin elämässä 1900-luvulla. Hän  riensi elämästä toiseen. Hän eli elämän toisensa jälkeen.

En ole lukenut monia rinnakkaisteoksia, mutta Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu ovat toistensa rinnakkaisteoksia, mutta kepeämpiä.

Hävityksen jumala on luettavissa irrallisena, sillä tarinaa ei voi sijoittaa johonkin tiettyyn Ursulan elämään. Ehkä tätä elämää ei edes ollut edellisessä kirjassa! Puhtaalta pöydältä lähtiessä säästyy enteileviltä ja epätietoisuutta aiheuttavilta tiedonmuruilta. Hugh ja Silvie Toddin perhe Fox Cornerissa on ennestään tuttu. Nyt Ursula on sivuosassa, sillä tämä on Teddyn tarina. Elämä elämältä kylvi minuun kuitenkin epäilyksen siemenen, joka saa minut varuilleni lukiessani Atkinsonin kirjoja.Tarkoitan tällä sitä, että Atkinson on valmentanut minut yllätyksiin.

Elämä elämältä eteni totutusta kertomarakenteesta poiketen aloittaen tarinan aina uudelleen ja uudelleen. Hävityksen jumala käynnistyy perinteisemmin, mutta tarina ei etene lineaarisesti, vaan tapahtumien vuosikymmenet hyppelehtivät kerronnassa. Henkilöiden paljous, tapahtumien määrä ja lähes vuosisadan kestävä tarina saa lukijan haukkomaan henkeään. Mietin lukiessani voimien vastakkaisuuksia (jing ja jang) eli oliko edellisessä elämä ja nyt kuolema? Elämä on hetkiä, kohtaamisia, kuolemisia ja kiintymisiä lemmikkikoiriin, uskollisiin ystäviin, leivosten lauluun ja lumikelloihin. Ketut, jänikset ja puutarha ovat läsnä. Hän oli iäksi poissa, pimeässä hänelle piti seuraa vain pieni hopeajänis. Lukiessa ei saa hukata alussa saamaansa, sillä lopussa Ursulan antama talismaani on läsnä. Puf!

”Mitäs sille – naimisissa”, Ursula sanoi kevyesti. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”, hän oli sanonut tunnustaessaan suhteen Teddylle. Teddy oli sävähtänyt ajatellessaan, että hänen sisarensa oli rakastajatar, toinen nainen. Sodan jälkeen häntä ei enää hämmästyttänyt mikään mitä miehet ja naiset keskenään tekivät. Häntä ei hämmästyttänyt yhtään mikään. Oli käynyt ilmi, että koko sivilisaatio oli rakennettu juoksuhiekan ja mielikuvituksen varaan.

Teddyn elämää tarkkaillaan lapsuudesta vanhuuden hoivakotiin. Alussa Teddy on 11-vuotiaana tätinsä Izzien seurassa. Aikanaan Teddy nai naapurintytön Nancyn. Atkinson esittelee myös heidän tyttärensä Violan ja tämän lapset Sunnyn ja Bertien. Teddystä tuli Britannian ilmavoimien F-Foxin pommituslentäjä toisessa maailmansodassa. Hän hävitti ja kylvi tuhoa siviileihinkin ja sai osuman myös omaan koneeseen. Lukija seuraa Teddyn elämänkulkua eri vuosikymmenillä ja eri rooleissa lapsena, veljenä ja sitten aviomiehenä, isänä ja isoisänä.

Sodan vaikutus on läsnä ja sen vaikutus on kollektiivinen, vaikka sotaa katsotaankin Britannian näkökulmasta ja yksilöä kollektiivissa. Sodan loppuminen ei hävitä arpia sodanjälkeisestä elämästä. Atkinson huomioi naisen muuttuvat roolit, Izzie ajoi omassa sodassaan rintamalla ambulanssia ja hoiti sotilaita. Izzie oli kahdesti kihloissa sodan aikana, mutta päätti jakaa rukkasia kokiessaan itsensä mustaksi leskeksi.

Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.

Tästä kirjasta on miltei mahdoton kirjoittaa, sillä tämä on riemastuttavan haasteellinen tarina. Elämä elämältä oli paras lukemani käännöskirja vuonna 2014. Hävityksen jumala on kiehtova perhedraama, varmasti tämän vuoden kärkeä. Hurjaa, ensimmäinen tämän vuoden kirja ja tällainen toteamus. Elämä elämältä jää tämän varjoon. Kirjan lopusta halusin palata alkuun. Ja niin myös palasin. Kirjan kansi kuuluu tähän kirjaan. Kaisa Katteluksen laadukas suomennos välittää tunnelman täydellisesti.

Hän oli iäksi poissa, pimeässä hänelle piti seuraa vain pieni hopeajänis...

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Kate Atkinson Hävityksen jumala
Alkuteos A God in Ruins 2015.
Suomentaja Kaisa Kattelus
S&S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

JK. Jäin miettimään ajatuksiani. Kirjojen keskinäinen rankkaukseni perustuu tähän: Elämä elämältä  näyttää sen, että joitain tapahtumia ei voi estää, vaikka ne eläisi useamman kerran. Elämän toisinnot eivät muuta mitään. Tämän takia Hävityksen jumalan etenevä tarina vaikutti minuun enemmän.

Liitän kirjan osaksi Helmet-lukuhaaste:tta kohtaan 44:  kirjassa joku kuolee.

Toivotan ihanaa viikonloppua kaikille!
Työstän Saramagon ja Purityn blogitekstejä. Ja vannoutuneena Jeremy Irons fanina viihdyn Yöjuna Lissaboniin parissa.Tosin muistan kuulleeni eilen vihjauksen, että olen nähnyt kaksi osaa (? ulps)  Nälkäpelistä, että voitaisiin katsoa seuraava. Ellen nähnyt painajaista, niin...voi minua.

Sarah Waters Parempaa väkeä & Hyvää juhannusta

Parempaa väkeä oli kevään odotetuin kirja minun osaltani. Tämä on neljäs lukemani Sarah Watersin kirja, sillä olen lukenut aiemmin Yövartion, Silmänkääntäjän sekä Vieraan kartanossa. Watersin kirjat tuntuvat kaikin tavoin minun kirjoiltani, sillä minua viehättää 1900-luvun alun Englanti, luokkayhteiskunnan kuvaus, kiehtova kartanomiljöö tai Lontoon ajankuva kuten tässä kirjassa. Sain tämän dekkariviikon lopussa ja tunsin vastustamatonta halua tarttua uusimpaan Watersiin, mutta sinnittelin viikon loppuun asti. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä minä en pilaa kenenkään lukunautintoa eli avaan tarinaa hyvin vähän.

Tällä kerralla Waters kuljettaa lukijan1920-luvun Lontooseen eli ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen post edvardiaaniseen aikaan. Hän tutustuttaa lukijan köyhtyneeseen perheeseen, joka yrittää säilyttää jäljellä olevat kulissit ja omanarvontuntonsa. Frances Wray asuu leskiäitinsä kanssa etelälontoolaisella Champion Hillin hienostoalueella. Heidän on otettava taloonsa vuokralaisia voidakseen selviytyä. Francesin veljet menehtyivät sodassa ja isäkin on poissa.

Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta. Leonard on vakuutusmyyjä ja muodikas Lilian kotirouva. Frances suhtautuu aluksi Barbereihin ylenkatseella, mutta vähitellen naiset ystävystyvät.

Jopa viisikymmentäkahdeksan shillinkiä taskussa alkoivat menettää taikavoimaansa, Francesille alkoi valjeta, että hän joutuisi ansaitsemaan ne viimeistä killinkiä myöten. Hän ei ollut yksinkertaisesti valmistautunut siihen, kuinka oudolta tuntui kuulla ja nähdä pariskunnan kulkevan huoneesta toiseen, aivan kuin ne olisivat heidän.

Frances on äidin seuralainen ja uuttera kodinhoitaja, sillä palvelijoita ei ole enää. Opimme tuntemaan Francesin ajatukset tarinan kertojana. Waters haluaa, että pidämme hänestä, ymmärrämme konservatiivisen naisen ahdinkoa, kun omaan taloon tulevat maksavat vieraat. Kuitenkin Francesissa on myös toinen puoli, jossa hän tuo esiin radikaaleja ajatuksiaan ja viehtymystä rakkauteen, naisten väliseen rakkauteen. Lilian jää paljon etäisemmäksi statistiksi.

Parempaa väkeä on klassinen rakkaustarina, johon lisäväriä tuovat sivujuonina rikos, luokkayhteiskunta ja sukupuoli. Tarina on kuin kolmiosainen näytelmä, jossa alussa keskitytään Francesin ja Lilianin ystävyyteen ja sen kehittymiseen kahdenkeskisestä kävelyretkestä ajatustenvaihtoon Anna Kareninasta tai käsien sipaisusta intohimon syövereihin. Toinen ja kolmas osuus koettelevat rakkautta, ruotivat rikosta ja sen jälkeisiä oikeutuksia.

Waters luo upean ajankuvan, hän tavoittaa menneen maailman. Eihän tässä teoksessa ole mitään hätkähdyttävää tämän päivän lukijalle. Jos nyt jätetään Lenin osa pois. Sen sijaan omaan aikaansa sijoitettuna teos on epäsovinnainen. Naisen rooli ei ollut olla rakastaja ilman soveliaita kulisseja eikä ainakaan toiselle naiselle. Watersilla on vain uskomaton kyky viedä lukija kuvattuun aikaan. Tarina on paljon enemmän kuin kielletyn rakkauden kuvaus, sillä niin hyvin kuvaus korostaa naisen roolia ja vapautumista yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Rinnastin lukemaani monin paikoin Virgiania Woolfin kirjoihin.

Käytän termiä lukuromaani silloin tällöin, mutta se ei alenna teoksen arvoa. Parempaa väkeä on Keltaisen kirjaston kevyemmiltä reunamilta, tarina on juonivetoinen lukuelämys. Edellinen lukemani Keltaisen kirjaston kirja oli Peter Hoegin Susanin vaikutus eli hyvin trillerimäinen tarina. Keltainen kirjasto on moniääninen sisällöltään. Jos laittaisin vaakaan Watersin ja Yuin Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa, niin valinta olisi vaikea. Jälkimmäinen on ehkä enemmän sitä, mitä odotan sarjan kirjalta, mutta voi minä viihdyin niin onnellisena Watersin kanssa.


Sarah Waters Parempaa väkeä
Alkuperäisteos The Paying Guests
Suomentaja Helene Bützow
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Lukuisa ja Omppu ovat lukeneet alkuperäisteoksen.

Ihanaa juhannusta kaikille lukuhetkien loma.

Sarah Waters Vieras kartanossa

Sarah Waters (s. 1966) on englantilainen kirjailija, joka on romaaneissaan tarttunut historiallisiin aiheisiin ja uudistanut ne nykyaikaisella kertojanäänellä. Waters on saanut tuotannostaan lukuisia tunnustuksia. Häneltä on suomennettu mm. Silmänkääntäjä sekä Yövartio. Lontoossa asuva Sarah Waters on suorittanut tohtorin tutkinnon Englannin kirjallisuudessa ja luennoinut avoimessa yliopistossa. Kirjan on suomentanut Helene Bützow.


Luin kirjasta Lumiomenan kuvauksen ja päätin tarttua hänen houkuttelevan kuvauksen takia kirjaan. Kirja on roihunnut blogisavujen suosioissa ja luen kirjan jälkijunassa. Minulle se on luontevaa, koska en metsästä uutuuksia ja viimeiseksi haen suuren hehkutuksen saavia kirjoja. Tammen Keltainen kirjasto on riittävä motiivi lukemiseen. Minulla on kesken Ann Radcliffen Udolpho, joka edustaa goottikauhun genreä ikonisimmillaan.

Vieras kartanossa on tiiliskivi, lähes 600-sivuinen romaani, mutta viihdyin kirjan kanssa alusta loppuun, pitkästymättä. Tapahtumamiljöö on englantilaisen yläluokan suvun rapistuva Hundreds Hallin kartano. Kyseessä on perheromaani, kauhuromaani, romanttinen kertomus jne. Romantiikan nälkään kirja ei kuitenkaan tuo helpotusta.

Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.

Kertojana on ulkopuolinen tohtori Faraday. Tohtori Faraday on entisen palvelijan poika, joka on opiskellut lääkäriksi ja siten kohonnut sosiaalisella asteikolla yhteiskunnassa. Syntyperältään hän on yhä palvelijan poika suhteessa kartanolaisiin, joiden syntyperä on taustoittanut heidän roolinsa. Heikkouteni on 1900-luvun alun brittiyhteiskunta, kartanomiljöö, kahden kerroksen väen kuvaus. Kirjassa on 1700-luvun goottikauhun ainekset: mahtava kartano, menneiden haamut, kolkot käytävät ja portaikot, äänet, mielen sisäinen hullu maailma. Luurangot, kaunat ja kiroukset kolisuttelevat mieliä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopulle, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, yhteiskunnan muutokseen, luokkayhteiskunnan murenemiseen ja maalaisaatelin rapistumiseen.

Kohtalon oikusta tohtori Faraday päätyy kartanon omistajaperheen lääkäriksi ja vähitellen hyväksi ystäväksi. Hän palaa kartanoon, johon pääsi tutustumaan joskus kauan sitten lapsena äitinsä mukana. Kartano loihti ja vangitsi pienen pojan mielen. Nyt hän palaa kartanon yhteyteen ja hänestä tulee kartanoväen tukipilari. Perheen muodostaa sodassa haavoittunut Roderick, hänen vanhapiikasisarensa Caroline ja heidän leskiäiti rouva Ayres. Nämä laskevat tohtorin keskuuteensa ja avaavat ahdinkoaan, kartano rapistuu, puutarha umpeutuu, taloudelliset huolet painavat perhettä yhä lujemmin. Rod uskoutuu Faradaylle, että talossa on jokin, joka haluaa sille ja sen asukkaille pahaa. Kartanon ainoa kokopäiväinen palvelustyttö Betty tuntee pahan läsnäolon. Kartanossa tapahtuu ihmeellisiä asioita: outoja puhelinsoittoja, seiniin piirtyviä merkkejä, huonekalujen siirtymisiä, itsestään syttyviä tulipaloja. Psykologinen jännityskertomus vahventaa vähitellen otettaan, se lietsoo pelkoa ja kauhua ilman verta. Esi-isät seuraavat ja vartioivat läsnä olevina muotokuvissaan.

Lukija joutuu miettimään Bettyn kertomaa:

Sitten Betty oli kuullut enemmän narahduksia, ja hän oli yllättynyt tajutessaan, että neiti Ayres ei ollutkaan menossa alas vaan portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Tiesikö Betty, miksi neiti Ayres oli mennyt sinne? Siihen Betty ei osannut sanoa mitään. Oliko yläkerrassa muuta kuin tyhjiä huoneita? Ei, ei mitään muuta. Betty oli kuullut, kuinka neiti Ayres oli kävellyt yläkerran käytävässä hyvin hitaasti, aivan kuin olisi tunnustellut tietään pimeässä. Sitten Betty oli kuullut, että neiti Ayres pysähtyi ja äännähti.

Oliko neiti Ayres äännähtänyt? Millä tavalla?

Hän oli huudahtanut.

Vai niin. Mitä hän oliu huudahtanut?

Hän oli huudahtanut: "Sinä."

Lukijalle jää tulkinta tapahtumista ja tohtori Faradayn roolista, minun roolini ei ole spoilata. Kirjan edetessä Carolinen rooli muuttuu, mutta myös kertojan luonne tulee esille erilaisena. Faraday kantanee syyllisyyttä kaunan ja kateuden kautta, mutta kauhun elementtejä ei sovi riistää aaveilta, menneisyydeltä tai goottilaisen kauhuromaanin perustoilta. Vieras, rapistunut kartano on laskenut vieraan käytävilleen, eikä tunne armoa tai vapautusta.

Kirjan viimeinen lause on arvoituksellinen: Petyn joka kerta kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani.

Vieras kartanossa oli viihdyttävä lukukokemus. Sarah Waters kertoo upean tarinan ja välittää tapahtumien ajankuvan lumoavasti. Kirjan kansi on lumoavan kaunis kuin koru. Tämä on kirja, jonka ostaa kirjahyllyynsä. Loppu ei olisi voinut olla toisenlainen. En kokenut tarinaa ahdistavana, hitaana tai pelottavana, sillä vanhalla kartanolla on aina tarinansa.

Sarah Waters Vieras kartanossa

Tammi 2011. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto.