Jonas Hassem Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri (1978) on ruotsalainen nykykirjailija ja hän on opiskellut kirjallisuustiedettä ja kansainvälistä taloutta Tukholmassa. Ruotsalaistunisialaisen taustansa vuoksi Khemiri on joutunut maahanmuuttajien ääneksi, vaikka hän asunut koko ikänsä Ruotsissa. Kaikki se mitä en muista on kolmas suomennettu teos Khemiriltä, sillä aiemmin häneltä on julkaistu romaanit Ajatussulttaani (2005) ja Montecore (2006). Allt jag inte minns on palkittu August-palkinnolla.

Ajatussulttaanin perusteella osasin valita kirjailijan uusimman teoksen luettavakseni. Tapahtumien miljöönä on monikulttuurinen Tukholma, joka on hyvin tutunoloinen omaamme nähden. Kaikki se mitä en muista kertoo auto-onnettomuudessa menehtyneen Samuelin tarinan.

Yhtenä iltana puhuimme nimistä Samuel kertoi, että hänestä tuli Samuel, koska hänen isänsä halusi niin. Isä oli alkanut tajuta, miten työnantajat ja vuokranantajat suhtautuivat ulkomaisiin nimiin. Eikä isä halunnut pojalleen samaa kohtaloa.

Kertojana on nimettömäksi jäävä kirjailija, joka kiertää haastattelemassa Samuelin ystäviä. Lyhyet, fragmentaariset palaset välittävät moniäänisen muotokuvan haastateltujen tuntemastaan henkilöstä. En osaa sanoa näitä fragmentteja edes luvuiksi, kun ne vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun. Samuelin tarinaa kertovat hänelle läheiset ihmiset: äiti, Pantteri, Vandad ja Laide. Äiti empii osallistumistaan antaen aluksi kielteisiä vastauksia, mutta myöntyy muutamiin sähköposteihin. Moniäänisyydestä huolimatta tarina pysyy kasassa. Kuitenkin jokainen kertoja kertoo oman tarinansa siitä, millainen Samuel oli, millainen heidän suhteensa oli.

Samuel kertoi siitä, miten Laiden kanssa sujui. Sanoi että oli rakastunut ja juttu oli mahtavinta ikinä, mutta ei oikein osannut selittää, miksi juuri Laide oli niin erityinen. Oliko kyse Laiden luisevasta kropasta, karvaisista kainaloista, littanasta naamasta tai pienistä rinnoista? Sitä mietin, mutta en sanonut ääneen.

Samuelin kuvasta ei muodostu ristiriidatonta muotokuvaa. Khemiri hyödyntää kerronnassa jännityskirjallisuuden elementtejä, joilla hän koukuttaa lukijan matkaansa. Samalla kertomus kasvaa tarinaksi rakkaudesta, identiteetistä, syyllisyydestä, toiseudesta ja ihmisyyden ehdoista.

Syyskuussa Samuel puhui siitä, miten äärettömän onnellinen oli minun kanssani. Sanoi ettei pärjäisin ilman minua. Lokakuussa hän ehdotti, että alkaisimme suunnitella yhteistä matkaa ulkomaille ensi kesänä. Marraskuussa hän kysyi, halusinko saada lapsia ja jos halusin, milloin. Minä ajattelin: ainoa syy noihin sinun puheisiisi ja tunteisiisi on se, että tajuat minun loittonevan.

Kaikki se mitä en muista on uskomattoman hieno romaani tämän päivän yhteiskunnasta. Ehkä meidän on miltei helpompi lukea se naapuriin sijoitettuna pienen etäisyyden kautta. Loppujen lopuksi Samuelista rakentuva kuva ei ole eheä, vaan rosoinen ja yllätyksellinen, jopa rakkaudessa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kirja, jota ei kannata ohittaa. Lämpenin tarinalle yllättävän hitaasti, mutta kirjasta erkaneminen oli sitten paljon vaikeampaa.

Jonas Hassem Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Alkeperäisteos Allt jag inte minns

Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet mm. Lumiomena, Nanna ja Yökyöpeli hapankorppu lukee

Kate Atkinson Hävityksen jumala

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti. Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Ensimmäinen tämän vuoden kirja!

Saadessani Kate Atkinsonin uusimman teoksen en tiennyt tarinan taustaa, vaan enemmänkin asennoiduin lukemaan kirjailijan uusimman teoksen. Varsin pian oivalsin lukevani Elämä elämältä rinnakkaisteosta / sisarteosta. Kate Atkinsonin upea teos Elämä elämältä kertoi loputtomien sattumien ja valintojen mahdollisuuksista Ursula Toddin elämässä 1900-luvulla. Hän  riensi elämästä toiseen. Hän eli elämän toisensa jälkeen.

En ole lukenut monia rinnakkaisteoksia, mutta Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki ja Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu ovat toistensa rinnakkaisteoksia, mutta kepeämpiä.

Hävityksen jumala on luettavissa irrallisena, sillä tarinaa ei voi sijoittaa johonkin tiettyyn Ursulan elämään. Ehkä tätä elämää ei edes ollut edellisessä kirjassa! Puhtaalta pöydältä lähtiessä säästyy enteileviltä ja epätietoisuutta aiheuttavilta tiedonmuruilta. Hugh ja Silvie Toddin perhe Fox Cornerissa on ennestään tuttu. Nyt Ursula on sivuosassa, sillä tämä on Teddyn tarina. Elämä elämältä kylvi minuun kuitenkin epäilyksen siemenen, joka saa minut varuilleni lukiessani Atkinsonin kirjoja.Tarkoitan tällä sitä, että Atkinson on valmentanut minut yllätyksiin.

Elämä elämältä eteni totutusta kertomarakenteesta poiketen aloittaen tarinan aina uudelleen ja uudelleen. Hävityksen jumala käynnistyy perinteisemmin, mutta tarina ei etene lineaarisesti, vaan tapahtumien vuosikymmenet hyppelehtivät kerronnassa. Henkilöiden paljous, tapahtumien määrä ja lähes vuosisadan kestävä tarina saa lukijan haukkomaan henkeään. Mietin lukiessani voimien vastakkaisuuksia (jing ja jang) eli oliko edellisessä elämä ja nyt kuolema? Elämä on hetkiä, kohtaamisia, kuolemisia ja kiintymisiä lemmikkikoiriin, uskollisiin ystäviin, leivosten lauluun ja lumikelloihin. Ketut, jänikset ja puutarha ovat läsnä. Hän oli iäksi poissa, pimeässä hänelle piti seuraa vain pieni hopeajänis. Lukiessa ei saa hukata alussa saamaansa, sillä lopussa Ursulan antama talismaani on läsnä. Puf!

”Mitäs sille – naimisissa”, Ursula sanoi kevyesti. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”, hän oli sanonut tunnustaessaan suhteen Teddylle. Teddy oli sävähtänyt ajatellessaan, että hänen sisarensa oli rakastajatar, toinen nainen. Sodan jälkeen häntä ei enää hämmästyttänyt mikään mitä miehet ja naiset keskenään tekivät. Häntä ei hämmästyttänyt yhtään mikään. Oli käynyt ilmi, että koko sivilisaatio oli rakennettu juoksuhiekan ja mielikuvituksen varaan.

Teddyn elämää tarkkaillaan lapsuudesta vanhuuden hoivakotiin. Alussa Teddy on 11-vuotiaana tätinsä Izzien seurassa. Aikanaan Teddy nai naapurintytön Nancyn. Atkinson esittelee myös heidän tyttärensä Violan ja tämän lapset Sunnyn ja Bertien. Teddystä tuli Britannian ilmavoimien F-Foxin pommituslentäjä toisessa maailmansodassa. Hän hävitti ja kylvi tuhoa siviileihinkin ja sai osuman myös omaan koneeseen. Lukija seuraa Teddyn elämänkulkua eri vuosikymmenillä ja eri rooleissa lapsena, veljenä ja sitten aviomiehenä, isänä ja isoisänä.

Sodan vaikutus on läsnä ja sen vaikutus on kollektiivinen, vaikka sotaa katsotaankin Britannian näkökulmasta ja yksilöä kollektiivissa. Sodan loppuminen ei hävitä arpia sodanjälkeisestä elämästä. Atkinson huomioi naisen muuttuvat roolit, Izzie ajoi omassa sodassaan rintamalla ambulanssia ja hoiti sotilaita. Izzie oli kahdesti kihloissa sodan aikana, mutta päätti jakaa rukkasia kokiessaan itsensä mustaksi leskeksi.

Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.

Tästä kirjasta on miltei mahdoton kirjoittaa, sillä tämä on riemastuttavan haasteellinen tarina. Elämä elämältä oli paras lukemani käännöskirja vuonna 2014. Hävityksen jumala on kiehtova perhedraama, varmasti tämän vuoden kärkeä. Hurjaa, ensimmäinen tämän vuoden kirja ja tällainen toteamus. Elämä elämältä jää tämän varjoon. Kirjan lopusta halusin palata alkuun. Ja niin myös palasin. Kirjan kansi kuuluu tähän kirjaan. Kaisa Katteluksen laadukas suomennos välittää tunnelman täydellisesti.

Hän oli iäksi poissa, pimeässä hänelle piti seuraa vain pieni hopeajänis...

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Kate Atkinson Hävityksen jumala
Alkuteos A God in Ruins 2015.
Suomentaja Kaisa Kattelus
S&S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

JK. Jäin miettimään ajatuksiani. Kirjojen keskinäinen rankkaukseni perustuu tähän: Elämä elämältä  näyttää sen, että joitain tapahtumia ei voi estää, vaikka ne eläisi useamman kerran. Elämän toisinnot eivät muuta mitään. Tämän takia Hävityksen jumalan etenevä tarina vaikutti minuun enemmän.

Liitän kirjan osaksi Helmet-lukuhaaste:tta kohtaan 44:  kirjassa joku kuolee.

Toivotan ihanaa viikonloppua kaikille!
Työstän Saramagon ja Purityn blogitekstejä. Ja vannoutuneena Jeremy Irons fanina viihdyn Yöjuna Lissaboniin parissa.Tosin muistan kuulleeni eilen vihjauksen, että olen nähnyt kaksi osaa (? ulps)  Nälkäpelistä, että voitaisiin katsoa seuraava. Ellen nähnyt painajaista, niin...voi minua.

Johanna Venho Kaukana jossain onnenmaa

Johanna Venho (1971) on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Hän on vapaa kirjailija ja kirjoittajaohjaaja. Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Venhon esikoisromaani Syntysanat ihastutti minut.

Kaukana jossain onnenmaa rakentuu äidin ja pojan vuoroittaisiin kertomuksiin seitsemänkymmentäluvulta nykyaikaan. Kummankin elämässä tapahtuu muutoksia, kumpikin on jonkinlaisessa taitekohdassa oman elämänsä suhteen. Otto Marras on 39-vuotias työterveyspsykologi. Äiti on ikääntyvä kuusikymppinen, joka havahtuu elämän rajallisuuteen, vanhenemiseen.

Otto tuntee itsensä jätetyksi, kun Eloisa-vaimo lähtee luomaan uutta uraa Tampereelle ja Oton äiti Kaarina lumoutuu plastiikkakirurgiasta ja haluaa Brasiliaan. Otto jää kahden helsinkiläiseen kerrostalokolmioon murrosikäisen Valo-pojan kanssa. Hänen riesakseen jää myös Kaarinan rapistuva rintamamiestalo. Otollakin on haaveita, sillä hän haluaa kirjoittaa tietokirjan onnellisuudesta. Kaarina haluaa elää, sillä hän tuli 1970-luvun alussa äidiksi. Isänsä Otto menetti kolmevuotiaana, kun tämä rysäytti Toyotalla päin kalliota Posiolla.

Kun on peräsimestä hyvä ote, kun merenselkä on auki, ei päässä jyskytä se tavanomainen, kieppuva kysymys: miten tätä elämää pitäisi elää?

Vaikka hänen jos kenen pitäisi se tietää.

Vuosikymmeniä Kaarina on piilottanut toiveensa jopa itseltään. Nyt Kaarina haluaa elämänsä takaisin. Vanheneminen muistuttaa elämän rajallisuudesta. Venho kertoo tarinaa kauniisti siitä, kuinka kukin meistä suorittaa ikävaiheiden kehitystehtäviä. Venho kuljettaa äitiä ja poikaa erillään, ehkä tarkoituksellisesti. Kumpikin yrittää tavoittaa onneaan, mutta onni on kadoksissa niin monelta.

Oton asiakkaista onnellisimpia ovat ne, joilla on haaveita ja suunnitelmia. Joilla on toivoa muutoksesta: he uskovat, että toteuttavat haaveensa.

Otto vaikuttaa hieman epäuskottavan avuttomalle somessa ikäisekseen ja lukeneeksi ihmiseksi. Silti hän vakoilee äitinsä naamakirjan profiilia ja päivityksiä. Ennen Otto tunsi äitinsä nimellä Kaarina Marras, mutta nyt hän on Karen November. Äidin uusi asenne kummeksuttaa häntä eniten, että äiti rientää São Pauloon, vaikka tämä oli viisikymppiseksi tyytynyt kotimaan matkailuun, pelännyt lentämistä, lähtee vuorotteluvapaalle säästöjensä turvin. Otto puolestaan lähestyy runotyttöään nuoruudesta.

Oton mielestä Kaarina on aina ollut innostuvainen ja altis matkasaarnaajien, pölynimurikauppiaitten houkutuksille, enkelikursseille ja sisäisen voiman valmentajille, henkien näkijöille ja tarotkorttiennustajille. Oikein asetetuille sanoille, lupauksille.

Johanna Venhon kieli on kaunista, runoilijan kirjoittamaa proosaa. Pidän kirjan ulkoasusta ja sen värien viestistä. Kaukana jossain onnenmaa jättää asioita avoimiksi lopussa, joka on huojentavaa, että kliseistä ei lähdetä rakentamaan onnenmaata.  Viime vuoden kotimaisissa kirjoissa Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika teki minuun vaikutuksen, mutta Johanna Venhon  Kaukana jossain onnenmaa on samanlainen helmi.

Johanna Venho Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kuittaan tällä kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 45, mutta tämä sopisi myös kohtaan 6 eli kirjastosta kertovaan kirjaan, koska Kaarina työskentelee kirjastossa.

Myös Kulttuuri kukoistaa on lukenut tämän kirjan.

Anne Leinonen Vaskinainen ja Top Ten Tuesday 10 blogiajan parasta

Pääsin lukemaan Vaskinaista varsin otollisessa tilanteessa, sillä olin lukenut edellä Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin ja Haruki Murakamin Maailmanlopun ja ihmemaan. En pelännyt tekeväni hallaa tälle teokselle, sillä olen lukenut tekijältä kaksi aiempaa teosta, Ilottomien ihmisten kylän ja Viivamaalarin. Minulla oli luottamus tekstiin. Pyysin kirjan kustantajalta voidakseni selvittää, että kirja on varmasti saman tekijän, jolta halusin lukea lisää.

Vaskinainen on kudelma elämän ja kuoleman kierrosta. Tarina on taianomainen sikermä myyttejä, kansanperinnettä, kansansatujen kulkua, luonnonyhteyttä ja magiaa. Tarinan sanasto ja kuvasto ovat ikiaikaiset. Lukijan on helppo samaistua tarinaan ja omaksua tarinan elementit, kun sanat ovat tutunomaisia: Taivaantakoja, seppä, ruuhi, manala, lautturi, kalma, Tuonela, Vainajala.

Tarinan päähenkilöt ovat alisesta häädetty Vaskinainen, lammaspaimen Niilas sekä noitanainen Ulpukka. Tarinan alussa ja lopussa keskiössä on myyttinen Vaskinainen, kun muualla tarina kulkee Niilaksen ja Ulpukan kautta. Vaskinainen on Tuonelan airut, jonka tehtävänä oli viedä viestejä sisarelta toiselle: pyyntöjä taistella ja puolustaa Tuonelaa, käskyjä korjata ja uudistaa Vainajalan suurta konetta. Vaskinaisen koti oli Tuonela ja pääonkalon koneisto sen sydän, jonka ympärille kaikkien olentojen elämänlangat ja kuolemanrihmat kiertyivät. Metalliset sisaret tanssivat suuren pyörän ympärillä. Tanssin säännöt olivat yksinkertaiset. Yksi aloitti ja veti muut tanssiin mukaan.

Minun ei pitänyt rakastaa. Mutta rakastin Tuonelaa ja sen lukemattomia toisiinsa kytkeytyneitä luolia, ja erityisesti sen kookkainta onkaloa, jonka seinissä hohtivat jalometallisuonet. Onkalo oli Taivaantakojan taidonnäyte, luoduista rakennelmista kaikkein kunnianhimoisin.

Niilas on kuolleita näkevä nuorimies, hänen outoutensa selittyy rajatilakokemuksella haaverin seurauksena. Hän oli vajonnut kymmenen vanhana jäihin ja päätynyt ruumislaudalle, mutta vironnut kesken laiton. Sen jälkeen Niilas oli hieman kummeksuttu, ja hän aisti yliluonnollisia asioita. Hänet lähetetään kaupunkiin selvittämään kotikylän uhkaa. Jossain vaiheessa matkakumppaniksi lyöttäytyy Ulpukka, joka on ilman päämäärää tai anteeksiantoa vaeltava noitanainen. Vaskinainen päätyy sepän pajaan, jossa seppä valjastaa hänet enteiden kertojaksi. Täällä Vaskinaisen, Niilaksen ja Ulpukan tiet yhtyvät. Kolmikon on selvitettävä, mikä on rikkonut elämän ja kuoleman kierron. Joet ovat ehtyneet ja naiset hedelmättömiä, vainajat eivät pääse tuonpuoleiseen.

Hän on ikiaikainen ensimmäinen seppä, mahti joka loi Tuonelan. Kukaan ei ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun Vainajala luotiin. Hän lähti kauan sitten muihin maailmoihin tekemään mahtitekoja.

Tarina on hyvin tutunoloinen sanastonsa vuoksi ja siksi helppolukuinen. Kuvaston tuttuus luo kiehtovan odotuksen tapahtumien kulkuun. Tarinan taianomaisuus kätkee kuoleman kuvaston pelottavuuden. Vaskinainen on viehättävä tarina. Kirjan ulkoasu on täydellinen.

Anne Leinonen Vaskinainen
Osuuskummalta. Kiitoksin.

Vaskinaisen on lukenut myös: Ja kaikkea muuta


Top Ten Tuesday 10 blogiajan parasta kotimaista


Olen hyväksynyt vain yhden teoksen / kirjailija.

10 blogiajan parasta kotimaista






Bargum, Johan: Novelleja 1965-2015 (Teos 2015) blogiteksti tulossa
Ellilä, Kirsti: Tuntemattomat (Karisto 2015)
Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013)
Kaukonen, Katja: Kohina (WSOY 2014
Kytömäki, Anni: Kultarinta (Gummerus 2014)
Lassila, Pertti: Ihmisten asiat (Teos 2013)
Mazzarella, Merete: Pääsiäinen (Kirjayhtymä 1988)
Sandström, Peter: Valkea kuulas (Schildts & Söderströms 2014)
Strömberg, Mikaela: Sophie. (Schildts & Söderströms 2015)
Vanhatalo, Pauliina: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Hirvonen vakuutti minut teoksellaan Että hän muistaisi saman ja myös Kauimpana kuolemasta kosketti minua.

Kun kaikki päättyy on perhetarina. Kirjan keskiössä on Anttilan ydinperhe eli perheen isä, äiti, poika ja tytär. Minäkertojia on kaksi, asioita katsotaan äidin kertomana, mutta myös tytär Aava saa äänen. Aava on etäällä perheestä lääkärinä Afrikassa. Aslak saa äänen sähköposteissa ja tilannekuvien hän-kerronnassa. Teoksen miljöönä on Helsinki. Ajankuvana on lähitulevaisuus, eli Helsinki vajaan parin vuosikymmenen kuluttua. En pidä teosta niinkään dystopiana, ehkä minuun vaikuttaa kirjan tarinan ajoittuminen meidän aikaamme, sillä perheen lapset syntyvät 2010-luvulla.

Ne, joilla menee huonosti, kuolevat alle 60-vuotiaana ja ne joilla menee hyvin, elävät yksityisissä hoitokodeissa 100-vuotiaiksi asti. Olemme tottuneet lumettomiin talviin, loputtomiin sateisiin ja tulviin, joiden voima yllättää aina. Olemme tottuneet Euroopan maasta toiseen kulkeviin pakolaisiin ja siihen. että uusien asuinalueiden ympärille rakennetaan muurit.

Ilmastopolitiikan asiantuntija Laura Anttila pitää ympäristötieteen luentoa yliopistolla. Laura puhuu yliopistolla ilmastonmuutoksesta, toivosta ja ihmisen vastuusta. Ennen luentoa hän yritti tavoittaa niin Aslakia kuin Aavaa - turhaan. Luennon lopussa Lauraa vilkaisee puhelintaan ja näkee, että Erik on Heathrowin kentällä. Erik on viettänyt viikon Sambiassa suunnittelemassa vanhan kuparikaivosalueen muokkaamista kansallispuistoksi. Illalla syötäisiin haudutettua lanttua perheaterialla, kun puoliso palaa työmatkalta ja Aslak tulisi myös. Käytävällä amanuenssi ohjaa Lauran kahden poliisin luo, jotka ovat tulleet etsimään häntä.

Kaikenhan pitäisi olla hyvin, korkeasti koulutetut vanhemmat, hyvin toimiintulevat ihmiset, jotka ovat tarjonneet lapsilleen hyvät menestymisen mahdollisuudet. Aavan mielessä pyörii Aslakin lähettämät sähköpostit. Niiden sävy on pelottava ja uhkaava muutamista riveistään huolimatta. Aslak on lipunut pois, sulkenut toiset ulos. Ruotsalaisen pakolaisjärjestön työntekijä kertoo, että Helsingissä joku ampuu ihmisiä Lasipalatsin katolta. 

Aslakin uudet ystävät ovat netissä ja elävät Lontoossa, Buenos Airesissa, New Yorkissa, Kapkaupungissa ja Delhissä. Ystävillä on sellaisia nimiä kuin Sturmunddrang, Killthemall ja Elmundo.  Ja nyt uusilla ystävillä on missio.

Samaan aikaan kaupunki kertoo kulkijoistaan sumuisessa ja kosteassa illassa, kun äiti ja aikuinen tytär kävelevät elokuvateatterista suunnatakseen viinilasilliselle.

Rio de Janeirossa nuori nainen päättää että ei pysty, kätkee aseen ja ostaa katukojusta munkin Lontoossa nuori mies päättää että ei pysty, kätkee aseen ja astuu metron alle. Muissa kaupungeissa he etenevät hiljaa, epäillen, sitkeästi itseään vakuuttaen kohti paikkaa, joka on sovittu yhdessä.

Poliisit haluavat puhuttaa Lauraa. He kyselevät perheen taustasta ja tilanteesta. He kuulevat Aslakin masennuksesta, yrityksistä saada otetta elämästä ja yliopistolla. Aslak kertoi perheelle ajatuksiaan koulusurmista, halveksi ali-ihmisiä, asunnottomia, alkoholisteja, työttömiä, kaikkia, jotka eivät pärjänneet elämässä. Nuoren miehen angsti oli perheenjäsenten tiedossa.  Aslak  kärsi jo lapsena lehtien lihamainoksista, joka teki hänestä vannoutuneen vegaanin.

Kun aika loppuu kertoo vanhemmuudesta, vastuunkantamisesta niin yksilötasolla kuin globaalitasolla. Hirvosen luoma tulevaisuudenkuva on koskettava ja pelottava. Itse asiassa Hirvonen luo pelottavamman uhan näin lähitulevaisuuteen sijoitettuna kuin, jos tarina olisi liian kaukana tunnistaaksemme sitä. Aihe on ajankohtainen, mutta vastauksia ei ole syyllisyyteen tai vastuuseen.

Luin kesällä Margaret Atwoodin MaddAddam -trilogian, jonka tulevaisuuskuva on hyvin ravisteleva. Muutakin yhteistä näillä on, sillä niin Hirvonen kuin Atwood piirtävät voimakkaan ekokriittisen vision ympäristömme tuhoutumisesta. Otan tähän rinnalle hyvin rohkeasti Erin Hunterin Etsijät. Kirjasarja on karhuista kertovaa eläinfantasiaa. Olen täysin vakuuttunut, että on meidän kaikkien parhaaksi, kun sivuutamme tuon 6-osaisen kirjasarjan hykerrellen, että eläinfantasiaa... Ai, että. Kirjasarjaa ei kannata lähestyä ekokritiikin kautta, eihän?

 

Kirjan aihe on minusta mielenkiintoinen, sillä ympäristötiede on oma sivuaineeni, josta olen suorittanut niin perus-kuin aineopinnot. Hirvosen teos on tämän vuoden parhaimpia kotimaisia romaaneja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015. Kotikirjasto.

Omppu on lukenut tämän kirjan myös.

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruunin esikoisteos Kaikki mikä on sinun vie monikulttuuriseen yhteiskuntaan, joten kirja on hyvin ajankohtainen. 

Suomalainen Anna viettää vaihto-oppilasvuotensa Teksasissa ja palaa 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Anna haluaa amerikkalaisen aviomiehen, uran ja tulevaisuuden maassa, jonka hän kokee omakseen. Kirjan alku on hyvin unelmienmakuinen, jossa elämä on toiveista tehty.  Tokihan Anna tutustuu mieheen, mutta tämäpä ei ole amerikkalainen. Taufiq on komea bangladeshilainen. Vanhemmille onkin yllätys, että virallisia häitä ei tanssita Suomessa, vaan häihin matkataan Bangladeshiin.

Siitä päivästä lähtien Anna ja Taufiq olivat kuitenkin aina yhdessä…

Taufig oli kohteliain Annan koskaan tapaama ikäluokkansa edustaja, todellinen herrasmies, jonka käytös jatkuvasti hämmensi. Eikä suudelman suudelmaa, vieläkään.

Anna on tarinan keskiössä, mutta Annan, Delwarin ja Tasliman polut risteävät ajan mittaan.   Delwar on autonkuljettaja ja hänen hahmonsa koin painolastiksi, irralliseksi. Anna tutustuu hääseremoniassa Talismaan, sukulaisnaiseen, sillä Taufiqin ja Talisman äidit ovat serkuksia. Kaunis, yläluokkainen Talisma haluaa tyttären kasvavan uusien mahdollisuuksien yhteiskuntaan. Talisma on naimisissa, vaikka Latif asuu muualla. Talisma elää kultaisessa häkissä kuin kannen lintu tyttärensä kanssa.

Miksi me emme voineet olla onnellisia, miksi minä en voinut riittää? Enkö ollut tarpeeksi kaunis, vai eikö kauneus riittänytkään? Latifin toinen nainen oli tummempi ja vieläpä vanhempi. Miksi ikinä rakastua, kun siitä seurasi vain tuskaa.

Annalla on sisäistänyt perinteisen ydinperheen idyllin.  Hänelle perhe, oma perhe, olisi erillinen oma yksikkö ilman isovanhempia ja sukulaisia. Tämä perhe voisi elää elämää kaukana. Kirjassa on paljon teemoja, sillä siinä käsitellään parisuhdetta, erilaisuutta, monikulttuurisuutta, ennakkoluuloja, naisen asemaa ja sukupuolirooleja. Anna ja Taufiq lähtevät vuodeksi Bangladeshiin aikeena palata vuoden kuluttua Yhdysvaltoihin. Annaa vieroksutaan vaaleuden ja vierauden takia, hän ei ole edes muslimi. Annassa tuntuu olevan kaikki vialla, sillä siniset silmät, pituus, laihuus ja farkutkin oudoksuttavat.

Chittagongilaiset naivat chittagongilaisia, ja sepä olisi jotain jos kansanedustajan ainoa poika menisi ulkomaalaiselle. Siitä puhuttaisiin pitkään, pitempään kuin hänestä.

Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot. Skandinaavinen, koulutettu nainen ei ole varmasti ihannepuoliso näin erilaiseen yhteiskuntaan. Lukija aistii, kuinka Taufiq sulautuu takaisin omaan kulttuuriinsa ja antautuu velvollisuuksiensa vietäväksi. Hän ei edes näe Annan elämän rajallisia mahdollisuuksia, vaan hän ehdottelee toissijaisia uria. Ulkosuomalaisen elämästä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska kyseessä on näinkin vieras kulttuuri.

Kaikki mikä on sinun on lopultaan yllätyksellinen, sillä toisaalta sen ymmärtää, toisaalta se jättää tarinan kesken. Jäin miettimään, että jatkuuko tarina? Miten paljon nainen voi luopua omista unelmistaan? Kustantajan mainoksessa kirjaa kuvataan ainutkertaisen elämän ylistykseksi. Jäin miettimään tuotakin. Voiko ainutkertaisen elämän uhrata toisen eteen? Voiko toisen unelmista tulla omat unelmat? Kaikki mikä on sinun on runollinen ja kiehtova rakkaustarina yhtä viekoittelevan kaunis kuin kirjan ulkoasukin. 

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet myös mm.  Henna, Mari A, Maisku

Herman Koch Naapuri

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Naapuri on hänen seitsemäs romaaninsa.  Häneltä on aiemmin suomennettu Lääkäri ja Illallinen. Luin Herman Kochin Illallisen ennen blogiani. Pidin Illallisesta, sen hallitusta kerronnasta. Naapuri on hajanaisempi tarina.

Pidän Kochista kertojana. Hänessä on jotain samaa kuin Lars Sundissa ja Peter Handkessa. Hän antaa vaikutelman, että tarinan kertoja on lörpöttelijä, että hän luotsaa lukijaa hyvin hövelisti eteenpäin. Todellisuudessa hän paljastuu epäluotettavaksi tai salailevaksi, loppujen lopuksi lukija saa olla hyvin tarkkaavainen tekstin kanssa. Naapurin päähenkilö on ikääntynyt Herra M. Hän on ollut aikoinaan arvostettu, kansainvälisesti menestynyt kirjailija. Nyt kirjailijan ura on jo hiipumassa.  

Sellaista se siis on, kirjailijan elämä. Hän nousee, hän menee suihkuun, hän kuivaa itsensä – kuten kuka tahansa. Mutta jo pian eteen tulee ensimmäinen pulma: aamiainen. Hän on tänään yksin, vaimo ja tytär ovat kakkosasunnolla, hän ei osaa keittää kahvia. Äärimmäisissä olosuhteissa – haaksirikon, ydinkatastrofin, maanjäristyksen jälkeen – hän saattaisi onnistua tiristämään sen muistinsa perukoilta.

Kirjailija kirjan sisällä ei ole minulle mieluisin ratkaisu. Terhi Rannelan Läpi yön teoksessa kirjailija kirjoitti kirjaa. Ihastuin tuohon kirjaan. Kochin Naapurissa kirjailija kuljettaa päähenkilönsä kirjastoon puhumaan kirjastaan. Tällainen samanlainen episodi kulkee myös Leena Krohnin uusimmassa kirjassa Erehdys.  Kirjailija E:tä on pyydetty lukemaan novellejaan ja keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Samanlainen tarina on Torgny Lindgrenin kirjassa Kimalaisen mettä. Keski-ikäinen naiskirjailija on tullut lokakuisena iltana pienen länsipohjalaiskunnan seurakuntakotiin luennoimaan pyhimyksistä. Kummassakin kirjaillassa tunnelma peilautuu ankeana, ahdistavana ja epämiellyttävänä kokemuksena. Ystäväni kertoi viime syksynä kirjastoillasta keskellä ei mitään. Kirjastoilta tapahtui sikäläisten ihmisten arjessa. Kullakin on kiireensä ja arkirutiininsa. Järjestelyt ovat hyvin pelkistetyt. Kirjailijalle saatetaan osoittaa yösija, mutta murkinan saa etsiä kävellen jostain keskeltä ei mitään. Ilman autoa ihminen saa seikkailla kylän pimeydessä tuntematta seutua.

Vajaa neljännestunti myöhemmin – kirjastonhoitaja on jo pari kertaa vilkaissut rannekelloaan – kaikki on yhtäkkiä ohi. Niinhän se on, on aika tulla ja on aika lähteä. Jos kirjastossa jotain vihataan niin kirjailijoita, jotka eivät osaa pysyä kohtuudessa. Kirjailijoita, jotka kuuntelisivat omaa ääntään vaikka koko päivän.

Ja niin sanoo kirjailija, joka julkaisee vuodesta toiseen pelkkiä uusia sotakirjoja? Lukijasi ovat nukahtaneet jo kauan sitten, M. Taidat olla ainoa joka ei ole vielä huomannut sitä. Mikset kerrankin kirjoittaisi jostain muusta?

Kirjailijan uudemmat sotaromaanit eivät herätä samanlaista kiinnostusta kuin läpimurtoromaani.  Kirjailijan menestystarina oli tosipohjainen katoamismysteeri, joka kertoi historianopettaja Jan Landzaatista ja tämän katoamisesta pian sen jälkeen, kun hänellä oli ollut lyhyt suhde kauniin oppilaansa kanssa. Viimeisen kerran opettaja oli nähty eräällä mökillä, paikalla oli ollut myös kyseinen opiskelijatyttö ja tämän uusi poikaystävä.  Nyt kirjailija M.:n ura ja samalla Landzaat ovat menettämässä merkitystään. Vain salaperäinen alakerran naapuri tarkkailee  M.:ää. Mitä tekemistä naapurilla on katoamistapauksen kanssa?  Mitä hän tietää tapahtuneesta?

Kochin kirjallisuuspohdinnat raottavat kirjailijan julkista roolia ja esilläoloa maineen hintana. Miten kirjailija perustelee kuulijoilleen, miksi hänen kirjansa kannattaa lukea? Minkälaisella käytöksellä hän markkinoi itseään? Miten pitkälle pääsee asenteella kirja puhukoon puolestaan? Kuinka jaksaa vastata toimittajan kysymyksiin kerrasta toiseen?

Keskinkertainen kirjailija istuu elinkautista. Hänen on pakko jatkaa. On liian myöhäistä vaihtaa enää ammattia. Hänen on jatkettava katkeraan loppuun saakka, kunnes kuolema hänet korjaa. Vain kuolema voi vapauttaa hänet omasta keskinkertaisuudestaan.

Illallisessa tarinan juonenkäänteet yllättävät lukijan täydellisesti ja koukuttavat lukijan matkaansa. Lukijan käsitykset keskeisistä henkilöistä muuttuvat kirjan edetessä. Miellyttävä henkilö muuttuu vastenmieliseksi.  Viaton ilta saa aivan odottamattomat kasvot.  Koch rakentaa tahallisia harhautuksia ja tarjoaa erilaisia tulkintoja vastaukseksi.  Kochin kirjoissa on sivuja huomattavasti enemmän kuin Peter Handken kirjoissa, joten jälkimmäisen tiivis ilmaisu tekee lukemisesta entistä haasteellisemman.  Pidän Kochin kirjoista, niiden hyvästä käännöksestä ja raikkaasta ulkoasusta. Naapuri on erinomainen kirja, mutta Illallinen oli enemmän minulle.

Herman Koch Naapuri

Alkuperäisteos Geachte Heer M.

Suomentaja  Sanna van Leeuwen

Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet mm. MariA., Kirjasähkökäyrä ja Maisku